Haoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo
selvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja
punaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän
asti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin
pohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä
sisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle:
-- Tuossa tulee parsi!
Toinen huomautti siihen:
-- Niitä kai nyt rupeaa tulvimaan tänne Raghaan, sittenkuin shaahi on
heille julistanut armahduksensa.
Portista sisälle mentyään tuli Haoma leveälle suoralle kadulle,
jonka kummallakin puolella oli suuria rikkaita basaareja. Siinä
oli laajalti, itse basaarien ulkopuolellakin levitettyinä, mitä
vaihtelevimpia korutavaroita: Intian silkkikankaita, Kashmirin
shaaleja, arapialaisia mattoja, Jemenin jalokiviä y.m. Ostajia
ja myyjiä vilisi viljalti basaareissa ja niiden edustalla. Tosin
Haoma, tuo yksinäinen rotkoasukas, joka ensi kertaa täällä liikkui,
hämmästyneenä loi silmänsä tähän kirjavuuteen ja väenvilinään.
Mutta hän ei malttanut pysähtyä tätä kaikkea lähemmin tarkastamaan.
Sillä hänellä oli asiansa ja suuri yrityksensä mielessä, ja se
valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Kuljettuaan leveän kadun päähän,
saapui hän pienelle torille, jonka äärellä oli etupäässä helmi- ja
jalokivimyymälöitä. Suuret valkea- ja punaliinaiset suojuskatokset
estivät auringon, vielä näin syyspuoleenkin paahtavien säteiden
uuvuttamasta jalokivien ostajia. Tällä pikkutorilla kohtasi Haoma
äkkiarvaamatta tuttavan. Arasta, Haoman vankeudesta vapauttaman,
parsien uhripaikalla kuolleen Salferin poika, joka nyt komeapukuisena
palveli Demuria, liikkui täällä isäntänsä ostoksilla.
Nuorukainen oli niiden hyvien olojen vaikutuksesta, joihin hän
odottamatta oli siirtynyt, suuresti hyötynyt. Vankilaluolan
ummehtuneen ilman ja nälän tuottama kalpeus oli paennut hänen
kasvoistaan ja palaavaa terveyttä ennustava puna oli noussut
poskille. Huomattuaan ja tunnettuaan vapauttajansa, destur mobedin
pojan, meni Arasta häntä kohti ja heittäytyi, häntä lähelle tultuaan,
maahan, täten tervehtien häntä kuin itämaalaista ruhtinasta ainakin.
Haoma ei ensin ollut häntä tuntea, sillä vieras puku ja terveemmät
kasvot saattoivat hänet vallan erilaiseksi siitä, jommoisena Haoma
hänet parsien vuorikylässä oli oppinut tuntemaan. Mutta kun Arasta
kyyryisestä asennostaan loi ylös katseensa Haomaan, tunsi tämä hänen
nöyrät silmänsä ja huudahti:
-- Nouse toki ylös, Arasta! Mitä sinä minun edessäni maassa ryömit!
Arasta nousi nyt seisomaan ja virkkoi ujosti!
-- Terve, valtijas!
-- Terve, Arasta! virkkoi Haoma. -- Olenpa varsin tyytyväinen,
että sinut tapasin, sillä aioin juuri kysyä tietä herrasi Demurin
asunnolle.
-- Sinne olen minäkin menossa. Olen käynyt ostamassa herrani
lempipuolisolle, Menishelle, kaulahelmikoristeen ja palaan sitä
viemään herralleni.
He kääntyivät nyt astumaan kaidalle kadulle, joka pieneltä torilta
poikkesi vasemmalle. Ohikulkevat katsoivat hieman uteliaasti
suoraryhtistä Haomaa, hänen pitkää tummansini-viittaansa ja puhdasta
valkoista päähinettään. Nähtyään että hovin palvelija oli hänen
seurassaan, monikin, ensin rypistettyään huulensa parsilaista
ivaavaan hymyyn, kunnioittavasti väistyi hänen edestään kapealla
kadulla syrjään. Sillä Melik shaahi ja Hassan Ibn Ali olivat
selvästi osoittaneet suosivansa parseja. Ja koska tämä kulki
kultarannerenkaisen hovipalvelijan seurassa, hän varmaankin liikkui
parsien asioilla hovissa.
Kaita katu päättyi sileillä, leveillä kiviliuskoilla kivitettyyn
rantatoriin. Astujien eteen aukeni nyt avara näky. He olivat näet
tulleet keinotekoisen leveän joen rannalle. Tämän joen oli Melik
shaahi panemalla liikkeelle tuhansia työmiehiä ja uhraamalla
äärettömiä rahasummia eräästä vuorijärvestä johdattanut kaupungin
halki. Lukuisat valkeamarmoriset sillat johtivat sen yli, ja
kauempana, sen vastakkaisella rannalla, haamoitti siniautereisen
ilman verhoamana Melik shaahin suunnattoman lavea-alainen,
erivärisistä marmorilajeista rakennettu palatsi. Tuuheat puutarhat,
joihin oli istutettu Intian harvinaisimmat puulajit, ja Ceylonin
uhkuvasta kasvimaailmasta noudettuja palmuja sekä leveälehtisiä
pensaita, pistivät esiin vaaleankeltaisesta marmorista tehtyjen
muurien takaa. Palatsirakennusten katoilla liehui purppuranpunaisia
ja vaaleansinisiä silkkilippuja, joihin oli kuvattuna kultakuteiset
seldshukilaiset puolikuut.
Arasta opasti Haomaa pitkän matkaa järven pohjoispuolista rantaa
pitkin, kunnes he tulivat shaahin linnaryhmien kohdalle. Niiden
järvenpuolisen laidan keskipalkoille johti leveä valkoinen
valkeamarmorinen silta, jonka kummassakin päässä oli jykevä kullattu
portti.
-- Tämä silta vie shaahin lempipuolison asunnon portin edustalle
-- huomautti Arasta. Sitä myöten ei kukaan muu saa kulkea, kuin
shaahi ja hänen lempipuolisonsa. Kun he tahtovat lähteä ajelemaan,
avataan kullatut portit, ja kahdeksanvaljakko, joka vetää jalokivistä
säteileviä vaunuja, karauttaa ulos linnasta ja ohjaa kulkunsa tälle
sillalle.
-- Kuka on shaahin lempipuoliso? -- kysyi Haoma hajamielisenä.
-- Tällä haavaa hänellä ei kuulu olevankaan lempipuolisoa, siitäperin
kuin Turkan Chatun on menettänyt nuoruutensa kauneuden ja joutunut
epäsuosioon.
-- Oletpa jo ehtinyt kokea yhtä toista, lyhyen olosi aikana hovissa.
-- Kuuleehan sitä kaikennäköistä. Kun palvelijat ovat joutilaina,
kertovat he toisilleen lakkaamatta hovin uutisia.
-- Onko herrasi Demur nyt kotona? -- kysyi Haoma, joka oli kokonaan
omien ajatustensa maailmassa ja joka ei näyttänyt olevan halukas
kuuntelemaan enempiä hovijuttuja.
-- Herrani Demur lähti juuri mennessäni aamukylpyyn, mutta on jo
varmaankin siitä palannut. Hän käski minun heti basaarista tultuani
tuomaan tämän helminauhan hänen käteensä. Sillä tänään on hänen
lemmikkinsä, Menishen, syntymäpäivä, ja vartijaani tahtoo antaa
hänelle tämän kalliin lahjan.
Haoma huomasi nyt, että Arasta varovasti kantoi kädessään
silkkikoteloa, jossa hän oletti tuon syntymäpäivälahjan piilevän.
