Oletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäen
alla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset ja
lähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti.
Kuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaan
rantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta,
ett'eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Mutta
siihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivat
raitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten ja
jyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.
Sillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovat
meren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienolla
hiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahti
hyökylaineillensa: "Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivät
minun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikä
polkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!"
Hyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen ja
perlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen.
Siellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskin
hänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinen
Aallotar.
Kuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsä
kärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineella
ole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansa
juoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellen
samanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikä
niin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.
Kuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä ja
välkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niiden
kohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niiden
ympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskentelee
päiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee meren
povesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotar
aivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoista
laulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidän
luotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.
Aallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinen
pikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristettu
ruusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa.
Tellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä,
ja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten,
että Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, ja
Aallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroi
Tellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotar
nauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niiden
kiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illan
tyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihe
kyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen.
Tellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsän
velhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonan
metsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeista
neilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoin
kuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suuren
Suomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suuresta
valaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpi
peninkulman syvyisessä meressä.
Niin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä he
olivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva
niinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauan
kuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niin
hauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, että
valkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoi
naapurilleen suurelle merikotkalle: "Tellervosta ja Aallottaresta
varmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin."
"Niin," sanoi kotka, "sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsän
kuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdin
palatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla."
"Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi", sanoi kalalokki. "Minä
hätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minä
silloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaa
illalliseksi."
Niin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänä
iltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänen
tyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssille
Tellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillä
molemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaan
pikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuin
näki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa,
ja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienon
samettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.
Aallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissään
metsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa oli
häväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peitti
koko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahti
menetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähetti
suunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puita
ja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästä
kehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon ja
Aallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloin
nämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on aina
aselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten ja
Aallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.
Tellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivan
salaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimään
yhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle,
ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistää
pilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyyden
ikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hän
kuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. "Poissa, poissa", sanoo hän, "on
iloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukun
minä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tumma
kuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutua
alas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta,
kuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä sure
sydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan ollut
erotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotar
iloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsä
hopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä."