Ijäkäs Sabeiha oli seudun taitavin mattojen ja verhojen kutojatar.
Useat Melik shaahin komeimmista matoista ja ikkunaverhoista olivat
hänen kutomiaan. Kaikki Anahitan palatsin seinä- ja oviverhot olivat
hänen tekemiään. Kieltämättä saattoivat nämät kilpailla upeiden
Intian kudoksien ja komeiden Kashmirin shaalien kanssa.
Sisäpihan perällä oli Sabeihan kutomahuone. Siinä oli monenlaisia
kangaspuita, joihin erivärisiä lankoja oli pingoitettu. Tästä
avarasta huoneesta johti ovi plataanien varjostamalle lavealle
nurmikolle, jolle lankojen kuivattamista varten oli pystytetty
korkeita oksaisia sauvoja. Varhaisesta aamusta alkaen hääri ahkera
Sabeiha täällä avustajanaistensa kanssa, kutoen taidokkaan-kuosisia
mattoja ja verhoja. Tänne hän nytkin oli rukoilemasta tultuaan,
vetäytynyt työskentelemään. Anahita palasi puutarhaan, istuutui
jaspisrahille ja rupesi jatkamaan koraaninlukua. Tuntui siltä,
kuin hän tänä päivänä monin kerroin olisi tahtonut toimittaa
hartauttaan, kuin hän olisi kuumeentapaisella innolla tahtonut puhua
Allahin kanssa, valmistuakseen tehtäväänsä ja saadakseen varmuutta
ja voimia. Pitkäksi aikaa hän ei kuitenkaan ehtinyt vaipua pyhän
kirjansa lukemiseen ja mietiskelyyn, ennenkuin rautaportilta kuului
kolme koleata vasaraniskua. Kohta senjälkeen astui pääeunukki,
tummaihoinen, laiha mies puutarhaan ja ilmoitti:
-- Kurdilainen päällikkö, Mervim, lähettää sinulle, valtijatar,
tervehdyksensä ja kysyy, oletko nyt valmis kuulemaan hänen asiaansa.
-- Olen valmis -- vastasi Anahita säpsähtäen keskeltä lukemistaan.
Eunukin poistuttua Anahita meni avaraan etusaliin, jossa hän istuutui
matalalla kohonteella sijaitsevalle, punaisella silkkishaalilla
peitetylle keltamarmori-istuimelle. Hän näpäytti kädellään istuimen
vieressä riippuvaa hopealevyä; se oli merkki naisille. Ferengis ja
muut Anahitan seuralaisnaiset saapuivat kohta paikalle ja asettuivat
hietakello-saliin johtavan käytävän luo. Vanha Tumadirkin ilmestyi
heidän pariinsa. Kuullessaan askeleita solakäytävästä, vetivät
Anahita ja hänen naisensa harsot kasvoilleen. Vähällä olivat he
unhoittaa tämän tavan, sillä niin harvoin muu mieshenkilö, kuin
eunukki, astui näiden seinien sisälle.
Mervim, tummaverinen, mustapartainen ja ruhtinasryhtinen
keski-ikäinen mies, astui eunukkien saattamana sisään. Hän oli puettu
karkeakuteiseen, jalkoihin asti ylettyvään mustaan kauhtanaan, jota
vyötäisien kohdalta piti koossa punaisesta ja valkoisesta silkistä
punottu nuora; siitä riippui kauniskahvainen, hopeatuppinen tikari.
Päässä oli hänellä avara valkea turbaani, ja oikeassa kädessä pitkä,
omakorkuisensa käyräpää sauva. Hän irroitti tikarin vyöltään ja laski
sen, rauhallisten aikeidensa merkiksi jalkojensa juureen. Myöskin
sauvansa hän asetti syrjään seinän nojaan. Sitten hän ojensi molemmat
kätensä Anahitaa kohti ja virkkoi:
-- Terve, Anahita, sinä sorrettujen puoltaja!
-- Terve, Mervim, terve tuloasi kattoni alle, virkkoi Anahita
vieraalle.
Ja hän jatkoi:
-- Vanno ensin, että tahdot kunnioittaa taloni rauhaa!
Mervim vannoi:
-- Allahin ja profetan kautta vannon kunnioittavani tämän talon
rauhaa.
Nyt poistuivat eunukit, ja naiset kantoivat suihkulähde-ammeen
viereen maton, levittivät sen, ja laskivat sille korkean
patjaistuimen vierasta varten.