Samassa he kääntyivät yhdelle marmorisilloista, ja Arasta huomautti:
-- Tämä silta johtaa siihen osaan shaahin linnaa, missä suurvisiirin,
Hassan Ibn Alin ja herrani Demurin asunnot ja puutarhat ovat.
-- He kulkivat tätä siltaa pitkin leveän joen yli, jonka ohuesti
väreilevään pintaan sillan valkeat marmoripatsaat kiemurtelevina
kuvastuivat. Heidän saavuttuaan palatsin ulkomuurin portille,
löi Arasta portin vieressä riippuvalla rautakurikalla kolmasti
seeteriporttiin. Se aukeni, ja vartija pisti ulos päänsä, nähdäkseen,
kuka oli tulossa. Huomattuaan Arastan, oli vartija halukas ilman
muuta päästämään hänet sisälle. Mutta havaittuaan hänen seurassaan
oudon miehen, katsahti hän tähän kummeksien ja kysyi:
-- Ken on tämä vieras?
-- Se on parsilainen Haoma, herrani Demurin hyvä ystävä -- vastasi
Arasta. -- Hänellä on asiaa herralleni.
-- Saattaa olla -- huomautti vartija. -- Mutta minun on kielletty
päästämästä sisälle hoviin outoja vieraita ilman herrani lupaa.
Riennä sinä suurvisiirin pojan luo vieraan tuloa ilmoittamaan. Vieras
itse istukoon portin viereiselle rahille odottamaan.
Ei ollut muu neuvona, kuin mukaantua tähän hovimääräykseen. Arasta
pujahti siis sisälle portista, ja Haoma istuutui kivirahille
odottamaan. Portti suljettiin Arastan jälkeen. Hetken kuluttua
se jälleen raoitettiin, ja vartija ojensi raosta Haomalle ison
päivänvarjostimen ja riikinkukon sulista tehdyn viuhkan. Näiden
viileyttä tuottavien esineiden ojentaminen oli käynyt niin pian, ja
portti oli taas niin viipymättä sen jälkeen sulkeutunut, ettei Haoma
ehtinyt huomauttaa näiden hänelle outojen kapineiden turhuutta. Hän,
joka oli tottunut vuoriston polttavaan auringonhehkuun, ei suinkaan
pelännyt jokituulen lauhduttamaa lämpöä tuossa muurin laidalla.
Senpä vuoksi hän varovasti asetti koreavärisen varjostimen ja upean
viuhkan viereensä rahille. Kun hän siinä oli istunut hetken aikaa,
rupesi oikealta pitkin rantaäyrästä tulemaan miehiä, joilla oli
yllään jalkoihin ylettyvät valkeat kaaput ja niiden päällä lyhyemmät,
vihreät vaipat. Päässä oli heillä isot punaiset turbaanit. Tämän
parven etumaisena kulki vanha valkeapartainen mies. Mikäli Haoma
oli kuullut kuvailtavan mollia, muhamettilaisten pappeja, oli
näiden miesten puku noiden selityksien mukainen. Ja todella kantoi
kukin koraanikääryä kädessään. He palasivat nähtävästi rukoilemasta
moskeasta. Jonon johtaja, valkeapartainen mies, iski, tultuaan Haoman
rahin kohdalle, teräväkatseiset silmänsä häneen ja virkkoi, kääntäen
päätään takanaan kulkevalle mollalle puoliääneen:
-- Näitkö parsia? -- Noita vääräuskoisia koiria rupeaa nyt tulvimaan
tänne.
-- Pian heistä tulee vaaraa profetan pyhälle uskolle -- virkkoi tämä
vastaukseksi.
Sen enempää ei Haoma kuullut. Mutta hän huomasi, että johtaja siirtyi
astumaan puhuttelemansa mollan viereen, jonka jälkeen he vilkkaasti
käsiään huitoen jatkoivat keskusteluaan, arvatenkin äskeisestä
aineestaan.
