Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja
kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä,
eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana
siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa,
ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:
_Rakastatko minua?_
Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui
pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.
Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo
hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei
vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan!
Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi
olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,
sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt
hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte
tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän
muuta?
Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama
kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä
rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja
ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä
rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle
anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin _et tahdo_ rikkoa.
Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on
viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on
Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän
rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä
tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren
Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä;
siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan
kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle
haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka
on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan
pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan
polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.
Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan
puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin
tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla
ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää
pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa:
kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä
ystävällemme leiväksi!
Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi,
vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle:
joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja
tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys!
huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin
pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.
Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi
häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki
kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja
hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.
Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa
vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi
ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat
kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi
päiviksi Minnan pianon kieliltä.
Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei
pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja
ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon
hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat
metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin,
kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa
sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon
tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko
minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja
helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja
hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.
Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen.
Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko
meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin
muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä
saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää,
mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä,
jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan
tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen
mies.
Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta
valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta.
Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja
taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa
ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin
myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä
ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.
Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran,
Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma
Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja
taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra
vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että
teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen
on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa
pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet
isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan,
joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne
antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa
ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä
rakastaisi!
Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on
täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.
Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa
huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään
samaa: rakastatko minua?
Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan,
langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua
rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman.
Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein
olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja
suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän
rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!
No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua
kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun
tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?
[Kuva Pikku Walterin merkilliset vaiheet.]