Anahita viittasi naisille, että he saivat poistua, ja veti syrjään
kasvoharsonsa. Avokasvoin ja peittelemättömänä kuin totuuden ja
oikeuden piti kertojattaren ryhtyä tehtävänsä toimituksiin.
Mervim, joka juuri oli istuutumaisillaan, pysähtyi vaistomaisesti
Anahitan sinisilmäin suloutta ihailemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa
hän, huomattuaan immen luovan katseensa alas, istui patjalle.
Anahita kehoitti häntä puhumaan:
-- Nyt, Mervim, saatat ilmaista asiasi. Noudattaen kehoitusta Mervim
alkoi:
-- Elin onnellisena laajan heimon päällikkönä Kurdistanissa. Minulla
oli heimoni ja pitkät ajat myöskin hallitsijani luottamus. Iloiten
ajattelin että työni ja vaikutusvaltani tulevaisuudessa oli koituva
kolmen poikani onneksi. Sillä isänsä tavoin toivoin heidän kerran
saavuttavan ylhäisiä luottamustoimia heimoni keskuudessa. Ymmärtänet,
että tämä on vanhempien suurin ilo, kun laskevat lastensa tulevan
onnen perusteita. Lapsissamme jatkuu oma itsemme, se elää vielä
silloinkin, kun jo lepäämme maan povessa. -- Mutta onneni ei saanut
häiritsemättä jatkua, elämäni alus ei totuttua tasaista suuntaansa
kulkea. Sen eteen sattui petollisia salakaria, jotka olivat vähällä
särkeä sen pirstaleiksi. Ne syöksivät sen pimeiden myrskyjen merille.
-- Kuulehan, kun jatkan ja kerron sinulle, mitä vääryyttä olen
saanut kärsiä. Kurdistaniin tuli uusi maaherra, entisen kuoltua.
Vainaja oli pitänyt minua ystävänään, maakunnan hallinnon tukijana.
Sillä hän tiesi, että rakastin heimoani, että tunsin heidän tapansa
ja että helposti saatoin ohjata heitä kuuliaisuuteen ja tapojen
sävyisyyteen. Hän tiesi myös, että voitokkaasti olin torjunut
ympäröivien syyrialaisten ja tatarilaisten heimojen hyökkäykset
ja ryöstöretket. Hän tiesi, että olin karkoittanut murhan- ja
vilpintekoja tavoittelevia, salaa hiipiviä assassiineja heimoni
alueelta. Mutta uusi maaherra, Jusuf, tahtoi itse yksinomaan hallita.
En sekaantunut hänen hallitustoimiinsa, vaan pysyin omilla aloillani,
sovittaen heimolaisteni riidat, tukien heitä neuvoillani. Mutta
uusi maaherra rupesi pian kadehtimaan rikkauksiani ja onneani.
Hän kielsi minulta kaiken sen johdon, jonka heimoni keskuudessaan
oli minulle uskonut, ja kun huomautin, ettei hänellä siihen ollut
oikeutta, virkkoi hän ivallisesti, että oikeus maassa on vaan
shaahilla ja hänen korkeimmilla palvelijoillaan. Hän kanteli nyt
hoviin, että muka olin juonittelija ja että turhanpäiten sekaannuin
maakunnan hallitustoimiin; tämän huomasin siitä, että shaahilta
tuli julistuskirja, jossa minua kuoleman uhalla kiellettiin
juonittelemasta ja hallintoon sekaantumasta. Tähän aikaan hyökkäsi
Kurdistanin pohjoisosaan toinen tatarilainen rosvoheimo, ja kurdien
päällikkönä lähdin heitä vastaan. Nyt oli uusi maaherra saanut
tilaisuuden minut kokonaan kukistaakseen. Ennenkuin sotaretki oli
ehtinyt loppua -- vaikka ei kukaan epäillyt, että kurdien oli
onnistuva karkoittaa raakalaisjoukot -- kanteli Jusuf uudestaan
hoviin, että minä olin liittynyt maahan hyökänneisiin vihollisiin.