-- He eivät uskoamme tunne, ja jos vähän tuntevatkin, eivät sitä
ymmärrä, ja siksi he sitä tuomitsevat -- ajatteli Haoma itsekseen.
Samassa kiintyi hänen huomionsa suippokokkaiseen veneeseen, joka
kahden seisovillaan olevan miehen melomana lähestyi linnanpuolista
joen rantaa. Veneen kokka sujahti seuraavassa tuokiossa maihin
vähän matkan päässä, vasemmalla siitä paikasta, missä Haoma
istui. Miehistä, jotka hypähtivät rannalle, oli toinen vanha,
harvapartainen, toinen nuorempi. He alkoivat astua rantaa pitkin
Haomaa kohti. Heidän tultua lähemmäksi, tunsi Haoma vanhemman
miehistä Shirujeksi, paenneeksi vankienvartijaksi. Hän näytti
rasittavasta toimestaan erottuaan saaneen selkänsä vallan suoraksi,
ja hänen jalkansa liikkuivat entistään ketterämmin.
Shirujekin tunsi nyt Haoman ja säpsähti, mutta ei muuten ollut
millänsäkään, katsoi vaan eteensä ja joudutti hieman askeleitaan.
Juuri kun hän kumppaninsa kanssa oli mennyt Haoman ohi, avattiin
portti, ja herransa luota palaava Arasta astui siitä ulos. Saranoiden
narinan kuullessaan, käänsi Shiruje päätään.
-- Herrani, Demur, käskee sanoa sinut tervetulleeksi, valtijas! Hän
odottaa sinua tuolla sisällä -- sanoi Arasta.
Nyt avattiin portti kunnioittavasti selälleen ja Haoma astui,
annettuaan kumartavalle vartijalle takaisin tarpeettomat
viileysvehkeet, Arastan seuraamana hovin muurien sisälle. He tulivat
pitkään pylväskäytävään, jonka katolta kummaltakin puolen riippui
köynnöskasveja.
-- Näitkö Shirujen tuolla äsken? -- kysyi Haoma.
-- Näinpä kyllä, ja olen jo tätä ennenkin muutaman kerran häntä
tavannut. Ensi kerralla, kun hänet äkkiä kohtasin tuolla joen
rannalla, hän kovin hämmästyi ja näytti kohta senjälkeen hyvin
kiukkuiselta.
-- Mitä hän täällä toimii?
-- Kerrotaan hänen olevan visiiri Abu'l-ganaïmin palveluksessa.
Tuo toinen, joka äsken oli hänen seurassaan, oli myöskin visiirin
palvelijoita, ja kerrotaan, että hän on valepukuinen assassiini, joka
ylläpitää yhteyttä Abu'l-ganaïmin ja Alamutin linnan assassiinien
välillä.
-- Mikä mies on sitten tuo Abu'l-ganaïm.
-- Se on shaahin entisen lempipuolison, Turkan Chatunin, suosikki
ja kätyri sekä jalon suurvisiirin, Hassan Ibn Alin pahin vihamies
ja vastustaja. Hän on monta kertaa koettanut syöstä syrjään
suurvisiirin, mutta kaikki hänen yrityksensä ovat olleet turhat.
-- Hassan Ibn Alilla taitaa olla hallitsijansa järkähtämätön
luottamus?
-- Niin sanotaan.
Näin puhuessaan olivat he pylväskäytävästä saapuneet, riippuvien
puutarhojen ympäröimälle avaralle pihalle, joka oli kivitetty
leveillä harmailla marmorilevyillä. Sen halki astuttuaan menivät
he sisälle Demurin palatsin suureen eteiseen, ja siitä vähän
pienempään saliin, jossa vallitsi miellyttävä viileys ja jonka
keskustassa korkea suihkulähteen säde pulppuili ylös rehevien
kasvien keskeltä. Suihkulähteen vieressä loikoi Demur, ohut vihreä
silkkivaippa yllä, matalalla ja pitkällä vuoteentapaisella istuimella
polttaen pitkävartista, hienohajuista narghile-piippua. Kaksi
palvelijaa seisoi hänen pääpuolellaan isot viuhkat kädessä, valmiina
karkoittamaan liian lämmön herrastaan.
