Pilveili taajaan, ja kylmä pohjantuuli puhalsi Elbursvuorilta
päin. Syksyn tulo tuntui etenkin vuoristossa jo vallan selvästi.
Vuorokauden olivat Haoma ja Vohumeno ratsastaneet luodetta kohti;
vaan pari kertaa olivat he malttaneet pysähtyä levähtämään,
virkistääkseen itseään ruualla sekä juottaakseen ja syöttääkseen
ratsujaan. Nyt olivat he jo saapuneet Kasvinin ylhäiseen vuoristoon.
Demurin lähettämä palvelija, joka oli tuonut vuorikoskelle
matkaratsut, oli neuvonut tietä Kurdistaniin. Aluksi olikin
Haomalla ja hänen toverillaan ollut hyötyä näistä matkaohjeista,
niin kauan kuin selvät tiet heitä johtivat. Mutta kauempana erosi
ehtimiseen teitä eri haaroille, ja silloin täytyi pitää korkeampia
vuorenhuippuja tienviittoina. Välistä olivat he kohdanneet pienemmän
karavaanin, joka neuvoi heitä oikeaan suuntaan. Haoman ei sopinut
suorastaan ilmaista, että hän kumppaninsa kanssa oli matkalla
Kurdistaniin, vaan täytyi hänen varovaisuuden vuoksi ainoastaan sanoa:
-- Olemme parseja, ja matkustamme Thabarma-järven rannoille.
Päivä kallistui jo iltaan. Ratsastajat olivat saapuneet jylhään
vuoriseutuun, jossa olivat kokonaan epätietoiset matkansa oikeasta
suunnasta. Ei mikään karavaanikaan sattunut heidän tielleen,
joten eivät nyt voineet turvautua uusiin matkaohjeisiin. Haoma
rupesi senvuoksi luulemaan, että he olivat kokonaan eksyneet pois
oikeasta suunnasta. Ei ollut enää pitkä aika illan pimenemiseen, ja
tummapilvinen taivas jo levitti hämärää. Vinha pohjantuuli rupesi
lennättämään suuria lumihiuteita ratsastajia vastaan. Ensi kertaa
he, lauhkeiden seutujen asukkaat, näkivät lunta. Haoman mieleen
muistuivat ne vanhat Iranin sankaritarut, joissa kerrotaan Ahrimanin
ylhäältä vuoristosta lähettäneen murhaavan lumimyrskyn hautaamaan
niitä sotajoukkoja, joita hän vainosi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei
Ahriman häntäkään eikä hänen kumppaniaan ollut jättävä ahdistamatta,
ja että pimeyden ruhtinas kenties juuri lumimyrskyn muodossa valmisti
heille ensimäisen vastuksen. -- Mutta Ormuzd oli kyllä lieventävä
tämän vastuksen vaikutukset!
Vohumeno pyyhkäisi kädellään hihaansa ja otti siitä kouraansa lunta.
Uteliaana ja ihmetellen hän katseli lumipalloa ja virkahti:
-- Kuinka se on valkeata ja kylmää!
-- Ei ole kumma, että se voi jäätää jäsenet ja hyytää veren, kun se
tuulen kiidättämänä laskeutuu alas tuntureilta, sanoi Haoma.
Lumisade tihenemistään tiheni, ja lumi rupesi tupruilemaan tuulessa.
Kauempana näyttivät vuoret olevan tiheän valkean sumun peitossa.
Etäältä kuului valtavaa kohinaa ja huminaa.
-- Pilvet estävät meiltä tänä iltana tähtien opastuksen -- huomautti
Vohumeno.
-- Parasta on, että haemme itsellemme suojapaikan kallion laidassa --
sanoi Haoma.
-- Tiekin käy epävarmaksi ja vaaralliseksi, sillä tuo valkea jauho
tekee koko seudun samankaltaiseksi. Helposti saattaa ratsu erehtyä ja
astua syvyyteen.
Kumpikin katsoi vaistomaisesti sivulle ja huomasi, että he
ratsastivat kaitaa kallionreunaa pitkin, jonka vieressä ammoitti
huimaavan syvä kuilu.
-- Tähän kohtaan ei ole hyvä jäädä -- virkkoi Haoma.
-- Ei; mutta tuntuu melkein kuin tässä taas kulkisi käytetty tie,
joka ehkä kohta vie meidät ihmisasunnoille tai ainakin väljemmille
vuorialueille.
