Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.
Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.
Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi
kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine
vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä
aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan.
Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka
suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen
takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on
järvi, järven takana kylä, ja ylt'ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja,
väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.
Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet,
mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut
portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin
vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja
Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa,
Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja
Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.
Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa
koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän
osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää
sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla,
heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia
kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda
kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki,
kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia,
heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille,
nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä
karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan.
Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin
varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.
Saatpa kuulla.
Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn
laidalla ja sanoi, suudellen häntä: "tänään on Heinäkuun 20 päivä.
Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!"
Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo
vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat
iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen
tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja
Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei
muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja
sehän pääasia olikin.
Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi
hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes
syntymäpäivänsä.
Yks' kaks' oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän
edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli
jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli
käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä
ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet
kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; -- olipa hänestä
erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti
silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet
saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti
kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi
ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään
veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli
yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä
se ei toki ollut.
Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli
rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja
oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan
nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän
ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se
saikin, nimittäin Lunkentus.
"Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan," lupaili isä, "ja silloin saat
koettaa, mihin Lunkentus kelpaa."
"Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä
kammoon järveä", sanoi äiti huolestuneena.
"Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?" kysyi närkästyen
Valtteri.
"Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen", sanoi isä. "Yksin et saa
järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi."
Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä
Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat
uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä
hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli
eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas
ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.
Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja
rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman
hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen
ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne
pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta
vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.
Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät
marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien
kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli
viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin
teki Valtterin mieli koetella laivaansa.
Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti
muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen
tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri
mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se
keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti
se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri
seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian
etäällä Kuuselan maantieteessä.
Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi
havaslanka Valtterin kädestä ja -- hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt
omin päin aavalle järvelle.
Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett'ei
hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus
pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! -- Lähellä asui
kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha
taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi
kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä
seipäällä.
Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin.
Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei
kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti
paljon nopeammin.
Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli
yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.
Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että
Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.
Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen
keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,
hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi
rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että
airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. --
"Luuletko minun pelkäävän!" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen
kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja
Valtteri putosi päistikkaa järveen.
"Ei hurjempata poikaa!" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että
toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin
tukkaan ja nosti hänen veneensen. "Uh", sanoi Valtteri, kuin pääsi
ahventen valtakunnasta.
"Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!" huusi hän ensimmäiseksi, suu
vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät
sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.
"Mitä minä huolin Lunkentuksesta!" ilveili Joonas, puoleksi mielissään,
puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan
takaisin.
Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena
päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt,
kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista
ollut, kyllä hän uida taisi.
"Niin kyllä, kädet pohjassa", nauroi Joonas.
"En tuntenut mitään pohjaa", sanoi Valtteri ylpeästi. "Jos olisit
antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan."
"Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?" sanoi äiti. "Lotta,
juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!"
Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- "Heillä on vain pieni poika ja
isonlainen tyttö", sanoi hän. "Tässä on tytön paita ja raitainen
pyhähame sekä sukat ja kengät."
"Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?" kysyi Valtteri.
"Täytyy, poikaseni", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan
ei ollut väittäminen. -- "Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs
sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut."
Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin
veikeältä raitaisessa hameessaan.
"Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!" sanoi Lotta. Mutta Valtteri
viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen
vaatteensa kuivivat.
Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi
hänelle: "voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?"
"En minä ole tyttö", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.
Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen
luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: "en minä ole tyttö, minä olen
mies."
"Vai niin", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.
Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. -- Kas tuolla
tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi
lehtiä veneesen. "Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?"
"En minä ole teidän Liisanne!" sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän
kepin.
"Katsopas tuota!" sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä
kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota.
Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja
Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa
sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä.
Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. -- "Kyllä me
sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna", huusivat pojat.
"En minä ole mikään tyttö, minä olen mies", kirkasi Valtteri, kepillänsä
huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti
ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja
Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat,
närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika,
ilo.
Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. -- "En tahdo olla
tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!" huusi hän kaukaa
itkusilmin. -- "Älä itke, rakas poikani", sanoi hänen äitinsä. "Tytöt
voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat
vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja
sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta."
Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin
keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla
poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan
kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan
häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri --
reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy
hameesen pukeutua?
Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli
keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä.
Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat
kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli,
että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se
ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan
kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella
kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan,
että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki
siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli
kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja
aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät
lehdikossa veden alla.
Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi
ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti
ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen
Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten.
Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin;
muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa
tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli
joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista
lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä,
muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.
Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen,
mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja
elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.
Valtteri toisen kerran pulassa.
Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.
Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi
lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu
poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina
juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota
et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä.
Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana.
Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja
kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen.
Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok' ei mitään kestä, sillä
semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.
Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät
ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä.
Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä
sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä
ruoskaa tarvitse.
Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat
kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä
iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi
käsiänsä yhteen.
Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän
jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään,
niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja
niin tekee hän muillekin pahantekijöille.
Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi
sanottiin _Taivasmäeksi_. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa,
mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta.
Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka
ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka
ei luistanut niin hurjasti.
Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan
Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli
kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta
huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin
luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus
niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki,
toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut.
Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.
Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa.
Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell'ei
kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se
saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja
Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä
lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi
heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri
kopeili Pässistänsä.
Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja
sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui
nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä
laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri
luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken _Sokurimaahan_.
Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä.
Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira.
Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri
suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin.
Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan...
Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki;
viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.
Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen
ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja
samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja
hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja
suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta
sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä
talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä
kruunu jäätimanteista. "Tervetullut valtakuntaani", sanoi kuningas. "Nyt
et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat
kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja
sinä pääsette suureen arvoon."
"Kiitos kunniasta," vastasi Valtteri, "mutta vähä keittoruokaa ei olisi
haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan."
"Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää," sanoi
lumiruhtinas, "ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett'et
ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja
sokurina on survottua jäätä."
"Kiitoksia paljo," vastasi Valtteri, "ei minun taida olla nälkä."
"Sinä veitikka," sanoi kuningas närkästyneenä, "kyllä minä sinut opetan
halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä
tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi
äärettömässä valtakunnassamme!"
Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa
muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden
hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä
että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä
Pässi oli joutunut.
Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa
sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja
äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: "Jumalan kiitos, nyt hän
tointuu."
"Mitä?" kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. "Enkö ajanut Pässillä
Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut
avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka
tänne jouduin?"
"Rakas poikani," sanoi hänen isänsä, "nyt puhut unen-houreita. Etkö enää
muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas?
Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput
olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin
paranet pian jälleen."
"Missä on pässi?" kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä
hänelle kerrottiin.
"Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki", vastasi isä.
Valtteri kolmannen kerran pulassa,
johon hän joutui kiekkoa lyödessään.
Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä
liian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan
reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä,
ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.
Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta
sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen,
muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt,
pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin
ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto
yht'aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten
pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä
mittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien
mitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen
jousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka
napsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä
tiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi
myöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki
hän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia.
Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli
kelloseppä matkustanut?
Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.
Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa
kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan
pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin
meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan
pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä
heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän
olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka
monesti oli se pyörähtänyt?
Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä
Villiksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti,
että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli
temppu, jot' ei moni tee!
Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan,
ett'ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä
maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä
kummitus se lieneekään.
Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä
kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että
suutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu,
lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien
mutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen
katselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa.
Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla;
hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen
istahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet
muurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa,
takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit
joutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä
tyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt
istuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli
löytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt,
mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat
söisivät kaikki hänen marjansa.
Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka,
viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä
jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat
ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven
pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja
kepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua.
Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi
on lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta
kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: "kiekko on kuollut!" eikä
kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.
Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja
pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä
olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki,
ett'ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa!
komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin,
nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi
pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi
hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää.
Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat
riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar
Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.
Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa
valloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa
lyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista
hilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat
kristityt olleet hukassa.
"Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!" huusi yksi pakanoista. Mutta
Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi
kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla,
mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin,
joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla
oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen
päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.
Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: "kuka
lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?"
Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki
metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja
uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli
esille, meni vaunujen luo ja sanoi: "minä se olinkin, joka kiekon
viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!"
"Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?" sanoi maaherra. "Nouse nyt
vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa."
Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin.
Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan
lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat
seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja
kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra:
"Viekää poika Villinensä koppiin!"
"Maaherra kulta," rukoili Valtteri, "älä lähetä minua koppiin! Siellä on
rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini."
