Turkan Chatun, joka pitkät ajat oli haaremissa nauttinut shaahin
lempipuolison kunnia-arvoa, oli jo joku aika sitten menettänyt
sen ja ollut pakoitettu muuttamaan pois erityisestä shaahin omien
asuinhuoneiden läheisyydessä sijaitsevasta haaremirakennuksesta.
Kerrottiin Melikin tällä haavaa olevan vallan ilman erityistä
lemmikki-kaunotarta, sillä eräs arapialainen tyttö, jonka hän kerran
matkoillaan oli itselleen katsonut ja hoviinsa tuonut, oli lyhyen
aikaa hovissa oleskeltuaan kuollut -- Turkan Chatunin myrkyttämänä,
-- kuten kuiskailtiin.
Turkan Chatunin arvo ja vaikutusvalta ei siltä ollut vallan
vähäiseksi supistunut, sillä hän oli lahjoittanut Melik shaahille
pojan, Machmudin; ja koska Machmud myös saattoi tulla kysymykseen,
Melikin vallanperijää määrättäessä, oli luonnollista, että Turkan
Chatunilla syrjäisempäänkin asemaan jouduttuaan oli muhkeammat olot
kuin muilla haaremin naisilla.
Saman päivän illalla, jolloin Haoma oli hovissa käynyt, istui Turkan
Chatun pienessä sisähuoneessaan leveällä silkkipatjaistuimella.
Korkeajalkainen hopealamppu levitti himmeätä levottomasti
liehuvaa valoansa huoneen räikeänpunasille silkkiverhoille. Tässä
valaistuksessa olivat Turkanin kasvot vielä erinomaisen kauniit; ja
jos ei olisi ottanut huomioon hänen vartalonsa lisääntyvää, haaremin
kauneuslakien mukaan jo hieman liiallista lihavuutta, olisi pitänyt
Melikiä tavattoman vaativaisena kauneusmaun valtakunnassa, koska hän
jo oli hänet hyljännyt. Mutta tuli vielä lisää toinen seikka, joka
selitti, miten shaahi näin verrattain pian oli syrjäyttänyt Turkanin.
Tämän ääni oli näet matala ja hieman karkea, enemmän miehen, kuin
naisen ääneen vivahtava. Melikillä taas oli tässä suhteessa hyvin
vaativainen korva. Hän ei ollut tarpeeksi voinut ihailla ja kehua
arapialaisen tyttövainajan sulavaa ääntä. Ja Turkanin viehkeimmän
kauneuden kadottua, tämä äänen karkeus näytti työntävän luotaan
Melikkiä.
Vanha, paksuhuulinen numiidialainen orjatar, jonka vanukkeinen
kiherätukka jo harmahti, seisoi shaahin entisen lemmikin edessä, ja
molemmat naiset juttelivat puoliääneen.
-- Oletko siis aivan varma siitä, että Barkijárokin imettäjä yhä
edelleen on puolellamme? -- kysyi Turkan Chatun.
-- Siitä panen vanhan pääni pantiksi, valtijatar. Hän saa sinun
kauttasi niin paljon etuja ja lahjoja, ettei hän ikipäivinä luovu
meitä auttamasta.
-- Hän antaa siis Barkijárokille yhä edelleen paljon makeisia?
-- No sen voin vakuuttaa. Jo sen pojan vatsa kuuluu olevan niin
huono, ettei hänestä ikinä tule hallitsijaa.
-- Näet asiat liiaksi ruusunvalossa. -- Ei huono vatsa vielä ihmistä
tapa tai tee kykenemättömäksi. -- Eikä sinun muuten tarvitse antaa
tuon imettäjän tulla siihen luuloon, että hän tekee meille suuren
palveluksen tuolla namujen syöttämisellä.
-- Kyllähän se imettäjäeukko tuon tuostakin valittaa virkansa
vaikeutta. Hovilääkäri on näet antanut ankarat hoitomääräykset pojan
kivulloisuuden vuoksi, ja imettäjä vetää jo sitä virttä, että tuo
makeisien antaminen voi käydä hänelle sangen vaaralliseksi, jos se
tulee ilmi.
-- Tuon hän tietysti sanoo, saadakseen paremman palkan. Voithan
joskus pistää hänelle jonkun helminauhan ja pari kultarahaa enemmän,
kunhan hän vaan lopettaa mankumisensa. -- Miten pikku Machmudini
jaksaa?