Lumimyrsky kiihtyi hetki hetkeltä yhä raivokkaammaksi, niin että enää
tuskin saattoi selvästi eroittaa kalliot sylen ympäristössä. Ja vinha
pohjantuuli rupesi jäätämään ratsastajien jäseniä. Tosin irroittivat
he satulan nappulaan kiinnitetyt turkiksilla vuoratut vaippansa ja
pukivat ne ylleen. Mutta ollen lauhkeiden seutujen asukkaita ja
tottumattomia pakkaseen, tunsivat he siitä huolimatta jäisenkylmiä
väreitä ruumiissaan. Heidän kätensä kohmettuivat jäykiksi, niin että
vaivoin saattoivat pitää kiinni ratustimista. Kinokset kasvoivat
kasvamistaan, ja polviin asti upposivat ratsut niihin.
-- Ahriman uhkaa meitä tuholla -- sanoi Haoma katkaisten tuskallisen
äänettömyyden. -- Mutta Ormuzd ei ole meitä unhoittava!
Samassa näytti kaita kalliotie hiukan laajenevan vasemmalle.
Kallionseinä näet siinä kohdin muodosti vähäisen syvennyksen.
Vohumeno huomasi tämän:
-- Tässä kohden on tie avarampi, valtijas. Astukaamme hevosen selästä
ja hakekaamme suojaa kallioseinämän luota. Toivotonta on meidän
koettaa ponnistella eteenpäin tässä loppumattomassa lumimeressä.
Haoma huomasi Vohumenon neuvon oikeaksi, pysäytti ratsunsa ja
kiipesi alas sen selästä. Kömpelösti se hänelle onnistui, sillä
jäsenet olivat kylmästä vallan jäykistyneet. Vohumenon kanssa
asettui Haoma kalliosyvennykseen. Mutta se oli niin matala, että
heidän täytyi seisoa selkä kyyryssä, nojaten hevostensa satuloihin.
Myös nämät uskolliset eläimet näyttivät kärsivän pakkasesta. Tuon
tuostakin niiden voimakkaat ruumiit vavahtelivat kylmän väreistä.
Kalliosyvennys tuotti Haomalle ja Vohumenolle vaan vähäistä suojaa,
sillä se oli avoinna pohjoiseen päin, josta vuoriston kaikki pahat
henget kuormittain heittelivät lunta poloisia kohti. Ei siinä
auttanut potkia lunta syrjään. Kinokset kasaantuivat kasaantumistaan;
jo seisoivat ratsastajat ja ratsut yli polvien uponneina niihin.
Kerivan rimpuili onnettomana kinoksissa.
Vohumeno näytti olevan, karaistumpi tätä kaikkea kärsimään; Haoma
taas tunsi jo kuolettavan jäätävää lamausta koko ruumiissaan
ja hän vajosi vallan kuin horrostilaan, siinä nojatessaan
vavahtelevan ratsunsa selkään. Hän katseli kuitenkin vielä
edessään tupruilevaa lunta, joka pimeän rajalla olevassa hämärässä
muodostui kaikennäköisiksi hurjasti tanssiviksi henkiolennoiksi.
Tuntui siltä kuin nämät pitkät, notkealiikkeiset olennot olisivat
hänen edessään ilkkuen tanssineet kamalaa kuolontanssiaan. Mutta
kohta katosivat liehuvat lumiolennot. Haoma vaipui yhä syvempään
horrokseen. Korkea lumikinos tuntui viileänä ja pehmeänä vuoteena
sulkevan hänet syliinsä. Hänestä näytti lähiseutu kirkastuvan, ja
nyt levisi hänen eteensä äärettömän avara, pehmeän lumen peittämä
tasanko. Kuu pani tämän lumipeitteen kimmeltelemään hopealle, ja
suuret silkkiplataanilehdet pistivät siellä täällä esiin hangista.
Kaukana näkörajalla rupesi näkymään kirkas liekinkaltainen hohde,
joka läheni ja suureni. Haoma eroitti jo tuon hohteen keskeltä
valkoisiin puetun solakan nuoren immen, joka kantoi kädessään isoa
silkkiplataani-oksaa. Hän lähestyi lähestymistään ja ojensi sitä
Haomaa kohti. Nyt tunsi Haoma tytön siniset safiirisilmät. Ne
katsoivat häneen niin lapsellisen viattomasti, niin täynnä hyvyyttä
ja suloa, että Haoma tunsi sydämensä lämpenevän ja kyynelten
kirpoavan poskille sekä niiltä alas viileään ja korkeaan hankeen.