"Älä lähetä häntä koppiin", pyysi pikku Aino. "Minä annan hänelle kaikki
anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut."
"No, koskas rukoilet hänen puolestansa", sanoi maaherra, "ja koska hän
itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta
kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme,
ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa."
Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti
kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä
kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti
Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista
ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät
seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin
puutarhassa haudalle:
_TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA
EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE._
Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät
metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta
auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.
Valtteri neljännen kerran pulassa.
Joka on laiska, varokoon tukkaansa.
Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden
vanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria
kuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi
sitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja
sarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi
hänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos
hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet
sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin
eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni
mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista
tässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett'eivät rosvopäälliköt
eikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä
kirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin
nimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha'etan minä
munkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.
"Rakas Valtteri," sanoi hänen äitinsä, "ethän sinä toki rosvoksi rupea,
joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on
häpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy
munkkejakaan."
"Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia", vastasi Valtteri.
"Ne minä määrään edestäni lukemaan."
"Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä", sanoi isä.
"Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat
sinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä
opista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki
kauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää
härkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä
olen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä:
Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka
lentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata,
mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä
oppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat
sinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat
sinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan
olisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!"
"Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken
päivää!" väitti Valtteri.
"Sinun tahtosi!" sanoi isä. "Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin
ompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se
olkoon sanottu."
Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku
hituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa
varmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua
rosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa
kuin lukeminen.
Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni
ja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.
Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. -- "Nouse ylös ja pu'e päällesi,
niin menemme yhdessä kouluun", sanoi hän.
Valtterilta pääsi itku.
"Ei ole itkun syytä", lohdutti äiti. "Kyllä sinä koulussa menestyt
niinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen."
Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin
seurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli
sellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja
poikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki
yllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui
pöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa
vieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi
tyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka
kuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi
pitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka
ripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli
piirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä
merkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui
rakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.
"Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan", sanoi
Valtterin äiti. "Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee
isoksi, kiittää hän teitä siitä."
"No, no, ehk' eipä vitsaa tarvitakaan", sanoi Susanna muori. "Näkyypä
pojalla olevan kylliksi pitkä tukka."
Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän
ei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin
pitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi
leikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla
alkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se
vähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo
vielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.
Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi
luontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei
hän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.
Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa
tärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo.
-- "Mitäs teet, poika?" kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut
kuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi
lasia vastaan.
"Vai oletko sinä sitä maata?" sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta
otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät,
laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett'ei
kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.
Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu
vähintäkään.
Valtteri irvisteli suutuksissaan. -- "Minä tahdon kotia äidin ja isän
tykö!" huusi hän. "Kokeeksihan vain olen täällä."
"No hyvä olikin, että sait kokea", sanoi Susanna muori. "Ole toisten
tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!"
Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota
julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden!
Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi.
Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja
muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei
mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä
luen kuin mies.
Valtteri viidennen kerran pulassa.
Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.
Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia
lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin
päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon
tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta
kuin tukanhöyhennys.
Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti
usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi
sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea
kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille
voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella
mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.
Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän
lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt,
ett'ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.
Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin
Robinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon
saareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä
ihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei
ensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan
hyvästä kodistansa.
Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki
hänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun
muassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin.
Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi
ne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan
näköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä
paperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä
tötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli
komea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän
havaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin
julmalta.
Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta
iltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit
nurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan
mietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen
Robinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin
metsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin
kaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen
Robinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi
kuin sinä!
Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi
hänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki
muut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä
kehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului.
Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan,
valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.
Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa
sängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki
huoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän
juustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysi
hän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa,
oppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hän
sukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.
Yö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennut
viheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuin
omatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, ja
samassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisi
sitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömään
juustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujen
laulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.
Valtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpää
veitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista.
Vankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä ja
kattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kanto
penkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistä
ja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannut
mitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.
Sanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyvä
asia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käy
ihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hän
voittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myös
tarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle ei
Valtteri-raukan tuumat ylettyneet.
Kun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterön
päähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasi
käsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattu
koko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jotta
olisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän oli
siinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikein
hallitsisi.
Valtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaa
vaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuin
pannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdä
kuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.
Ihmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä.
Kummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollut
muuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoi
hän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett'ei siitä
ollut syötäväksi.
No, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaan
Lama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessä
läksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, mutta
viitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsutti
kuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kova
onni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois.
