Demur oli lupauksensa mukaan lähettänyt vuorikoskelle kaksi ratsua,
rahoja ja aseita. Ja nyt oli lähdön hetki tullut, hetki, jolloin
Haoma Vohumenon seurassa pitkiksi ajoiksi hylkäsi rotkoasuntonsa,
matkustaakseen Kurdistaniin Mervimin asiaa tutkimaan. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin sammuttaa kotiliesi ja tehdä Ormuzdille se
lupaus, että se kotia palatessa taas oli viritettävä leimuamaan.
Rukoiltuaan lähtörukouksensa ja anottuaan Ormuzdin siunausta
aiotulle yritykselle, nousi Haoma valkoisen orhin selkään -- saman
orhin, joka vähää ennen oli kuljettanut hänet itäisen parsiheimon
maille. Vohumeno oli saanut ruskean ratsun, joka sekin oli muhkea.
Vaatimattomasti hän jäi Haomasta jälelle, ratsastaen perässä kuin
palvelija ainakin. Mutta Haoma huomautti hänelle kohta:
-- Miksi jäät jälelle Vohumeno? Lupauduithan toverikseni. Voitpa siis
ohjata hevosesi tänne minun ratsuni kupeelle.
Vohumeno noudatti herransa kehoitusta.
Haoman uskollinen koira, Kerivan, oli otettu mukaan, ja se hyppeli,
väliin lyhyesti haukkuen, hevosten ympärillä, ollen suunniltaan
ihastuksesta.
Kun ratsastajat olivat saapuneet alas laaksoon siihen kohtaan,
missä vuoristosta syöksähtävä joki jo alkoi tasaisemmin virrata ja
missä se pitkän kaarevana mutkana kääntyi juoksemaan kertojattaren
linnaylänköä kohti, pysähtyi Haoma kaidan, joen yli johtavan
holvinmuotoon rakennetun kivisillan luo ja sanoi Vohumenolle:
-- Jää sinä tähän hetkeksi odottamaan; sido hevosesi plataaniin
ja asetu Kerivanin kanssa sen siimekseen. Minä poikkean hetkeksi
kertojattaren luo ilmoittamaan, että nyt olen matkalla hänen asiataan
ajamaan.
Vohumeno virkkoi:
-- Odotan sinua tässä, valtijas!
Sydän omituisen levottomasti sykkien ratsasti Haoma hitaasti
kertojattaren linnaa kohti. Eipä hän joku aika sitten olisi voinut
aavistaakaan niitä vaiheita, jotka nyt olivat häntä kohdanneet.
Ei hän ollut voinut edes uneksia, että Ormuzd näin pian taas oli
antava hänelle uuden kunniatoimen. -- Ja kuitenkin omituinen
alakuloisuuden tunne joskus keskellä hänen innostustaan sukelsi
esiin mielen syvyyksistä ja se pani hänet ajattelemaan, tokko
hän sentään teki oikein, kun keskeytti suuren työnsä, uuden
oppisuuntansa järjestämisen ja kirjoittamisen. Olihan hän nyt astunut
islaminuskoisten palvelukseen, jotka vihasivat ja halveksivat kaikkia
muunuskoisia. Mitähän parsit sanoivat, saadessaan kuulla tämän?
Olivatko he tyytyvät siihen, että Haoma selitti toisenuskoisenkin
pyrintöjen olevan kannatettavia, kun hän ajoi oikeuden ja ihmisyyden
asiaa? Tulisivatko parsit, tulisivatko edes Iredsh ja Gurase,
jotka kaikki pitivät kiinni parsilaisuudesta, hyväksymään sitä,
että hän näin oli keskeyttänyt omat pyrintönsä ja ruvennut ajamaan
islaminuskoisen kertojattaren asiaa?
Suuri epäilyksen ja epävarmuuden puuska valtasi äkkiä Haoman. Oli
kuin joku salainen ääni hänen sisällään olisi kuiskannut, että
hänen vielä piti luopua yrityksestä, luopua koko maailmasta, palata
yksinäiseen rotkoonsa ja siellä yksinomaan, täydesti antautua suureen
tehtäväänsä, jonka Ormuzd epäilemättä oli hänelle määrännyt. --
Pitikö hänen nyt siis vaan käydä kertojattaren ovella ja ilmoittaa,
että tuo tehtävä olikin Ahrimanin keksimä, ettei hän nyt tarkemmin
ajatellessaan saattanutkaan siihen ryhtyä?