-- Siinä on vasta riski poika. Syö jo kuin mies, on vahva ja iloinen.
Ei sen parempaa hallitsijanalkua voi ajatella. Äsken hän pantiin
nukkumaan.
-- Se on hyvä. Saat siis mennä levolle sinäkin, sillä en enää
tarvitse sinua tänään.
Tämän kuultuaan heittäysi orjatar alas pehmeälle matolle emäntänsä
eteen ja kuiskasi:
-- Allahin haltuun, valtijatar!
Sitten hän hiljaa poistui huoneesta.
Turkan Chatun jäi orjattaren mentyä, istumaan, pysyen liikkumatta
silkkipatjallaan, sillä hän näytti odottavan ja tarkasti kuuntelevan
jotakin. Odottaessaan hän aukaisi kultaketjussa kaulassaan riippuvan
pienen hajuvesipullon, kaasi sen sisällyksestä vähän käsilleen ja
pirskoitti sitä patjoille. Pieni huone täyttyi huumaavan vahvalla
tuoksulla. Tuskin oli hän ehtinyt sulkea hajuvesipullonsa tulpan, kun
hän kuuli vastaisen seinän laskosverhon takaa hiljaista naputusta.
Eikä hän antanut sen toistua, vaan hypähti ylös istuimeltaan, otti
esiin avaimen ja aukaisi verhon takana piilevän matalan oven.
Kyyristyen tuli siitä sisälle eunukiksi puettu mies.
-- Iltaa, rakas Abu'l-ganaïm, -- sanoi Turkan Chatun!
-- Iltaa, armas Turkan. Joko olet kauan minua odottanut?
-- Tulit hyvään aikaan, sillä sain juuri parhaiksi orjattareni, tuon
vanhan mustan apinan, täältä pois. Istuhan, rakkaani.
Heidän istuttua vieretysten patjoille, virkkoi visiiri Abu'l-ganaïm.
-- Olisin jo tullut aikaisemmin, mutta muuan tehtävä minua pidätti.
-- Onko sinulla ollut ikävyyksiä, rakkaani?
-- Eipä juuri ikävyyksiä. Oiva saalis vaan pääsi käsistäni.
-- Kerro, kerro!
-- Täällä näet tänään kävi suurvisiirin pojan tykönä eräs ylhäinen
parsi, joku profeetta tai senkaltainen -- muuten parsien destur
mobedin, Iredshin poika.
-- Ystävämme Ibn es-Ssabbachin vihamiehen poika.
-- Niin juuri. Haoma on hänen nimensä. Shiruje ja palveluksessani
oleva valepukuinen fidaavi näkivät hänen menevän sisälle
suurvisiirin pojan portista. Myöhemmin tapasin tuon saman parsin
suurvisiirin odotussalissa. Ei hänen käyntinsä siis ollut pelkkää
yksityistä laatua, vaan oli sillä epäilemättä tärkeä "valtiollinen"
merkityksensä. Sen saattoi jo huomata hänen ylpeästä kumarruksestaan
shaahin edessä.
-- Varmuus ja ylhäinen suosio tavallisesti synnyttävät alhaisossa
ylpeyttä.
-- Minunkin edessäni hän esiintyi tavattoman jäykästi, tuo koira! --
No niin. Tuo parsi oli mielestäni oikea makupala, jonka vuoksi annoin
Shirujelle ja fidaaville toimeksi ottaa hänet kiinni, kun hänen piti
poistua linnasta. Tämä työ oli Shirujelle varsin mieluinen, sillä
hän sanoi tahtovansa omasta puolestaan kostaa parsille, joka oli
riistänyt häneltä ammatin ja karkoittanut hänet pois parsien luota.
-- Mutta parsi oli meitä viekkaampi, hän ei palannutkaan samaa tietä
kuin tuli. Vaan kaukaa näkivät Shiruje ja fidaavi hänen astuvan
veneeseen kolmen vartijan seurassa. Takaa-ajo olisi ollut turha.
-- Sepä oli vahinko.
-- Todella suuri vahinko. Sillä olisimme epäilemättä kiduttamalla
puristaneet parsista esille tiesi mitä tärkeitä tietoja. Ja sitten
olisin elävänä tai puolikuolleena lähettänyt hänet Alamutiin lahjaksi
Ibn es-Ssabbachille. Luulen että tämä ystävämme olisi lahjasta
sydämellisesti iloinnut. Sillä vaikka se ei olisi ollutkaan hänen
vihollisensa Iredsh, niin olisi se ollut tämän poika, siis sinnepäin.
