Kun Haoma Anahitan linnasta poistuttuaan nousi orhinsa selkään, oli
jo pimeä laskeutunut maille. Hän käänsi ratsun vuorikosken suuntaan
ja jätti suitset hölliksi, antaen eläimen vapaasti kulkea edelleen.
Nyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja
tuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään
voittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä
koko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa
tietoisuudessa!
Ratsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi
pyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.
Mikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta
myöskin: mikä epätoivo!
Hän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli
luopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen
yksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon
viehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!
Ja ken oli näiden tunteiden esine? -- Epätoivoisena Haoma näin kysyi
itseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar,
viaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli
kansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen
kaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis
tuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät
tunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet
myrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen
juoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat
tasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään
lukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan
lähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa,
oli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan
kotiansa Raghaa kohti.
Haoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun
rotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan
huolta.
Vaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten
ajatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat
hänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.
Kuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen
lähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne
verhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset
hyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman
vienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen
ja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan
kaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa
tai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen
kaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia
silmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon
harvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan
kiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas
oli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja
näin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen
sopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman
kaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia
kärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia
häviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että
Ormuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla
oli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia
ja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden
ihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän
kärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä
kokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut
hänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen
mieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä
ollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä
ahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä
päivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä
palaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä
puoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät,
nähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi,
että niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku
heijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli,
tunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti,
että hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän.
Tähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva
tunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. -- Eivätkö nuo
viattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos
hän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin
houkutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet
himmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet
luoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?
Siinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt
vuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman
lähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen
vesijoukkoja paisuttaneet.
Niin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten
aina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa
oltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti
hän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni
plataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta,
syömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi
luola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia,
joita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen
Avestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli
hän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään.
Ei kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa
häiritsemässä.
Haoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen
odottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin -- niin
hän arveli -- oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska
häntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan
enää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien
asennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.
Ja Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.
Kotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, -- näin
soluivat hänen ajatuksensa edelleen -- tähtien kirkkaimmillaan
tuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta
muiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa
sydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!
Nämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut
pysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen
voiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan
edestakaisin luolan kivipermantoa.
Kun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen
hehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän
epätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä
ummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut
hänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi
ulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä
kosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.
Kuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä
povi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se
kiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta
vuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä,
tuntematonta päämäärää kohti!
Hetkeksi valtasi Haoman huumaus. -- Mitähän, jos hän olisi syöksynyt
tuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi
suloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se
tuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky
kykenisi jälleen valveille saamaan!
Mutta tämä oli vaan hetken huumaava mielijohde, epätoivon tuottama
päähänpisto. Kun Haoma seuraavassa tuokiossa katsahti säteilevää
tähtitaivasta, ja kun öinen henkäys kantoi hänelle nuoren heinän
ja vastapuhjenneiden kukkien tuoksuja, tunsi hän elinvoimien ja
elämänhalun sisällänsä sykähtelevän. Ja kun hän taas katseli
lakkaamatta alas soluvaa kosken kuohua, valtasi hänet elon hurmaus,
ja hän ajatteli, että hänen rakkautensa oli yhtä voimakas kuin
kosken syöksyvä aalto, jota ei mikään jättiläiskäsi voisi pysäyttää.
Ja tämän rakkauden täytyi päästä voitolle, samoin kuin kosken vesi
oli murtanut edestään kivenkovat esteet voitokkaasti syöksyen alas
laaksoon. Olihan hänkin täynnä voimaa, ja hän oli syrjäyttävä kaikki,
mikä vaan asettui hänen rakkautensa tielle. Hän oli menevä Anahitan
luo, tunnustava hänelle kaikki, masentava hänen epäilyksensä ja
arvelunsa, ja käännyttävä hänet parsien uskoon, joka oli islamia
monta vertaa ylevämpi. Hän oli valtaava ja voittava hänet itselleen
ja oli hänen kanssaan pakeneva etäiselle Thabarma-järven saarelle.
Ja siellä asuvat parsit olivat tunnustavat hänet destur mobedikseen
-- sen olivat he varmaan tekevät, sillä niin kunnioittavasti, niin
halukkaasti olivat he kuunnelleet hänen uusia aatteitaan. Eikä tämä
teko Ormuzdillekaan voinut olla epämieluisa, sillä ei Ormuzd suinkaan
tahtonut vastustaa näin korkeata ja ihanaa onnea, joka oli heijastuva
tuhansiin, lämmittäen ja innostaen. -- Niin oli Haoma tekevä, se
oli hänen järkähtämätön päätöksensä, ja sitä toteuttaakseen hän oli
valmis äärimäiseen taisteluun.