Juuri karkoitettuani viholliset kauas maan rajojen ulkopuolelle,
ja heille hirvittävän tuhon tuotettuani, sain Jusufin kautta
shaahilta kirjeen, jossa minut tuomittiin kapinoitsijana omaisuuteni
menettäneeksi. Ja kuoleman uhalla käski tämä kirje minua kiireimmiten
lähtemään perheeni kanssa maasta pois. Jusuf, tuo ilkiö, anasti
omaisuuteni ja lähetti asunnolleni hurjat peitsimiehensä minua ja
perhettäni karkoittamaan sekä omaisuuttani anastamaan. --
Suurimmalla jännityksellä oli Anahita seurannut kurdilaispäällikön
kertomusta, ja hänen kauniisiin silmiinsä oli laskeutunut himmeä
surullisuuden verho. Hän kysyi äkkiä:
-- Mutta etkö koettanut puolustaa viattomuuttasi ja selvittää asiaasi
shaahille?
-- Sitä koetin monasti, mutta turhaan -- vastasi Mervim. -- Shaahin
luo on vaikea päästä muun kuin hänen lähimpäinsä. Häntä ympäröi
ylipääsemättömän korkea muuri, jonka portin ainoastaan hänen
oma tai hänen ylinten käskyläistensä mahtisana aukaisee. -- Kun
huomasin perikatoni olevan oven edessä, lähetin joukon taattuja
miehiä Raghaan jalon Hassan Ibn Alin luo, häneltä saadakseni apua.
Mutta näistä joutuivat -- kuten sittemmin kuulin -- useat varta
vasten Raghan teillä väijyvien assassiinien käsiin, ja loput
katosivat tietämättömiin. Ehkäpä Jusuf puolestaan myös oli ryhtynyt
varokeinoihin, jotta eivät edes valitukseni pääsisi hallitsijan
kuuluviin. Heimoni aikoi jo nousta kapinaan, mutta sain heidät
luopumaan siitä mielettömästä aikeesta. Päätin sillä hetkellä
väistyä ylivallan edestä ja miettiä kunniani ja asemani entisen
arvon palauttamista. Vetäydyin perheeni kanssa Thabarma järven
etäiselle saarelle; ainoastaan harvat läheisimpiä ja uskollisimpia
heimolaisiani seurasivat minua sinne.
-- Miksi et aikaisempaa ole ryhtynyt toimiin? -- kysyi Anahita.
-- Nyt on tarjoutunut sopiva tilaisuus -- virkkoi Mervim. -- Nyt
olet sinä täyttänyt kuusitoista vuotta; olet siis täysi-ikäinen
ja saatat ryhtyä tehtäviäsi suorittamaan. Ja tiedät että shaahin
omaa langettamaa tuomiota on vaikea peruuttaa, siinä saattaa
ainoastaan kertojatar onnistua. Vielä toinenkin seikka tekee juuri
tämän ajan minulle sopivaksi asiani elvyttämiseen. Päälikkyyteni
entisillä alueilla Kurdistanissa, lähellä Thabarma järveä, asuu
parsien läntinen heimo. He olivat tyytyväisiä johtooni sillä vaikka
he ovat eri uskoa, kohtelin heitä hyvin, heidän rauhallisuutensa,
ahkeruutensa ja hyvien tapojensa vuoksi. Uusi maaherra, Jusuf,
taaskin on kohdellut heitä kuin orjia. Heihin hän on etupäässä
suunnannut pohjattoman ahneutensa ja rikkauden himonsa. Vaikka koko
maakunta raskaasti vaikeroi Jusufin ylenmääräisten veronkiskomisten
ja vääryydentekojen alla, ovat parsit saaneet kovimpia kokea.
Kerrotaan Jusufin veronkiskojien häväisseen parsien naisia, jopa
Jusufin itsensä ryöstättäneen parsityttäriä. Paheksuminen ja
katkeruus on parseilla tämän vuoksi ylimmillään, sillä heidän lakinsa
ei salli lähempää yhteyttä muunuskoisten kanssa. Nyt on shaahi
antanut armahdusjulistuksen ja uskonvapauden parseille, Heistä on
joka mies valmis todistamaan viattomuuttani, sillä he eivät toivo
mitään hartaammin, kuin että sortaja Jusuf kukistuisi, ja että
minä saavuttaisin entisen arvoni ja oikeuteni. -- Tämä, arvoisa
kertojatar, on asiani. Toivon oikeutta harrastavan sydämesi sitä
puoltavan, toivon että tahdot hankkia takaisin vääryyttä kärsineelle
hänen kunniansa, toivon, ettet salli isän jäädä toivottomaksi kolmen
poikansa tulevaisuudesta. Ujona loi Anahita katseensa miehekkääseen
ja voimakkaaseen kurdilaispäällikköön, joka vetosi häneen, heikkoon
naiseen. Hän virkkoi:
-- Et turhaan asiaasi ole minulle kertonut. Sillä vaikka tiedän,
että väärän asian kertominen shaahille minulle tuottaa häpeällisen
eron toimestani ja ankaran rangaistuksen, en saata epäillä sanojesi
totuutta, sillä oikea tunne ja isän huoli kuvastuu kasvoissasi.