Ja varmaankin Nisam-el-mulk olisi ollut kiukkuinen kuullessaan,
miten hänen turvattinsa oli käynyt. Harva seikka tuottaa minulle
niin vilpitöntä iloa, kuin kiusanteko tuolle kaikkivaltiaalle
ukkonahjukselle.
-- Onkohan hän oikein luotettava tuo Shiruje? Etköhän liian
anteliaasti suo hänelle luottamustasi? Sinun pitäisi muistaa, että
hän on parsi.
-- Sitä en unhoita. Mutta hän on nykyään parsien vihollinen, joutui
pakomatkallaan fidaavien käsiin ja vannoi silloin rupeavansa Alamutin
asioita ajamaan. Tähän asti ei ole ollut pienintäkään syytä hänen
uskollisuuttaan epäillä. Hän tuntee sen kamalan rangaistuksen, joka
odottaa luopiofidaavia. Luulen, että Alamutilla ja meillä voi olla
paljon hyötyä hänestä, sillä hän tuntee parsit.
-- Assassiinien suurmestari siis yhä edelleen hautoo kostoaan
molemmille nuoruudenystävilleen?
-- Hän ei lepää, ennenkuin hän on saanut heistä verisen koston.
-- Se on lohdullista meidän asiallemme. Mutta luuletko, että tuohon
rautaiseen suurvisiiri-vanhukseen mikään pystyy ja että hän edes
koskaan lähtee niin kauas pesästään, että fidaavit pääsevät hänen
kimppuunsa?
-- Totta kai ainakin ensi keväällä, kun hänen täytyy lähteä
veronkantoa järjestämään Kasviniin.
-- Mutta jos hän ei lähdekkään sinne itse.
-- Asiat ovat kehittyneet sille kannalle, että hänen läsnäolonsa
siellä on miltei välttämätön.
-- Mutta häntä ympäröi vahva vartijajoukko.
-- Vartijoidenkin täytyy nukkua. -- Ja fidaaveilla on tarkka käsi
tikaria tähtäämään.
-- Mutta heitä ei päästetä tarpeeksi lähelle tikariaan iskemään.
-- Nuoli iskee kauempaakin.
-- No niin, koska nyt vielä puhumme näistä ikävistä valtiollisista
asioista, rakas Abu'l-ganaïm, niin en tahdo jättää koskettelematta
Barkijárokin tulevaisuutta. Tiedätkö varmasti, että Melik yhä
edelleen aikoo häntä vallanperijäkseen?
-- Sen tiedän varmasti. Sillä mitä suurvisiiri tahtoo, sitä tahtoo
myös Melik.
-- Mitä olet siis ajatellut Barkijárokin suhteen?
-- No, jahka hän tulee mieskuntoiseksi, niin kyllä hänen heikko
terveytensä saa kuoliniskunsa haaremin viettelyksistä.
-- Mutta kuka avaa hänelle näiden viettelysten oven?
-- Häntä ympäröivä muuri ei ole niin korkea ja vankka, kuin se, jonka
Nisam-el-mulk on rakentanut itsensä ja shaahin ympärille.
Abu'l-ganaïm oli tämän keskustelun kuluessa ja varsinkin sen
loppupuolella vajonnut jonkunmoiseen välinpitämättömyyteen. Se ei
jäänyt Turkan Chatunilta huomaamatta, ja senvuoksi hän laski kätensä
liittolaisensa olalle ja virkkoi:
-- Lopettakaamme jo keskustelu näistä ikävistä asioista. Toivon että
tulit muutenkin tänne kuin niistä puhumaan, tarkoitan, että tulit --
minunkin vuokseni. Nyt kai jäät kauaksi tänne luokseni sillä ikävät
ovat päiväni, ja unettomuus on öideni kumppani.
-- Minua pahoittaa, etten tällä kertaa voi jäädä pitemmäksi ajaksi.
Sillä shaahi lähtee huomenna varhain metsästysretkelle, ja onneton
se, joka ei ajoissa ole jalkeilla ja valmis. Melik on sentään vielä
hekumoivasta elämästään huolimatta säilyttänyt jonkun verran entistä
soturikomentoaan.
-- Noin ei Abu'l-ganaïm ennen puhunut. -- Tuo on veruketta, pelkkää
veruketta.