Äkäinen tuulenpuuska lennätti lunta ratsun ja Haoman kasvojen yli.
Valoisa unikuva katosi ja Haoma heräsi horroksestaan. Silloin hänen
hevosensa kumeasti hirnui, ja sen jykevät jäsenet vavahtelivat
voimakkaasti. Vohumeno laski vahvan, kylmästä kohmettuneen kätensä
Haoman olalle ja virkkoi:
-- Liikkukaamme tai painikaamme, jotta ei veremme hyytyisi.
Vasta hetken päästä Haoma tajusi kumppaninsa sanat. Hän koetti
liikkua, mutta kangistuneet jäsenet melkein kielsivät kaiken
palveluksen. Kulkkuun takertuneella äänellä hän sai sanotuksi:
-- Jos Ahriman minut tuhoaa ja jos sinä jäät eloon, niin sano
kertojattarelle, että pysyin uskollisena hänen asialleen.
-- Emme kumpikaan joudu tuhon kitaan -- lohdutti Vohumeno. --
Lumitulva on jo harvennut ja myrskykin lauhtunut. Painikaamme nyt ja
laittakaamme veri taas kiertämään. Sitten nousemme jälleen ratsujen
selkään ja lähdemme liikkeelle. Sillä parempi on sentään olla
liikkeellä, kuin tähän jähmettyä.
Tämän sanottuaan hän rupesi ravistelemaan Haoman vartaloa ja jäseniä,
ja hetken kuluttua kumpikin tunsi jähmeän jäykkyyden hieman heltyvän
ja ruumiinlämmön kohoavan. He jatkoivat yhä vielä liikkeitään, kun
omituinen ääni tunki molempien korviin. Haoman hevosen jalkojen
väliin kyykistynyt Kerivan höristi korviaan ja karkasi esiin
kinoksesta.
Äskeinen ääni toistui lähempänä, ja nyt saattoi jo eroittaa, että
se oli ihmisääni. Kerivan ei enää voinut hillitä itseään, vaan
päästi kajahtavan haukunnan. Hetken senjälkeen näkivät Haoma ja
Vohumeno edessään jotakin mustaa, joka liikkui, ja tämän tultua
vielä lähemmäksi he eroittivat lyhyen, kinoksien kanssa taistelevan
ihmisvartalon. Sama ääni, joka äsken oli kuulunut kauempaa, kysyi nyt:
-- Oletteko joutuneet lumihenkien kynsiin, ystäväni?
-- Niin olemme. -- Kuka olet sinä? kysyi Vohumeno.
Haoma sai puolestaan rauhoittaa levotonta Kerivania, jota pieni,
omituiseen kaapuun puettu äijä ei oikein näyttänyt miellyttävän.
-- Minua sanotaan lääkärierakoksi. Vuorimajani on tässä vallan
lähellä. Kuulin hevosenne hirnunnan, riensin sen ilmaisemaan suuntaan
ja olen valmis teitä auttamaan.
Samassa äijä avasi viittansa, jonka sisäpuolella hänellä oli pieni
öljylamppulyhty. Avaran kaapunsa taskusta hän kaivoi esiin pienen
polttosavipullon ja ojensi sen Vohumenolle sanoen:
-- Juokaa tästä muutama äimäys. Tämä neste panee jähmettyneen veren
jälleen virtaamaan.
Vohumeno antoi pullon Haomalle:
-- Juo ensin sinä, valtijas!
Kumpikin vahvisti itseään vanhuksen tarjoamalla juomalla, eikä sen
virkistävä ja lämmittävä vaikutus ollut vitkallinen.
-- Nyt, ystäväni, -- huomautti pikku vanhus, -- rientäkäämme sisälle
majaani, sillä luulen, että olette lämmön ja ruuan tarpeessa. --
Mutta varovasti, ystäväni, sillä tie on kaita!