Siihen huomautti Mervim:
-- Niin totta kuin kerran perheeni kanssa toivon pääseväni Allahin
kasvoja katselemaan, hänen ikipuutarhojensa ihanuutta nauttimaan,
yhtä vakaasti vannon Allahin nimen kautta, että se, minkä olen
kertonut, on totinen tosi. Syösköön minut profeetta viimeisenä
päivänä sillalta kuolon jokeen, jos sanaakaan olen valehdellut.
Noustuaan patjaistuimelta seisomaan hän lisäsi:
-- Teethän lopullisen päätöksesi vasta lähetettyäsi tiedustelijasi
asiata tutkimaan ja heidän kauttansa asiastani varmuutta
saavutettuasi. Mutta saanko viedä kotia sen lohduttavan sanoman, että
olet ottanut asiani tutkittavaksesi?
Nousten marmori-istuimeltaan virkkoi Anahita:
-- Sen sanoman voit viedä mukaasi, Mervim. Minkä voin, teen asiasi
hyväksi.
Tämän sanottuaan, näpäytti Anahita istuimensa vieressä riippuvaa
hopealevyä sekä peitti kasvonsa osoitteeksi, että keskustelu
sillä kertaa oli lopussa. Naiset tulivat esille, kasvot niinikään
verhottuina.
Mervim hankki lähtöä. Lähtiessään hän sanoi:
-- Menen nyt Raghaan; siellä on muutamia kurdilaisystäviäni.
Ennenkuin palaan kotia, poikkean tänne kuulustelemaan, olisiko
sinulla jotakin määräyksiä minulle jaettavana. -- Allahin siunaus
tulkoon sinun ja koko huoneesi yli.
Mervim kääntyi ovea kohti, nosti mosaikki-permannolta hopeatuppisen
tikarinsa, jonka köytti vyölleen, tarttui koukkusauvaansa ja poistui
solakäytävään.
Kurdilaisen poistuttua tunkeutuivat naiset uteliaina Anahitan
ympärille. Jokainen tahtoi tietää mitä vieras oli puhunut ja
millainen hänen asiansa oli. Vanha Tumadir ei suinkaan ollut hitain
kyselemään.
-- Kerron teille kaikki äidin luona -- sanoi Anahita.
Naiset saivat siis hillitä uteliaisuutensa, kunnes he, seurattuaan
Anahitaa palatsin useiden salien, kammioiden, solakäytävien ja
pihojen kautta saapuivat Sabeihan avaraan kutomahuoneeseen.
Sabeiha pujoitteli paraikaa pitkää sukkulaansa hienojen,
heleäväristen silkkikuteiden läpi, kun Anahita seuralaisnaistensa
kanssa tuli hänen luokseen. Auringonpaiste pujahti jo pihanpuolisesta
ovesta sisään luoden lämmittävää kultahohdettaan Sabeihan
lumivalkeille hiuksille ja hänen hienolle kankaalleen. Kertojattaren
äiti oli vielä kaunis, huolimatta korkeasta ijästään: lempeys,
vakavuus ja hyväsydämisyys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja hänen
poskiaan peitti ahkeran työn nostama puna. Hän laski kädestään
sukkulansa ja kysyi:
-- Mitä kertoi sinulle Kurdilainen, lapseni? Ja minkä päätöksen teit?