Haoman astuttua sisälle Arastan seuraamana, hypähti Demur ylös
mukavasta asennostaan, jossa hän oli nauttinut äskeisen kylvyn
tuottamaa hyvinvoinnintunnetta, syleili herttaiseen tapaansa
ystäväänsä Haomaa ja virkkoi:
-- Tuollaisena sinusta vielä enemmän pidän! Johan nyt rohkenet tulla
ihmisasunnoille.
Hän viittasi Arastalle. Tämä joutuisasti lykkäsi Haoman eteen korkean
musnud-patjan. Sitten Demur käski toisen viuhkojista asettumaan
Haoman luo sekä toisen tuomaan hänelle pitkävartisen narghile-piipun.
Mutta kumpikin kohteliaisuudenosoitus oli Haomasta turha. Toiselle
palvelijoista, joka alttiisti rupesi heiluttamaan komeata viuhkaansa,
virkkoi Haoma:
-- Ystäväni, tuo vaivasi on tarpeeton, sillä eipä liika lämmin minua
rasita.
Toisen palvelijan tuotua hänen eteensä pitkävartisen piipun, sanoi
hän, tehden väistävän liikkeen kädellään:
-- Kiitän tarjoumuksesta, mutta en saata siitä nauttia, sillä parsi
ei polta.
-- Se minun olisi pitänyt muistaa ennalta, huudahti Demur. -- Rupean
kuitenkin jo unhoittamaan tapojanne. Mutta sanohan, ystävä hyvä, mitä
sinulle saan tarjota. Tahdotko mango-hedelmää, Ceylonin hehkuvia
viiniä, vai haluatko mieluummin vahvaa ateriaa jalkamatkasi jälkeen?
Sano vaan, mitä ikinä halajat; paraalla, mitä huoneeni omistaa,
tahtoisin sinua kestitä.
-- Vieraanvaraisuuttasi kiitän ja olen valmis siitä myöhemmin
nauttimaan. Mutta kaikkein ensiksi pyytäisin saada kanssasi
keskustella tärkeästä asiastani.
Tämän sanottuaan katsahti Haoma huoneessa oleviin palvelijoihin.
Ennenkuin hän oli ehtinyt huomauttaa, että asiansa vaati keskustelua
kahden kesken, oli Demur tajunnut hänen ajatuksensa ja viittasi
palvelijoita poistumaan.
Heidän mentyänsä, kysyi Haoma:
-- Eivätkö nyt muut, kuin sinun korvasi ole puhettani kuulemassa?
Silloin nousi Demur istuimeltaan ja kulki varpaillaan leveätä
taustaovea peittävän paksun punasilkkisen intialaisen laskosverhon
luo, jonka hän äkkiä nosti. Pitkä, tyhjä solakäytävä vaan näkyi sen
takaa. Demur palasi vieraansa luo sanoen:
-- Voit olla huoleti. Ainoastaan minun korvani ovat sinua
kuuntelemassa, ja jos puhut puoliääneen, voit olla varma siitä, ettei
kukaan muu kuule sanojasi.
-- Haoma kertoi nyt, minkä suuren tehtävän Anahita oli hänelle
uskonut ja kysyi senjälkeen:
-- Voinko toivoa sinun, Demur, antavan minulle apukeinoja
tiedustelumatkalleni? -- Sen teen varsin mielelläni, vastasi
suurvisiirin poika. -- Kotimatkalla käyttämääsi oritta olen käskenyt
säästää ja syöttää sinun varallesi. Siitä saat nytkin ratsun
itsellesi.