Näiden ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään, oli hän
jo saapunut kaltevaa rinnettä nousevalle tielle, joka johti ylös
Anahitan linnan portille. Nähdessään edessään nuo tummat jykevät
muurit, tunsi hän omituisen tenhon virtaavan esille niistä. --
Saattoiko hän peruuttaa kertojattarelle antamansa lupauksen? --
Se oli mahdotonta. Miehen sana velvoittaa. Ja mitä sanoisi Demur,
joka alttiisti oli tarjonnut matkaneuvot, mitä itse suurvisiiri,
jos kuulisi Haoman peruuttaneen lupauksensa? -- Ja mitä muuten
tuollainen peruutus toimittaisi, mitä toimitti yleensä tämä hänen
epäilyksensä? Eihän se voinut olla muuta kuin ohimenevää heikkoutta,
ehkä Ahrimanin viimeisiä yrityksiä ja ponnisteluja hänen tuumiensa
raukeamiseksi. -- Hänen ei pitänyt unhoittaa, että tässä oli
kysymyksessä läntisten parsien vapauttaminen ja siis samalla suuren
Zoroasterin synnyinseutujen ylentäminen ja kirkastaminen. Mitenkä hän
oli saattanutkaan epäillä tällaisen yrityksen oikeutusta!
Siinä jo oli hänen edessään vankka rautaportti. Haoma astui orhin
selästä, köytti suitset kiinni paksuun sykomori-oksaan ja löi
rautanuijalla kolme tanakkaa lyöntiä ovelle. Pääeunukki aukaisi
pienen, portin kupeella olevan luukun ja pisti siitä esiin päänsä
tiedustellen, ken näin varhain saattoi kertojattaren linnaan pyrkiä.
Haoma näytti hänelle Anahitalta saamaansa sormusta, jota hän vahvaan
silkkinauhaan sidottuna säilytti kaulassaan. Vitkastelematta tämä
pieni hohtava taikaesine avasi hänelle portin.
-- Kertojatar ei juuri tällä hetkellä ole kotona, -- sanoi eunukki --
hän meni varhain tänä aamuna isoon moskeaan rukoilemaan. Mutta kohta
hän on taas täällä, sillä näen jo hänen vaununsa ajavan tännepäin
Raghasta. Sinä, vieras, voit kuitenkin käydä sisälle odottamaan.
Tämän sanottuaan eunukki katosi sisään. Hetken kuluttua hän palasi ja
virkkoi:
-- Kertojattaren imettäjä, vanha Tumadir, pyytää sinua sisälle.
Haoma meni nyt solakäytävän läpi isoon etusaliin, joka hänelle jo oli
tuttu edelliseltä käynniltä. Koko sen sisustus oli selvästi painunut
hänen muistiinsa ja oli usein yksityiskohtiaan myöten palannut
esiin hänen mielessään. Siinä pulppuili vilposena keskellä huonetta
suihkulähteen säde. -- Tuossa oli yhä samalla paikalla kertojattaren
istuin vallan kuin kuningattaren valtaistuin. Ja mitäpä hän muuta oli
kuin kuningatar valtakunnassaan -- kuningatar oikeuden... kauneuden
ja viattomuuden valtakunnassa. -- Tuossa riippui yhä vielä hopealevy,
josta Anahitan pieni soma käsi oli näpäyttänyt kirkkaan, usein
vielä jälestäpäinkin Haoman korvissa soivan helähdyksen. Hartaana,
ikäänkuin pyhäkössä, kulki Haoma etusalin halki hietakello-saliin.
Siellä odotti häntä vanha Tumadir. Hän pyysi Haomaa, pieneen
pohjoispuoliseen puutarhaan. Haoman istuttua suihkulähteen reunalle,
sanoi Tumadir:
-- Tiedätkö, parsi, kuinka levottomaksi tämä ensimäinen Anahitalle
uskottu oikeusasia on saattanut koko hänen talonsa? Hänen äitinsä,
Sabeiha, ja minä olemme huonosti nukkuneet yömme, siitäperin kuin tuo
huolestuttava sanoma tuli näiden seinien sisälle.
-- Yritys voi tuottaa vaikeuksia ja vaaroja. Mutta toivokaamme, että
oikea asia lopulta on saavuttava voiton.
-- Niin teki Anahitan edeltäjätär, ja mikä oli hänen toivonsa palkka?
-- Häpeä ja kuolema. -- Itkisin nämät vanhat silmät päästäni, jos
onnettomuus kohtaisi suloista lastamme, sillä ei Persian mailla ole
hänen vertaistaan, tokko lienee koko maailmassa. -- Tiennetkö siis,
parsi, miten tärkeä tehtäväsi on? Jos suoritat sen huonosti tai
jos petät meitä, niin muista, että manaan Allahin moninkertaiset
kiroukset pääsi päälle. Ja tiedä, että Allahin viha on hirvittävä ja
musertava.