Taluttaen ratsujaan, seurasivat matkamiehet pelastajaansa, joka
huolimatta ijästään ja lyhyestä varrestaan, sangen nopeasti
ponnisteli eteenpäin kinoksien läpi. Tätä kulkua ei kestänyt
kauan, sillä muutaman kivenheiton päässä laajeni tie, ja edessä
kohosi kookas, käyrärunkoinen seeteri. Sen juurella, kahden kulman
muodostavan kallioseinän välissä, oli kivistä rakennettu maja. Ratsut
köytettiin kiinni majan leveän räystään suojaan, ja ratsastajat
riisuivat turkkinsa, joilla peittivät uskolliset kumppaninsa.
Vanhus aukaisi majan oven ja pyysi vieraita käymään sisälle. He
noudattivat kehoitusta ja astuivat jotenkin avaraan, mutta matalaan
majaan, jonka peräseinän keskikohdalla oli isoista paasista tehty
tulisija. Räiskyvä tuli paloi liedellä ja lähetti ylös pieneen
kattoaukkoon savutupruja. Liekin yläpuolella, vartaassa, paistui
lihamöhkäle, levittäen ruokahalua kiihoittavaa hajua majaan. Iso
kuparilamppu lisäsi majan valaistusta. Rosoisille seinille oli
ripustettu paksuja vuotia suojaksi pohjantuulen lähettämää vilua
vastaan. Myöskin permannolle oli levitetty pehmeitä ja laveita
taljoja. Katossa oleva ikkuna-aukko oli nyt talveksi tukittu ulkoa
puilla ja sisältä taljoilla. Oven oikeapuoliseen seinään oli
kiinnitetty laudakko, jonka monista osastoista pisti esiin pienten
savipullojen ohuet kaulat.
Vasemmalla seinustalla oli matala, patjoilla peitetty kohonne. Sitä
osoitti vanhus vierailleen ja virkkoi:
-- Laskeutukaa patjoille lepäämään. Jäykät jäsenenne sitä kyllä
tarvitsevat.
Samassa vanhus sieppasi laudakolta pullon, kaasi siitä nestettä
pikarin puolilleen ja ojensi tämän Haomalle:
-- Tässä vielä lisää lämmittävää juomaa.
Haoma ja hänen kumppaninsa paneutuivat, pikarin sisällystä
maisteltuaan, pitkäkseen kohonteen patjoille. He tunsivat jalkansa
puutuneiksi ja raukeiksi, ja Haoma koetti lyömällä jalkojaan yhteen
poistaa niistä pistelevän kivun.
-- Voin arvata, sanoi vanhus, että jalkanne ovat kylmettyneet.
Malttakaa hiukka!
Näin sanottuaan hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua sisään,
lumella täytetty savimalja kädessä. Varovaisesti hän irroitti
patjoilla lepäävien jalkineiden hihnat, riisui jalkineet pois, ja
rupesi vieraidensa jalkoja hieromaan.
Ihmetellen katsoi sekä Haoma että Vohumeno häneen, ja Vohumeno
huudahti:
-- Miksi tuot meille tuota tuhoavan kylmää ainetta?
Vanhuksen lyhyt harmaa tynkäparta rupesi liikkumaan, ja hän nauroi
omituisen äänisesti, ikäänkuin sisällisesti ja katkonaisesti. Mutta
siinä naurussa oli jotakin hyvänsävyistä ja rohkaisevaa.
-- Onhan tämä vaan kylmää lunta -- sanoi hän. -- Ja saattaapa se
tuolla ulkona runsaasti kasaantuneena ja pohjantuulen lennättämänä
surmata ja haudata alleen. Mutta näin käytettynä, ystäväni, palauttaa
se lämmön kangistuneisiin jalkoihinne. Siten moni seikka, joka
on paha ja vahingollinen, oikealla tavalla ja sopivassa määrin
käytettynä, muuttuu hyväksi.
Ja todistaakseen puheensa totuuden, rupesi vanhus tarmon takaa
lumella hieromaan matkamiesten jalkoja. Pian tämän tempun hyvä
vaikutus tuli näkyviin, sillä punainen ihoväri rupesi palaamaan
paleltuneisiin jalkoihin, ja pistelevä tunne katoamaan. Haoma ja
Vohumeno rupesivat, huomattuaan lumen hyväntekevän vaikutuksen, itse
tällä viileällä valkoisella aineella hieromaan jalkojaan. Hieronta
tuotti heille vielä toisenkin edun: se palautti ruumiinlämmön ja teki
jäsenet notkeiksi.