-- Mutta kumppanini Vohumeno tarvitsisi myös hevosta.
-- Sen hän on saapa, ja aseita, rahaa, -- mitä vaan tarvitsette,
kaikki on teille annettava matkaanne varten. -- Mutta kas vaan,
oletpa sinä nähnyt kertojattaren. Sinun osaksesi on tullut kunnia,
josta ani harva voi kerskata. Sillä hän on vahvasti verhottu,
käydessään juhlina Raghan isossa sinisessä moskeassa, niin että vaan
hänen sypressinsolakka vartalonsa on katseiden saavutettavissa. Mutta
hänen silmänsä taitavat olla verrattoman ihanat, ja hänen kasvojensa
sulo harvinainen?
-- Hän on kaunis, ja näyttää hyvältä -- sanoi Haoma ujona ja punastui.
-- Luulenpa että meidän erakkomme on ihastunut -- huudahti Demur,
iskien Haomalle veitikkamaisesti silmää. -- Vahinko vaan, että
Anahita on sitoutunut ainaisesti pysymään impenä. Shaahikaan, tuo
mahtava mies, ei saa nauttia hänen sulostaan, vaan on moskeassa
kansan edessä vannonut suojelevansa kertojattaren viattomuutta.
-- Lasket leikkiä vakavista asioista, sanoi Haoma -- soimaava ilme
tummissa silmissään.
-- No jospa laskenkin leikkiä Anahitasta, niin todenteolla kehoitan
sinua toisaalta hankkimaan itsellesi hempeän toverin. Ensimäisen
askeleen olet jo ottanut tulemalla sieltä, erämaastasi tänne linnaan.
Olen jo sinuun tyytyväinen. Ja jos vaan tahdot, niin lahjoitan
sinulle sievän intialaisen orjattaren. Tyttö on tuskin täyttänyt
kuusitoista vuotta. Näin hänet äskeisillä markkinoilla ja ostin hänet
kolmestasadasta kultarahasta. -- Melkoinen hinta! -- Voin vakuuttaa
sinulle, että hän on viaton ja soma kuin puhkeamaisillaan oleva
ruusunnuppu. Hän on nyt lemmikkini Menishen seuralaisnainen. Mutta
kernaasti saat hänet, jos tahdot.
Haoma näytti olevan hämillään ja huomautti:
-- Ei tehtäväni salli minun sellaisia ajatella.
-- Emme puhu siitä enää tällä kertaa -- virkkoi Demur, joka huomasi
vieraanvaraisissa pyrkimyksissään menneensä liian pitkälle. -- Toivon
kuitenkin, että tahdot läsnäolollasi kunnioittaa sitä pientä juhlaa,
joka kohta alkaa lemmikkini Menishen kunniaksi.
-- Siihen suostun kernaasti, ellei perheesi ilo minun kauttani
häiriydy.
-- Vieläpä mitä! Naiseni päinvastoin ovat hyvin uteliaat näkemään
sinut, josta jo täällä hovissa puhutaan. Haaremista palattuamme vien
sinut isäni suurvisiirin puheille. Olen puhunut hänelle sinusta, ja
mielellään hän tahtoo sinuun tutustua.
-- Outoa on minun niin ylhäisten eteen astua, ja luulen liian kauan
täällä viipyväni.
-- Isäni ylhäisyyttä sinun ei tarvitse haikailla. Hän on
yksinkertainen kuin kansan mies. Ja muuten on tuo Mervimin asia
luullakseni hyvin arveluttava ja vaikea, sillä shaahi itse on hänen
tuomionsa langettanut. Isäni voi siis antaa hyviä neuvoja, miten
sinun on soveliaimmin menetteleminen.
-- Mielipiteesi on oikea. Velvollisuuteni on siis sitä noudattaa.
-- Tahdotko hetken odottaa tässä, Haoma? Pistäydyn sisähuoneessa
pukua muuttamaan.