-- Tämä asia on kuin omani; se on vielä enemmän, se on oikeuden
asia, ja siis myös Ormuzdin asia. Pyhällä uskollisuudella se on
suoritettava.
Sisältä kuului kevyitä askeleita, jotka lähestyivät puutarhaa, ja
Haoman kääntyessä ovea kohti, hän näki kertojattaren solakan vartalon
edessään. Sydän sykkien Haoma nousi seisomaan.
Anahita veti syrjään kasvoharsonsa ja loi Haomaan hyvän ja kauniin
katseensa. Noiden safiirinsinisten silmien hohdetta Haoma oli
odottanut ja ikävöinyt, ja kun hän sen nyt näki, tunsi hän riemun
ja samalla masennuksen tunnetta. Ja seuraavassa tuokiossa oli hänen
äskeinen epäröimisensä kokonaan haihtunut. Hän tiesi nyt varmasti,
että yksin Ormuzd oli saattanut lähettää kertojattaren hänen
tiellensä, että yksin Ormuzd oli voinut määrätä hänelle sen tehtävän,
jota toteuttamaan hän juuri ryhtyi.
Anahita oli Tumadirin mentyä asettunut korkean ruusupensaan ääreen
ja taittanut vaistomaisesti pienen nupun, josta hän nyt poimiskeli
irti terälehtiä, ikäänkuin lapsi, joka on hämillään. Haomakin
näytti hieman ujostuneen, ja vasta hetken vaiettuaan hän katkaisi
hiljaisuuden:
-- Olen käynyt Raghassa ja saanut kaikki valmiiksi matkaa varten.
Tulin sinulle ilmoittamaan, että jo olen matkalla Kurdistaniin.
-- Joutuisasti olet toiminut; Allah sinulle palkitkoon alttiutesi.
Taas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä
katse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon
väristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä
iltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja
helkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti
hillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja
tunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti,
kun hän virkkoi:
-- Kävin suurvisiirinkin puheilla.
-- Mitä hän asiasta sanoi?
-- Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon
vaikeuksia ja vaarojakin.
-- Arveluttaako yritys siis sinua?
-- Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.
-- Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin,
kun olen saanut siitä täyden varmuuden.
-- Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon
vastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.
-- Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin,
en koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle
uskonut. -- Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi
muunuskoisen asian hyväksi?
Haoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet
lumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän
voimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli
heittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen
tähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan
verensä hillityksi ja huudahti ainoastaan:
-- Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.
Tyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että
hänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut,
kokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:
-- Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin
kevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.
-- Allahin siunaus ja apu matkalle! -- sanoi Anahita helähtävän
kirkkaalla äänellä.
Ennenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta.
Hän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi
valonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti
luomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin
täynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi
kummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.
Hietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen
äitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.
Silmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja
pysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin
puutarhasta.
Haoma tervehti avaran etusalin ovelle tultuaan parsien
jäähyväistervehdyksen. Silloin näki hän, kuinka Anahita katseli
häntä, ja kertojattaren safiirinsinisissä silmissä oli taas entinen
kaino, lapsellinen ja hyvä välke, joka lämmittävänä ja ylentävänä
tunki Haoman sydämeen. Hän katui syvästi äskeistä intohimoista
silmäilyään, ja hän loi kertojattareen viimeisen jäähyväiskatseen,
joka oli täynnä nöyrää katumusta, ylintä kunnioittavaa ihailua.
Paksu rautaportti jymähti kiinni Haoman takana ja hän alkoi nopein
askelin astua sykomoriin köytetyn ratsunsa luo. Syyspuolen taivaan
raskaiden pilvien lomitse paistoi aurinko äkkiä esille ja kultasi
koko Raghan tasangon tenhoavalla kullallaan. Haoman korvissa soi
valtava soitto, voimakkaampi kuin vuorikosken kohina ja vastustamaton
tunturimyrsky. Ja hänen sielussaan liikkuivat tavattoman
onnellisuuden väreet, sillä nyt tunsi hän saavuttaneensa sen elävän
ja toteutuneen ihanteen, joka hänelle tarjosi virkeän toiminnan ja
tunteen syvinten kaihojen sopusuhtaisuuden.
Unissakävijän tavoin hän nousi ratsunsa selkään ja saapui toverinsa
Vohumenon luo, joka kummeksien katseli hänen silmiensä salaperäistä
välkettä ja poskiensa tavatonta punaa.
Seuraavassa tuokiossa ratsastivat molemmat kivisillan yli ja
käänsivät kulkunsa luoteeseen, Kasvinin vuoristoa kohti.