Nyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren,
Anahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä,
ja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon.
Auringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja
nyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka
iltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui
hänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet
lumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut
keväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin
kevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen.
Se innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli
odottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat
hänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:
-- Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!
Oliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin
täynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja
luottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo
viattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet,
että tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta
uskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit
paheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa?
Vaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa
selittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että
islaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että
heidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun
ihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi,
varmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät
yhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!
Tasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä
iltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina
kohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit.
Sinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan
apuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä
kurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.
Iltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut
maat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti
pauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän
Haomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt
elää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti
kuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta
tänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden
loveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri
yölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean
päähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa
ja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena,
kuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.
Mutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan
toiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä,
mutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon
vuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä
ei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja
Haoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa,
pukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen
olalleen. -- Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno
varmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.
Tutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä
vuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi
Haoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu.
Sen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin
runsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan,
halkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan
virvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä
tietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen
tyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka
elähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon
elämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja
hän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut
hänen osakseen.
Äkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa
kaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut
olaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja
seuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä
nelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen
tapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja
viskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono
maahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi
loistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja
otti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.
Yhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan
loppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui
voimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan
vastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut.
-- Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi
eksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.
Näin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen.
Lähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan
kallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä
kertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa
Vohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian
valmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt
oliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.
-- Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua
tulevaksi kertojattaren puolelta.
-- Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.
-- Miten asia päättyi?
-- Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan
suurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. -- Tuletko
sinä matkatoverikseni.
-- Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin
pitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.
-- Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.
Ilta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja
palannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee
pitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei
muistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille.
Ehkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä
paljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin
pyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt
tunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että
kieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin
olisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä,
olentoaan täyttävää uutta innostusta.
Äkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa
olla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen
ensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin
taittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja
siihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa
pölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet
ovat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa
soitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara
sylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja
Haoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka
hän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken
pauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden.
Ja vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut
kaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.
Vähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen
soinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen
korvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt
hopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä
niin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä
kaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja
lämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi,
tehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!
Haoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen
tunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään
nojaaviin käsiinsä.