Näin huudahdettuaan karkasi Turkan Chatun patjaistuimelta seisomaan,
ja harmin puna hohti hänen poskillaan.
-- Hiljaa, armaani, kehoitti visiiri. -- Unhoitat, että meidän tulee
kuiskata, korkeintaan puhua puoliääneen. Sillä jos noin kiivastut,
voi käyntini täällä käydä minulle sangen kalliiksi. Jos vaan jotkut
urkkivat korvat eroittavat äänemme, niin ei ole sanottu, että tämä
eunukkipukuni tai kauneustuomariammattini tähän myöhäiseen yön
hetkeen puolustaisi täälläoloani.
Sen sijaan, että tämä huomautus, joka lausuttiin hieman ivallisella
äänellä, olisi rauhoittanut Turkania, saattoi se hänen verensä vielä
kovempaan kuohuntaan. Hän hiljensi äänensä, mutta tiuskasi kähisten:
-- Parasta on, että tuot mallivyösi mukaasi, kun ensi kerralla tulet.
Ehkäpä käytkin täällä nyt enää vaan virkatehtävilläsi.
-- Rauhoitu, armaani, sanoi Abu'l-ganaïm, joka nyt huomasi, että
Turkan oli pahalla päällä. -- Miksi äkkiä muutut noin katkeraksi?
-- Eikö minulla kenties ole syytä katkeruuteen? Olethan kokonaan
muuttunut viime aikoina: sinulla on aina kiire.
-- Tiedät, etten täällä hovissa istu kädet ristissä -- huomautti
visiiri, jonka sappi myös helposti kuohahti.
-- No niin. Omista vaan tästälähin kaikki aikasi hovin asioille.
Ssmarkandin ruhtinaan tytär on liiaksi ylpeä kerjätäkseen
täälläkäyntejäsi ja seuraasi.
-- Hyvä! -- sanoi Abu'l-ganaïm, nousten patjaistuimelta ja ottaen
muutaman askeleen pientä salaovea kohti. -- Myöskin visiiri
Abu'l-ganaïm on liian ylpeä kauempaa pysyäkseen seinien sisällä,
mistä hänet puoleksi ajetaan ulos. -- Luulin, että apuni täällä oli
tarpeellinen; olen luullut, että _minulla_ täälläkäynneistäni ja
yhteisistä tuumistamme on ollut _vähemmän_ hyötyä odotettavissa.
Mutta näytän olevan tarpeeton. Hyvästi Turkan Chatun!
Hän aikoi juuri nostaa salaovea peittävää laskosverhoa, mutta
katsahti sitä ennen taakseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen
menettelytapansa oli tehnyt Turkaniin.
Tämä seisoi siinä loimuavan hopealampun valossa, käsivarret uhkaavina
rinnan yli ristissä ja suuret ruskeat silmät säihkyvinä. Hän oli
peloittavan kaunis, ylevän ärtynyt kuin vihoitettu naarasjalopeura,
joka asettuu hyökkäysasentoonsa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen
povensa kohoili rajusti, ja hänen leimuavat katseensa osoittivat
syvintä katkeruutta ja loukkautunutta ylpeyttä.
Selittämätön taikavoima tuntui pidättävän visiiriä. Turkan näytti
hänestä nyt kauniimmalta kuin koskaan ennen; hän huomasi, ettei hän
nyt voinutkaan poistua, vaan että hänen täytyi lepyttää hurjistunut
kaunotar ja jäädä hänen luokseen. Hän astui muutaman askeleen
Turkania kohti ja kuiskasi, luoden häneen intohimosta välkähtävät
katseensa:
-- Anteeksi, armaani, äskeinen tylyyteni. Olen ollut niin vaivattu ja
ärtyinen koko illan...
Turkan, joka hyvin huomasi, minne tuuli nyt oli kääntynyt, päätti
hieman kiusata rakastajaansa. Hän pysyi yhä äskeisessä asennossaan ja
virkkoi:
-- Melikillekään en koskaan anna anteeksi. Ja vaikka olen hyljätty
hallitsijan puoliso, en kuitenkaan unhoita, että suonissani virtaa
ruhtinaallista verta.
Visiiri tiesi, ettei hän kauan saattanut olla vihainen, lähestyi
häntä ja sanoi imartelevan lempeällä äänellä:
-- Rakas Turkan, unhoittakaamme pois, äskeinen pieni kiista.
Tiedäthän, että sinua kaikesta huolimatta rakastan.