Samassa kulki pieni paimentyttö ohitse. "Anna, ystäväni, minulle vähän
maitoa", sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.
Kuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä,
paperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hän
pelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oli
itse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparka
oli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiin
turkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.
Mitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänen
majesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan,
ett'eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään,
kuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoika
sinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minä
hankin itselleni "Perjantain", niin meitä on kaksi ja saamme yksin
neuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaan
vuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaiset
turkit korvillaan.
Sill'aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta,
aavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän oli
pudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pieni
paimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö,
jolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koska
kylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksia
olevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt'ei yhtä kovasti kuin
paimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona,
ja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisi
korkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisen
piilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinni
ottamaan.
Valtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaen
vatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht'äkkiä havaitsivat hänen
majansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä ja
lapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuu
karkulainen, sanoivat miehet keskenään.
"Odotapas vähäsen!" sanoi yksi heistä. "Tuolla nurkassa on jotain
karvaista; mitäs, jos se olisi karhu?"
"Nuijitaan se, ennenkuin se herää", sanoi toinen miehistä; "muuten puree
se meitä."
Juuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojan
saareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oli
niin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen,
ja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennyt
muuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotka
aikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeus
katosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt,
kuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskot
sanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt?
Tätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muuta
kuin: "hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niin
laiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!"
"Jopa nyt", sanoi yksi miehistä; "Valtterihan se on, jota koko päivän
olemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesi
luo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!"
Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat
miehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he
Valtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin
turkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat
ihastuivat niin, ett'eivät muistaneet vihastuakaan. "Paha poika, paljon
huolta olet meille saattanut," sanoivat he, "mutta olkoon se
rangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla
karpaloilla."
Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt
heiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se
käynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja
Lama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut
koko Robinpojan saaren voileipään.
Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty.
En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän
hiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään.
Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa,
jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä
vieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä
pakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä
kauniit kasvonsa pilviin. -- Siinä palaa valtakuntani! ajatteli
Valtteri.
Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui,
eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin
vuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon
rääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville
vetäessään, salainen huokaus:
_Onnellinen Robinpoika_.
Valtteri kuudennen kerran pulassa.
Valtteri menee metsästämään ja ampuu merkillisen huonosti.
Nyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla.
Valtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauska
hiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistä
järvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti.
Mäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet.
Alussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääret
pystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtteri
suksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni.
Silloin Valtteri isotteli. -- "Koettakaapas muut!" sanoi hän. Kiitos
vain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkää
mäkeä.
Nyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, mutta
yksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänä
hyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivat
kuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinut
vastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssy
kädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkä
kohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähän
aikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.
No niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllä
toisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nyt
löysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä.
Yhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakin
syödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistia
päivälliseksi.
Missä nyt jänikset piilivät, sitä ei kukaan tarkoin tiennyt; Valtteri
seurasi jälkiä, mutta ei näkynyt Jussin korviakaan pensaista. Saanpa
tyytyä metsäkanaan, arveli Valtteri. Maistuupa sekin voissa paistettuna
hillon kanssa koko hyvältä.
Mutta kumma kyllä, Valtteri ei nähnyt metsäkanastakaan muuta kuin
jäljet. Oravan minä ammun, sanoi hän; mutta minä lasken vaan hiukan
kuonoon, niin että se tipahtaa maahan, ja sitte pistän sen häkkiin,
jossa se saa hyppiä pyörällä. Kyllä mar Lottakin sille nauraa!
Aivan oikein, korkean kuusen oksalla hyppäsikin orava, Valtteri asettui
kuusen juurelle ja jännitti jousensa. Mutta orava hyppäsi oksalta
oksalle ja katosi aina väliin. Valtteri kierteli puuta sinne tänne,
mutta ei löytänyt sopivata ampumapaikkaa. Yht' äkkiä lasketti orava
toiseen puuhun ja katosi.
Lienee parasta, jos hiihdän kotia, koska voileipäkin on loppunut,
ajatteli Valtteri. Mennessä ammun harakan, jos kohdalle sattuu. Mutta
annanko sen kissalle vai naulaanko tallin seinään? Taidanpa naulata.
Sepä näyttää komealta, ja Joonas sanoo aina talliin mennessään: kas
tuossa harakka, jonka Valtteri ampui.