Kun vanhus katsoi hieromisen jo riittäväksi, peitti hän vieraansa
jalat isolla tiikerintaljalla ja pyysi heitä lepäämään, kunnes hän
oli tarjoava heille ruokaa. Siihen ei pitkiä aikoja kulunut, sillä
tuli oli, vanhuksen ollessa etsimässä eksyneitä, tehnyt tehtävänsä,
ja paisti tuoksui jo valmiina. Vanhus irroitti sen, pani sen
savivadille, nouti ulkoa ruokasäilöstään leipää, sieppasi laudakolta
ison, pitkäkaulaisen viinillä täytetyn savipullon ja muutamia veitsiä
ja asetti sitten kaikki matalalle, makuukohonteen korkuiselle
pöydälle vieraidensa luo. Itselleen otti ukko nahalla päällystetyn
patjan, jonka siirsi pöydän ääreen. Ja kaadettuaan viiniä pikareihin
sekä otettuaan veitsen käteensä, paistia leikatakseen, sanoi hän,
tyytyväisesti hymähdellen:
-- Ateria on valmis! ystäväni. Toivon, ettette sitä halveksi.
Halukkaasti noudattivat nälistyneet matkamiehet isäntänsä kehoitusta,
ja pysyen kyynäspäätä vastaan nojaavassa asennossa makuukohonteella,
he alkoivat veitsellään leikellä mehevästä paistista aimo viipaleita.
Heidän elinvoimansa alkoivat herätä ja luottamus matkan onnistumiseen
palasi.
-- Ormuzd ei siis meitä hyljännyt -- sanoi Haoma hetken kuluttua.
-- Vai olette te parseja -- virkkoi vanhus tämän johdosta. -- Onni
teidät siis ohjasi minun majani läheisyyteen.
-- Mitenkä niin? -- kysyi Vohumeno.
-- Ette näy tietävän -- jatkoi vanhus -- missä seuduin liikutte.
Tässä on vallan lähellä Alamut, assassiinien vahva linna. Onpa ihme,
ettette joutuneet sen väijyvien fidaavien käsiin. Parsit ovat heille
makupaloja.
Hämmästys valtasi Kurdistaniin matkaavat, ja Vohumeno loi Haomaan
katseen, jossa välkähti äkillinen epäluulo heidän isäntäänsä ja hänen
vieraanvaraisuuttaan kohtaan. Haoma huudahti:
-- Vai olemme sittenkin joutuneet lähelle hirvittävää kotkanpesää,
vaikka neuvoja seuraten olemme koettaneet sen suuntaa välttää.
-- Lumimyrsky on vienyt teidät harhaan -- huomautti vanhus.
-- Entä miten itse asut näin lähellä Alamutia ja kuinka saat olla
rauhassa fidaaveilta? -- kysyi Vohumeno, jonka epäluulo yhä kasvoi
ja joka luuli vanhuksen auttavaisuuden ja vieraanvaraisuuden takana
piilevän viekkaan ansan.
-- Minäkö? -- vastasi vanhus. -- Kuka lääkäri-erakkoa hätyyttäisi?
Olen laajalti tunnettu näillä seuduin. Kurdistanissa ja Syyriassakin
minut tunnetaan. Minut tunnetaan ja minua tarvitaan. Alamutkin minua
tarvitsee, sillä harvalla on se lääkitsevien yrttien salaisuus, kuin
minulla. Itse Alamutin suurmestari, pelätty Ibn es-Ssabbach, on
julistanut majani ja henkeni rauhoitetuksi. Olen kerran pelastanut
hänen lempipuolisonsa vaarallisesta taudista.
-- Oletko sinä siis Alamutin palveluksessa? -- kysyi Haoma, paheksuva
väre äänessä.
-- En ole enempää Alamutin palveluksessa kuin teidän palveluksessanne
tai kenenkä muun tahansa, joka taitoani ja apuani tarvitsee.
-- Mutta Alamutin miehet ovat rosvoja, ovat pahempia kuin rosvot.
He ovat Ahrimanin kätyreitä maan päällä. Auttamalla pahoja, edistät
samalla pahuutta -- jatkoi Haoma.
-- Alamutin väestä kerrotaan paljon -- virkkoi vanhus -- ja luulen,
että he tekevät paljon tekoja, jotka sotivat Allahin tahtoa vastaan.
Mutta minun tehtäväni ei ole heitä rangaista tai heille kostaa.