Kun Turkan edelleen pysyi jäykkänä ja välinpitämättömän näköisenä,
kietoi Abu'l-ganaïm käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi hänen
korvaansa:
-- Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa, sillä sinussa
on voimaa ja intohimoa! Enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, sen
tiedät varsin hyvin.
Heikkoa vastustusta tehden antoi Turkan vetää itsensä silkkipatjoille
istumaan. Ja hetken kuluttua oli heidän äskeinen kiivastumisensa
unhoittunut.
-- Sinulla on häikäilemättömän luja tahto -- sanoi Turkan, silittäen
visiirin tuuheata tukkaa -- ja siksi pidän sinusta. Tahtosi ei alistu
kenenkään alle.
-- Paitsi sinun.
-- Siksi rakastan sinua palavasti ja voin uhrata sinun edestäsi
kaikki -- kuuletko kaikki!
-- Lahjoittaessasi minulle lempesi, jo annat minulle kaikki!
-- Kuulehan! Olet välistä, pahalla päällä ollessasi, huomauttanut,
ettei lempeni muka ole vilpitön, että tahdon vaan saada pikku
Machmudin oikeutta ajetuksi ja hänet vallanperijäksi. -- Luuletko
todella, että niin paljon pitäisin Melikin lapsesta?
-- No emme siitä puhu nyt, -- onhan hän myös sinun lapsesi.
-- Olkoon! Mutta jos hänen vallanperimyksensä tuleekin varmaksi, olen
sitä vaan käyttävä keinona.
-- Mitä tarkoitat?
-- Olen käyttävä sitä kostoni keinona. Yhtä palavasti kuin sinua
rakastan, yhtä leppymättömästi vihaan Melikiä, en senvuoksi, että
häntä koskaan olisin rakastanut, vaan siksi, että hän on solvaissut
minua, Ssamarkandin ruhtinaan tytärtä!
-- Mutta älkäämme taas eksykö valtion asioihin, armaani. Säästäkäämme
nämät lyhyet hetket lempemme viehkeille vaatimuksille, sillä kohta
rupeaa aamu valkenemaan.
-- Niin, tehkäämme se, rakas Abu'l-ganaïm. Mutta sitä ennen täytyy
minun vielä sanoa, että kostotuumillanikin on vielä toinen tarkoitus.
-- Olet täynnä arvoituksia tänä yönä.
-- Kostoni Melikille tarkoittaa vaan palavan kiintymykseni ja lempeni
osoitusta sinulle. Tiedät, että Melik ensi kesänä lähtee kuuluisalle
Bagdadin-retkelleen.
-- Sen tietävät jo muutamat. Mutta hänellä on koko armeija mukanaan
silloin. Häntä lähelle on vielä monta vertaa vaikeampi päästä.
-- Olkoonpa vaan. Mutta minne eivät fidaavitkaan pääse, sinne pääsen
minä. Yksityiselämässä saattaa Melik minua solvaista ja unhoittaa
kuka olen. Mutta tältä loistavalta matkalta hän ei voi jättää minua
pois. Se olisi julkinen solvaus Smarkandia vastaan, ja Melik on
liian viisas, tehdäkseen itsensä syypääksi siihen. Tuolla matkalla
olen itse toimiva.
-- Tuumasi ovat huumaavan rohkeita...
-- Ne ovat rohkeita, mutta niiden täytyy toteutua.
Tämän sanottuaan polki Turkanin pieni silkkikenkäinen jalka
vaistomaisesti paksua intialaista mattoa, ja hän jatkoi:
-- Kaikki tämä on vaan sinua varten, sillä sinut tahdon nähdä
koroitetuksi ylimmälle sijalle -- kuuletko -- voin rakastaa
ainoastaan sellaista, joka on kaikkia muita etevämpi, jonka jalkojen
juuressa kaikki matelevat.
Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä
puristivat suonenvedontapaisesti visiirin kättä.
-- Ja sitten on nimesi oleva Tadsh-el-mulk -- valtakunnan kruunu --
ymmärrätkö -- tämän nimen olen itse keksinyt, sitä olen tuuminut
unettomina öinä, ja välistä haaveiluihin vaivuttuani olen luullut
kaukana näkeväni sen kirkkaan kullan kumoittavan, sen hohtokivien
säteilevän. -- Sillä hehkuvan lempeni esineen tulee olla loistoisa ja
häikäisevä, kuin Itämaan aurinko...