Samassa Demur näpäytti kädellään läheiseen pylvääseen ripustettua
hopealevyä, jonka helähdyksestä Arasta hetken kuluttua riensi esille.
-- Oletko ostanut helmikoristeen? kysyi Demur.
-- Se on tässä, valtijas.
Hän ojensi herralleen basaarista noutamansa kotelon. Demur aukaisi
sen ja otti siitä esille hienon helminauhan. Katseltuaan sitä hieman,
sanoi hän:
-- Hyvin toimitit tehtäväsi. Helmet ovat oikeita ja puhtaat kuin
lähdeveden pisarat.
Jätettyään Arastan Haomalle seuraa pitämään, poistui Demur
sisähuoneisiin luvaten pian palata.
Arasta asettui seisomaan suihkulähteen ääreen, vaieten, kuten
hovipalvelijoiden oli määrä.
-- Tuon sinulle terveiset Vohumenolta -- sanoi Haoma katkaisten
äänettömyyden. Hän on varmaankin oleva iloinen, kun kerron, miten
hyvä sinun on olla -- sillä luulen, että sinulla todella on täällä
mukavaa, koska noin läheisesti saat palvella suurvisiirin poikaa.
-- Oloni täällä on niin hyvä, etten koskaan ole voinut sellaista
aavistaa. Herrani on minulle niin armollinen, että ilolla häntä
palvelen. Ja kaikesta saan kiittää sinun hyvyyttäsi, valtijas.
Jospahan Ormuzd soisi, että joskus saisin sen sinulle palkita!
-- Turhaan puhut palkitsemisesta. Osoita kiitollisuuttasi Ormuzdille
hänen hyvistä lahjoistaan. Sillä kaikki hyvä, mikä tässä huonossa
maailmassa tulee osaksemme, johtuu Ormuzdin siunauksesta, hänen
valppaasta taistelustaan pimeyden ruhtinasta vastaan. Yhdy sinäkin
Ormuzdin taistelujoukkoon!
-- Ormuzdia koetan joka päivä palvella lukien Avestaa ja hoitaen
hiilustan hehkua.
-- Se minua miellyttää, että herrasi sallii sinun uskoasi hoitaa.
Siinäkin suhteessa hän on suuren isänsä arvoinen.
He eivät ehtineet jatkaa keskusteluaan sen kauempaa, kun sisään astui
kiireisesti komeapukuinen shaahin palvelija. Hän kääntyi Arastan
puoleen kysyen:
-- Missä on suurvisiirin poika?
-- Hän on sisähuoneissaan pukeutumassa pientä kotoista juhlaa varten.
-- Sen hän tehköön joutuisasti, sillä suurherramme shaahi on paraikaa
hänen isänsä luona ja tahtoo viipymättä puhua hänen kanssaan aiotusta
metsästysretkestä.
Samassa Demur, joka oli muuttanut ylleen paksusta valkoisesta
silkkikankaasta tehdyn viitan, ja sitonut ympärilleen leveän
punapurppuravyön, palasi saliin.
-- Vie armolliselle hallitsijallemme se viesti, että hänen nöyrin
palvelijansa Demur heti rientää hänen käskyjänsä kuulemaan -- sanoi
Demur, kuultuaan mistä oli kysymys, shaahin palvelijalle. Tämä
poistui kiireisesti.
-- Ikävä, että Menisheni nyt saa odottaa -- huoahti Demur,
palvelijan mentyä, lyöden Haomaa olalle. -- Seuraa nyt minua isäni
odotushuoneeseen. Shaahin lähdettyä pois isäni luota, vien sinut
sisälle.
Demurin seurassa alkoi Haoma astua avaroiden marmoripihojen,
ihmepuutarhojen ja riippukasvien koristamien pylväskäytävien läpi
suurvisiirin asuntoihin, jotka sijaitsivat lähinnä Melik shaahin
palatsiryhmää.