Se on Allahin tehtävä ja yksinomainen oikeus. Allah on avannut
minulle yrttien lääkitsevän salaisuuden ja tautien parannustaidon.
Minun velvollisuuteni on viljellä tätä taitoa ja tarjota sitä
tarvitseville. Jos tapaan haavoittuneen rosvon, sidon hänen haavansa
yhtä hyvin kuin sidon rehellisen miehen haavan. Allah on antanut
minulle eloa ylläpitävän voiman. Hän yksin saattaa elon kuihduttaa ja
katkaista.
-- Sinun sijassasi muuttaisin pois täältä toiselle seudulle, missä
ei niin räikeitä rikoksia tehdä kuin täällä Alamutissa -- huomautti
Vohumeno.
-- Minäkö muuttaisin pois täältä! Täällä olen syntynyt, täällä
isävainajalta perinyt taitoni salaisuuden, täällä varttunut,
turpeeseeni kiinnikasvettunut ja täällä vanhettunut. Ei vanhaa puuta
enää muualle istuteta. Asuin jo täällä, ennenkuin Alamutin nykyinen
väki sinne muutti. Se on osoittanut minulle suosiotaan ja sallinut
minun rauhassa asua entisillä sijoillani. Olen kiitollinen siitä.
-- Kysyinkö teidän nimeänne ja ammattianne äsken? -- En. Tiedänkö
nytkään, keitä olette, minne kuljette ja mitä asioita ajatte?
Silmänne tosin sanovat minulle, että sielunne ovat vilpittömät, mutta
äsken pimeässä, jolloin teille apuani tarjosin, en nähnyt silmienne
rehellisyyttä.
-- Olet omituinen vanhus -- sanoi Haoma. Harvassa lienee sinun
vertaistasi.
Tämän kuultuaan hymyili vanhus hyvänsävyisää hymyään, ja hänen
sisältään kuului taas tuo lystikäs kihisevä naurun ääni.
Vohumenon epäluulo hieman haihtui. Mutta siitä huolimatta hän
päätti olla tarkasti varoillaan ja pitää silmällä kaikkia vanhuksen
liikkeitä.
-- Et ole erehtynyt meidän aikeidemme suhteen, sillä liikumme
Ormuzdin teillä.
Apusi tuli nyt ainakin sopivaan paikkaan -- huomautti Haoma.
-- Se minua ilahuttaa -- virkkoi lääkärierakko. Sillä kahta
tyytyväisempi olen, kun tiedän antaneeni apua hyville. Ja koska
olette näin odottamatta joutuneet vieraikseni, voin tarjota teille
tavatonta huvia, jos haluatte. Tänä yönä on hashish-juhla Alamutissa.
Jos tahdotte, vien teidät sitä katsomaan.
-- Kuinka se käy päinsä? kysyivät Haoma ja Vohumeno melkein yhdestä
suusta. -- Alamutiin?
-- No se käy varsin hyvin päinsä -- vastasi vanhus. -- Hashish-juhlaa
ei vietetä itse Alamutin linnassa, vaan eräässä salaisessa avarassa
luolasalissa, joka on tässä vallan lähellä. Tunnen salaisen käytävän,
joka johtaa tähän luolasaliin, ja josta pienen ristikkoaukon kautta
saattaa nähdä kaikki, mitä sisällä tapahtuu, ilman että kukaan voi
valaistusta salista nähdä pimeässä solassa olevia. Tahdotteko tulla
sinne, niin johdan teitä.
Vohumenon epäluulo oli taas herännyt entistään virkeämmäksi, ja hän
vastasi, ennenkuin Haoma ennätti mitään sanoa:
-- Tarjoumuksesi on houkutteleva; mutta meillä on kiireinen matka
mielessä, ja kohta täytyy meidän taas nousta hevosen selkään.
Myrskykin kuuluu jo melkoisesti asettuneen.
-- Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn
es-Ssabbacfrin? -- kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä
kuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.
-- Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.
Vohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä
vuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi
pitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että
tässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli
käsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi
ja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen
täydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä
houkutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia
kätyreitä. -- Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna
ukon tuumat myttyyn.
Lääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon
omituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa
vilpittömyyttä, ja hän selitti:
-- On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua
kenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä
aikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla
Allahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin,
joita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa
islaminuskoisen vakuutuksiin.