Olispahan sekin käynyt päinsä, jos harakka olisi paikalle sattunut.
Mutta Valtteri ei sitä tavannut, ja tämä pisti hänen vihaksensa. Kotiin
tultuaan ajatteli hän: minä otan kanahuoneen ikkunanlasin pilkaksi, niin
saan nähdä, kuinka pitkälle nuoli lentää.
Hän jännitti jousensa ja nuoli lentää hivahti, mutta sattuikin seinään
ja putosi maahan. Sepä ihme, jos en lasiin osaisi, ajatteli Valtteri, ja
ampui vielä kerran ja toisenkin. Vihdoin kävi kohdalle. Kilin kalin,
jopa särkyi lasi; nuoli meni ikkunasta sisään ja sattui parahiksi
Kukkakiekoosen, joka aikojaan nuhjaili päivänpaisteessa. Kukkukiekoo!
huusi kukko. Nyt säikähti Valtteri ja mennä hipsutteli kammariinsa; ei
ollut hänellä sutta, ei jänöä, ei metsäkanaa, ei oravata, eikä
harakkata, mutta lasin helinä kuului korvissa ja omaatuntoa kaiveli
onnettoman kukkukiekoon kuolema.
Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin asiat tutkittiin ja tuomio
julistettiin. Läksy oli unhotettu, ja sen osaaminen kävi päin männikköä.
Leena tuli sisään päivitellen, että kukko parka teki loppuaan. Valtteri
ei kieltänyt; hän puhuikin aina totta. Kuinka luulet asian päättyneen?
Aluksi sai Valtteri kukon murhaamisesta maistaa isän keppiä, semmoinen
tapa oli siihen aikaan. Mutta läksyn laiminlyömisestä langetettiin se
tuomio, että Valtterin täytyi koko seuraava päivä istua kirjansa
ääressä, kuin muut pojat pääsiäisluvan saatua leikkivät täyttä kyytiä.
Olen vieläkin näkevinäni, miten Valtteri surullisena nojaten käteensä
katselee ikkunasta muiden poikain mäenlaskua Taivasmäessä. Toiset ovat
lakaisseet lumen jäältä ja luistelevat luistimilla. Kirja on kyllä
seljällään, ja onpa muitakin kirjoja vieressä, mutta nyt ei luku maita,
kun ajatukset liitelevät nietoksissa toverien tykönä. Valtteri parkaa!
Miksikä juuri eilen oli niin kaunis ilma, ja miksikä kukko sattui
istumaan juuri ikkunan kohdalla? Mahdoton on kenenkään tietää, mihinkä
poika nulikat juoksevat, ja minne nuoli milloinkin lentää. Paras on
pysyä paikallaan, kunnes läksyt ovat luetut. Muutoin voi kenelle hyvänsä
tapahtua, että hän juoksee metsään, ampuu kukon kuoliaaksi, ja sitte
täytyy hänen vain ikkunasta katsella, kuinka kumppanit huvittelevat
nietoksissa.
Valtteri seitsemännen kerran pulassa.
Miten rohkean Valtterin piti susia tappaman.
Keväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässä
oli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea.
Koulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hän
usein: mitäpäs _yhdestä_ sudesta; vaikkapa heitä tulisi _neljä_ vastaan!
Kuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa ja
paiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekin
näyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, että
lammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinut
ampuisin, jos olisit susi!
Kyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Mutta
täytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonas
ja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojat
sanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssa
tapella!
Vähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hän
itsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseen
kanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensä
ottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän oli
hakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessään
karviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat koko
vihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hän
ei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housun
taskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukon
sulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsi
sitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hän
aikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän ei
raaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.
Parahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle;
iloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseli
Valtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa,
ja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. "Se on tietty",
vastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuin
metsää kesti.
Kuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollut
susia lähitienoilla. -- "On mar," sanoi mylläri, "viime yönä repivät
sudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä." -- "Vai niin",
sanoi Valtteri; "olikohan niitä monta?" -- "Kukapa sen tietää", vastasi
mylläri.
"Yhden tekevä", sanoi Valtteri; "kysyin vain tietääkseni, onko Joonas
mukaani tarpeen. Kyllä minä _kolmesta_ murheen pidän, mutta jos niitä on
useampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa."
"Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää",
sanoi Joonas.
"Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani", sanoi Valtteri. "Kenties
on niitä montakin." -- "Ei minulla nyt ole aikaa", sanoi Joonas, "ja
varmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkin
hoidat."
"Se kyllä on tosi", sanoi Valtteri; "mutta katsopas Joonas, jos niitä on
kolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisi
minun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett'ei niitä
ole useampia kuin _kaksi_, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhden
kumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susanna
muori ennen minua tukasta."
"Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi", sanoi Joonas.
"Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsia
ja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin."
"Mutta kuules, Joonas," sanoi Valtteri, "jos niitä on kaksi, voisi
toinen kumminkin päästä karkuun ja purra minua sääreen, sillä vasen
käteni on heikompi kuin oikea. Saathan tulla mukaan ja varustaa aika
kangen käteesi, jos niitä todellakin olisi kaksi. Jos siellä vaan on
_yksi_, heitän sen molemmin käsin elävänä niskoilleni, ja kimmurtelkoon
sitte kuinka tahansa, kyllä minä sen pitelen."
"Kuin tarkemmin asiata mietin", sanoi Joonas, "ei siellä varmaankaan ole
muuta kuin yksi. Mitäpä kaksi yhteen pässiin tarttuisi? Hyvä jos yhdelle
riittää."
"Mutta jos kumminkin lähtisit, Joonas", sanoi Valtteri. "En minä yhtä
pelkää, mutta en ole vielä oikein tottunut siihen työhön. Jos se hylky
repii uuden takkini."
"Jopa alan uskoa, ettei Valtteri olekaan niin rohkea kuin sanotaan,"
päätteli Joonas. "Ensin piti sinun tapella neljää vastaan, sitten
kolmea, sitten kahta, sitten yhtä, ja nyt vaadit apua tähänkin. Ei
ikipäivänä se käy päinsä; mitä ihmiset tästä sanovat? Pian aikoja
arvelevat he Valtteria pelkuriksi."
"Ne laskevat valetta," sanoi Valtteri. "En ollenkaan pelkää, mutta onhan
hauskempi, kuin meitä on kaksi. Saisipahan olla toinen katsomassa, kuin
minä sutta sutkin, niin että tomu turkista pöllyää."
"No, saathan ottaa myllärin pienen Annin kiveltä katsomaan tätä menoa",
sanoi Joonas.
"Ei, hän säikähtäisi", sanoi Valtteri, "eikä muutenkaan ole soveliasta
tytön olla sudenjahdissa. Lähde pois vain sinä, Joonas, niin saat pitää
nahan, minä tyydyn korviin ja häntään."
"Kiitos vain!" sanoi Joonas. "Nahan saat itse pitää. Kyllä jo huomaan,
että olet pelkuri. Hyi häpeätä!"
Tämä loukkasi Valtterin kunniata. "Minä näytän, ett'en pelkää", sanoi
hän, ja otti rumpunsa, miekkansa, kukonsulkansa, kääntöpää-veitsensä,
putkipyssynsä ja pistoolinsa ja lähti yksin metsään sutta tappamaan.
Ilta oli kaunis ja linnut lauloivat puitten oksilla. Valtteri kulki
hiljaa ja varovasti. Joka askeleella katsoi hän ympärilleen, väijyisikö
joku kiven takana. Oli aivan, kuin jotain olisi liikkunut tuolla ojan
pohjalla. Kenties oli se susi. Paras lienee, että lyön rumpua, ennenkuin
sitä lähestyn, ajatteli Valtteri.
Trrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! ja
varis lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuo
rumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyi
lähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Mutta
mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilma
syönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee!
Kenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät.
Tässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla.
Ilkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasi
Valtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta ja
harmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susien
syötiksi.
Palaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsi
karkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, että
valehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänään
valehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.
Kyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei toki
aivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestä
ryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukasta
repineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumata
sutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmä
väristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.
Parasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalalta
kuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta.
Rummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt ne
tulevat!
Oikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. Mitä
Valtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heitti
rummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyä
kohden.
Mutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa,
mutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä.
Sitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perin
pohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen,
kivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä ja
pistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäi
hän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.
Se oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista ja
hänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentään
niin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosin
hyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan ja
nuuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!
Onneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi.
-- "Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?" kysyi hän.
"Susi! Susi!" huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.
"Susiko?" sanoi Joonas. "En minä mitään sutta näe."
"Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!" vaikeroi
Valtteri.
Nyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänen
vyötäisillään tutisi. "Vai semmoinenko se susi olikin?" sanoi hän. "Sekö
se oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakin
kimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme,
uskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihen
läheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksit
juoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikit
hänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarin
pakoon!"
Valtteri nousi ylös häpeissään. "Huuti, Musti!" sanoi hän puoleksi
mielissään, puoleksi vihoissaan. "Koirahan se vain olikin. Olispahan
ollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut..."
"Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saat
enemmän toimeen," lohdutteli Joonas. "Ethän sinä mikään pelkuri ole?"
"Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tulee
vastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa."
"Vai niin, joko taas!" nauroi Joonas. "Valtteri parka, muista se, että
ainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehu
rohkeuttaan."
Valtteri kahdeksannen kerran pulassa.
Miten Valtteri hakee aarretta tullaksensa rikkaaksi.
Kaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen.
Nuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisia
vastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, ja
he olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät he
uutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellä
mökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesän
alussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät he
kaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään ja
kahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.
Kenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossa
ja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken.
Torpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty;
hänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä aina
joku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaa
ja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsi
hymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevan
muillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät.
Viimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät he
ukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.
Joonas, joka palveli Valtterin vanhemmilla, oli muutoin kelpo mies,
mutta jotenkin taikauskoinen. Hän kertoi usein iltasilla Valtterille,
että metsässä paloi taikavalkea, ja joka sen näki, hänen piti heti
juokseman valkealle, taaksensa vilkasematta, sanaakaan puhumatta, ja
heittämän siihen terästä. Silloin tulisi maan sisästä näkyviin suuri
vaskikattila täynnä kultarahoja. Tähän hänen pitäisi käymän kiinni ja
korjaaman koko aarre itselleen. Koska kattila oli raskas, täytyi käyttää
vielä muitakin keinoja saadakseen sitä maasta ylös, mutta näitä ei
tiennyt kukaan muu kuin torppari.
Tätä kuunteli Valtteri suurella kummastuksella ja piti aika hauskana
saada koko kattilallisen kultarahoja. "Mutta mitähän niillä tekisin",
sanoi hän. "Antaisinkohan ne isälle?"
"Taitaapa olla parasta", arveli Joonas. "Aina siihen joku neuvo löytyy,
kunhan vain ensin saat kattilan käsiisi. Ei se niin helposti käy, kuin
luulet."
"Kyllä minä kattilan korjaan", arveli Valtteri. "Tiedäppäs, minä olen
julman väkevä, kuin oikein käyn täydestä kädestä kiinni. Varalta otan
minä sentään torpparin mukaani. Isä kyllä tallentaa rahani, kunnes
kasvan suureksi, ja niillä toimitan vielä mainioita töitä. Aluksi
rakennan ison linnan, muurit hopeasta ja portit kullasta, jossa sitte
kaikki asumme, ja sinäkin, Joonas, saat oman kammarin. Sitte ostan minä
uljaita hevosia, varustettuja komeilla satuloilla ja mäkivöillä, ja
kullatut vaunut: niissä ajan itse, ja sinä, Joonas, seisot takana. Vene
pitää minulla myöskin oleman ja siinä kauniit purjeet ja liput, paljon
parempi kuin Lunkentus, ja paraimmat kelkat ja luistimet ja pallit, kuin
maailmasta löytyy. Joka päivä syömme pannukakkua päivälliseksi. Paitsi
sitä hankin itselleni kullatun rummun, pitkän miekan ja oikean pyssyn,
ruutisarven, luoteja ja nalleja."
"Sillä sinä sitte ammut susia", virkkoi Joonas pilkallisesti.
"Niinpä niinkin", vastasi Valtteri hiukan häpeissään. "En minä
karhuakaan pelkäisi."
"Taasko kehutaan!" sanoi Joonas. "Etkö muista, kuinka Mustia pakenit?"
"Varmaan jää rahoja vielä sittekin", keskeytti Valtteri. "Tähteillä
saisin ostaa rinkilöitä, mutta tuskin jaksaisin niitä syödä, ennenkuin
kuivaisivat."
"Parempi olisi ostaa uusi tupa torpparille, ja hänen vaimollensa lehmä",
sanoi Joonas. "Kyllä ne tarpeen olisivat. Ja monelta köyhältä lapselta
puuttuu ruokaa ja vaatteita."
