Itämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä
hymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat
nurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava
vuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat
nuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään.
Joen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä
kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda
viileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret
orvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja
kertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.
Aamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan
pieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä
edessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen
vyöhön.
Pöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär,
Ferengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi
erikokoisia helmiä.
He olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon
puoleensa.
Luotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:
-- Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. -- Luuletko jo tänä
keväänä tarvitsevasi sitä käyttää?
-- Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki
olleet hyviä ja rohkaisevia.
-- Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?
-- Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä
minun täytyy yksin esittää Mervimin asia.
-- Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua
hänen kanssaan kahden kesken?
-- Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta,
ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle
varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja
tyyneyttä.
-- Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?
-- Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun
hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva
minulle lempeä.
-- Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia.
Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita
vastatodistajia. -- Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!
-- En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee
ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä.
Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua
peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä.
Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää
minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta
täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä
olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni
kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. -- Ymmärrätkö sydämeni
tunteita, Ferengis?
-- Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti
rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa
turvallisuutesi vaaraan.
Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön
kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen
alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä
kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka,
missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.
Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään
elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen
hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten
viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille
päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei
intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen
odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin
soisi riemastavan hohteensa.
Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä
tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten
ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen
aatoksistaan.
Odottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.
Ulkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka
panivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä
odottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä.
Eivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken
kuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty
silkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:
-- Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle,
valtijatar.
Vartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki
papyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:
'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta
kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.
Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on
hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus
on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon
sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin
ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki
valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa
tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta
totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä,
kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti
halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen
kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen
omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani
vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.
Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä
tervehdyksen.'
Liikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän
kirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen
verhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä
tunteita.
Vielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen
kokoon hän sanoi Ferengikselle:
-- Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan,
sillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.
Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville
marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat
jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä
nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon
kultahohteessa.
Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi
niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen,
että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle.
Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään
muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita
kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja
laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar
piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä -- ne
saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.
Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen
kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun
hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi.
Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui
polvilleen matolle ja rukoili:
"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi,
ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki
odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja
nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten
kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja
pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet,
joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa
suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata
hänen sieluunsa oikean uskon valoa."
Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä
tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon
kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään,
herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu
leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja
ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.