Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut
kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun
ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat
ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa
suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa
ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja.
Sitten hän virkkoi toverilleen:
-- Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia
kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia
ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.
-- Teen, kuten haluat, valtijas -- sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa
vuorikoskelle päin.
Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen
kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän
hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä
kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean
kertojattaren luo -- panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin.
Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä
Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä
kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri
hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen
odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot
safiirinsiniset silmät.
Haoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet
sisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla,
että kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.
Kun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin
hengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut
sanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen
katseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron
aikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan
hennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa
muuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat
entiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.
Anahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan
tervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja
sydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut,
saattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa
ja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja
katkaisi hiljaisuuden, virkkaen:
-- Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me
olemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja -- tietojasi.
Huomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:
-- Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.
Hän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle
Haoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut
ammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt
ääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:
-- Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi
olla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin
muistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan,
kertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin
viattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi,
ja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen
Mervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta
järkähtämättömäksi.
-- Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian
vuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva
sinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.
Haoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli
luonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen
katsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä
palavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.
Haoma virkkoi samassa:
-- Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on
minulle pyhä.
Ja hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja
sanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja
jatkoi retkensä selontekoa:
-- En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin
kyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän
olojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat:
Mervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan
painajainen.
-- Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet
saavuttanut, en sitä minäkään epäile.
-- Sitä on enää mahdoton epäillä. -- Joukko tärkeimpiä todistajia
Mervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien,
Mervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella
heitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun
sanaani.
Haoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää
mielenliikutustaan.
-- Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.
-- Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon
pahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti
kuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut,
olen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet.
Tästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne.
Mutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa
sen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin
pelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.
Haoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä
äänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan
välttämättömyydestä.
Mutta Anahita virkkoi:
-- En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut
tiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni
viipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase
Allahin kädessä.
-- On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta
sen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään
sen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten
ja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin
varoittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret
vaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on
perin vaarallinen. Säästä itseäsi.
-- En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset
vaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua
oikeutta puoltamaan.
-- Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi,
jollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä
odottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta
syöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee
neuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin
hänen mielipidettään.
Kertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen
esimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.
Ennen lähtöään hän vielä lisäsi:
-- Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat
mukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. -- Mutta kiitollinen olen
sinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle
sanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien
joukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.
-- Sen lupaan sinulle, Haoma.
Nähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme
kasvoissa, virkkoi Haoma:
-- Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?
Anahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:
-- Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen
elinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.
Haoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella
silmäyksellä.
-- Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. -- Jää hyvästi!
Näin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.
Vakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin.
Pienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota
valaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi
heti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:
-- Oletko surullinen, valtijatar?
-- Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia -- vastasi Anahita.
-- Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?
-- Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen
katseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään
hän näytti niin surulliselta.
Vilkas Ferengis huudahti silloin:
-- Ehkä hän sinua...!
Sen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja
virkkoi korjaten:
-- Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja... tai kenties hän oli väsynyt
matkasta...
-- Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen... sanoi Anahita.
Ja ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.