"Hyvä, että muistit sen, Joonas", sanoi Valtteri. "Tuvan minä rakennan
enkä lehmääkään unhota. Kaikkein köyhäin lasten pitää saaman ruokaa ja
vaatteita."
"Mutta sinulla ei ole rahoja vielä", virkkoi Joonas.
"Eipä paljoa puutu", vastasi Valtteri. "Huomispäivänä menen torpparin
luo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen kesken
pimeässä metsässä."
"Ei minulla ole aikaa", sanoi Joonas. "Mene sinä yksin vain. Onnea
matkalle!"
"Kiitos, kiitos", vastasi Valtteri.
Samana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen;
siellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi,
sillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoa
vaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää ja
kaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhän
täällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein,
samassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pieni
sydän sykki. -- Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska se
palaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.
"Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?" kysyi hän. "En varmaan
tiedä, osaanko sinne." Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili
kumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.
"Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia",
sanoi Maija. "Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse."
"Hyvä!" Valtteri odotti, ja katseli sill'aikaa valkeata, joka isoni
isonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle.
Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.
"Hyvästi", sanoi Maija.
"Hyvästi vain", sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti
sisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille
kävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan
vaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.
Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. "Vaari kulta,
oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?" kysyi
Valtteri.
Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta
vähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä
kummaksumatta: "Mistä pikku herra sen tietää?"
"Minä näin sen itse", vastasi Valtteri kiivaasti. "Tulkaa ulos, niin
saatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten."
"Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan", sanoi ukko.
"Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta", sanoi Valtteri, vetäen ukkoa
muassaan portaille ja maantielle.
"En minä mitään valkeata näe", sanoi ukko.
"Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy", vakuutti
Valtteri.
Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren
valkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt
kohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja
ympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota
hän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa
nousi metsän takaa.
"Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?"
kysyi ukko.
"Sepä ihmeellistä", sanoi Valtteri häpeissään. "Se oli aivan kuin taika
valkea."
"Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?"
"Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla."
"No, sitte on kuukin taikavalkea", sanoi ukko. "Se valasee joka yö maan
aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo
päivän töitä'"
"Mitähän aarteita kuu valasee?" kysyi Valtteri uteliaasti.
"Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa", vastasi vanhus.
"Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat
ja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn
päätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka
vartioitsee ihmisen rauhaa."
Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin
maan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett'ei hän vähällä
helpottanut. -- "Vaari kulta," sanoi hän, "tiedän kyllä, että voitte
neuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille
uuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä
rikkaiksi."
"Niinkö sinä tuumailet?" sanoi vanhus. "No sitte myönnän, että todella
tiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat."
Valtterin silmät suurenivat. "Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla
sitä hakemaan!"
"Ei tarvitse kauas mennä", sanoi ukko. "Se aarre on minun tuvassani."
"Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?"
"Saat kyllä; lähde vain kanssani."
Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti
ympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän.
Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja
sänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja
kirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin
jotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta
likempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä
permannon raosta.
"No, missä on aarteenne, vaari kulta?" kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt
merkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.
"Täällä!" sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla
raamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. "Tässä on minun ja
kaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät
rikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset
saavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä
metsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät,
siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista
rikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa,
hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme
sen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse
haluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii
kultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja
kullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja
omantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen
lohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen
omistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat
Jumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja
vahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi
paljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä
kattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan."
Valtteri rupesi itkemään. -- "Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta
ollenkaan?" kysyi hän.
"Saattaneepa olla," sanoi ukko, "että ihmiset ennen vanhaan sodan
aikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä
sieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä
löytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan
kosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on
taikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän
sinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä."
Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin
erotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. -- "Tämä ruostunut rauta",
sanoi hän, "on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen
sotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on
kukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on
tapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset
kappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä
mahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen
nimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on
muun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla
oli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata,
koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt
menehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja
viimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin
kuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk'ei
hän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain
seassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon
korkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu
tuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku
eikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan,
vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs
arvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää
Jumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia
tavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?"
Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla
vanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies
voisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.
"Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa
saattamaan", virkkoi vanhus. "Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä
sanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla
sama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita
hakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita
kalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen
rikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa
linnassaan."
Sen pituinen se.
[Kuva]