-- En suinkaan tahdo sinua loukata -- huomautti Vohumeno. Tahdon
puolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot
kunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta
tiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään
pyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri,
ja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin
kotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen
kevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.
-- Olet oikeassa, ystäväni -- sanoi erakko. Näytänpä teille siis
tien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten
myöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää
koko Alamut.
Haoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat
silmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä
erakko ja Vohumeno puhuivat.
-- Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty... vai aiotko sinne
mennä myöhemmin? -- kysyi Vohumeno.
-- Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te,
silmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo
tunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat
jäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän
polulla, enkä enää suuresti osanottaja.
He olivat lopettaneet aterian. Kerivan, joka huolimatta paksusta
turkistaan oli kärsinyt osansa lumimyrskyn pakkasesta, oli heti
sisään tultuaan paneutunut loikomaan tulisijan ääreen. Erakko antoi
sille nyt aterian jäännökset, joista se tyytyväisenä teki lopun.
Tuli liedellä alkoi hiiltyä, ja loi yhdessä kuparilampun hieman
levottoman liekin kanssa kodikasta ja aaveenomaista valoa avaraan,
matalaan majaan.
-- Luuletko, että kohta näemme jatkaa matkaamme? -- kysyi Vohumeno.
-- Sitä en luule -- vastasi vanhus. -- Sillä taivas on pilvissä ja
tähdet ovat piilossa Teidän täytynee odottaa aamun ensi säteitä.
Luulen muuten, että huoletta minun näyttämääni tietä voitte kulkea
pois Alamutin alueilta, sillä tänä yönä eivät totisesti vakoilijat
kykene virkaansa toimittamaan: he yhtyvät kaikki myöhemmin rotkosalin
juhlaan. Tänä yönä he kaikki pitävätkin itseään oikeutettuina
hylkäämään kaiken valppauden.
-- Mieleni tekee hashish-juhlaan -- virkkoi nyt Haoma, pitkän
äänettömyytensä jälkeen. -- Tuleva tehtäväni vaatii, että tutustun
elämään, etten yksistään opi tuntemaan Ormuzdin valtakuntaa ja hänen
voimiaan ja välikappaleitaan maan päällä, vaan että myös tutustun
Ahrimanin keinoihin ja voimiin. On aina tärkeää, että tarkoin
tunnemme vihollisemme väkevyyden, ennenkuin ryhdymme taisteluun hänen
kanssaan.
-- Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme -- huomautti
vielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin
arveluttavana.
-- Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme
kanssa käyn juhlaa katsomassa -- ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:
-- Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen
äänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän
sydämestä.
-- Niin, oikein sanottu, ystäväni, -- virkahti erakko. -- Sanani
lähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.
-- Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on
parantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa
alla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille
turvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme
väärin, jos häntä vielä epäilemme.
Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä
Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla
kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos
hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että
Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:
-- Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä
mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on
vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne
päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua
viimeiseen saakka.
-- Kiitos uskollisesta toveruudestasi -- huudahti Haoma, tarttuen
Vohumenon käteen.
-- Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan
kunnioittavasti. -- Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua
rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.
Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet
säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.
-- Ken tänne tullee ratsain? -- kysyi Vohumeno.
-- Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin
kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.
Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän
takana.
Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa,
vallan olivat unhoittaneet hevosensa.
-- Ratsumme kaipaavat rehua -- sanoi Vohumeno. -- Lähdenpä niitä
ruokkimaan!
-- Jätä se minun toimekseni -- pyysi erakko. -- Levätkää te, minä
menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.
-- Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen
varalle -- huomautti Vohumeno. -- Rehusäkit riippuvat satuloiden
takana.
-- Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti
vanhus ulos majasta.
-- Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää --
ajatteli Vohumeno itsekseen. -- Mutta hän ei virkkanut mitään.
Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi
nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui
hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas
pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista
siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle
ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti
hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo
lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma
tunsi sääliä näiden silmäin hentoa -- ja kuten hän ajatteli --
turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli
Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan,
Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi
jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle
tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen
tienoilta. -- Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas
kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat -- ja
Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!
Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:
-- Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan
tallista lähteneet!
Hän jatkoi:
-- Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään
hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.
Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat
varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.
Vohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki --
kaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan.
Pienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista,
oli hän armotta tekevä hänestä lopun. -- Täytyipä siis pitää ukkoa
silmällä.
Kerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja
Haoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen
tukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti.
Lumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään
kallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen
astuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.