Anahita kertoi nyt heille Mervimin asian, jota kaikki erinomaisella
mielenkiinnolla kuuntelivat. Vanha Tumadir oli pari kertaa, Anahitan
puhuessa, tahtonut keskeyttää häntä, mutta oli kuitenkin hillinnyt
itsensä siihen asti, kunnes Anahita lopetti. Silloin hän huudahti:
-- Paha onni on tuonut juuri kurdilaispäällikön, Mervimin,
ensimäisenä puolustettavaksesi. Shaahi on itse langettanut hänen
tuomionsa. Häntä vihaa Kurdistanin mahtava maaherra, ja kaikkialla
väijyvät assassiinit ovat hänen liittolaisiaan ja tekevät Mervimin
pelastuksen joko ylen vaaralliseksi, tai mahdottomaksi. Oi onnetonta
päivää, jolloin hän tuli tämän katon alle. Vainoa saat kokea Anahita,
ehkäpä surmankin kärsit tuon miehen vuoksi.
-- En saa pelätä vainoja, enkä edes surmaa -- huomautti Anahita; --
Pelkäämättä ihmisiä tulee minun ajaa Allahin asiaa.
-- Allahiin meidän todella tulee turvata. Hän on meitä auttava, --
lohdutti Sabeiha.
Mutta Tumadir ei rauhoittunut. Hänen mielenkiihoituksensa vaan kasvoi
ja hän jatkoi:
-- Pyhä profeetta meitä suojelkoon tästä uhkaavasta vaarasta. Hän
estäköön toivottoman surun laskeumasta äitisi ja minun harmaiden
hapsien yli.
-- Ennenaikainen on levottomuutesi, Tumadir, -- koetti Anahita
edelleen lohduttaa häntä. -- Ensin lähetetään tiedustelijoita asiaa
tarkoin tutkimaan. Vasta kun kaikki on selvänä, kun todistajat ovat
taatut ja varmat, lähden asiata Melik shaahille kertomaan.
-- Mutta todistajatkin saattavat olla pettureita, lahjottuja, kuten
ne, jotka edeltäjättäresi tuhoon syöksivät. Kaikki vielä liittoutuvat
sinua vastaan.
-- Koko läntinen parsien heimo rakastaa Mervimia ja on
todistava hänen viattomuuttaan. Ja parsit ovat tunnetut
totuudenharrastuksestaan.
Anahitan viimeiset sanat näyttivät hieman rauhoittavan Tumadiria.
Hetken mietittyään hän kysäsi Anahitalta:
-- Onko Mervim todella vakuuttanut, että parsit ovat hänen puolellaan?
-- Niin hän minulle kertoi.
-- Jos niin on laita, luulen tietäväni neuvoa sinulle sopivan ja
luotettavan henkilön asian tiedustelijaksi.
-- Kuka on tämä henkilö?
-- Se on parsilainen erakko, Haoma. Hän asuu luolassa, puolitiessä
Raghan ja itäisten parsien vuoriston välillä. -- Hän kuuluu olevan
hyvin hurskas mies -- huomautti Sabeiha.
-- Lintujen ja erämaan eläinten kerrotaan pelkäämättä häntä
lähestyvän - sanoi Ferengis.
-- Mutta hän on vääräuskoinen -- arveli Anahita.
-- Jospa onkin vääräuskoinen, kerrotaan ihmeellisiä seikkoja
hänen hyväsydämisyydestään. Eikä laki kiellä vääräuskoistakaan
tiedustelijana käyttämästä -- näin puolteli Tumadir.
-- Mutta miten voin olla varma hänen tiedonantojensa
totuudellisuudesta, kun hän ei voi vahvistaa niitä vannomalla Allahin
nimeen?
-- Ei ole kuultu että parsi rikkoisi valaansa, kun hän vannoo
Ormuzdin nimeen -- virkkoi Tumadir. -- Luulenpa parsi-erakkoa
senvuoksi sopivaksi, että Mervimin asiaan myös on yhdistynyt
läntisten parsien asia. Eikä ole kuultu, että parsit antaisivat
assassiinien lahjoa itseään. Haoma on myös mahtavan suurvisiirin
pojan ystävä.
-- Tahdonpa vielä punnita asiaa, rukoilla Allahia valistamaan
mieltäni ja sitten tehdä päätökseni.
Näin sanottuaan Anahita alkoi hitaasti astua pois äitinsä
työhuoneesta. Hän kulki sisäpihojen halki sekä kirjavilla kankailla
peitettyjen kaarikäytävien läpi rakennuksen pohjoispuolella
sijaitsevaan omaan puutarhaansa. Sinne tultuaan hän vaistomaisesti
taittoi itselleen suuren vaaleanpunaisen ruusun, jonka hienoa
balsamituoksua hän halukkaasti hengitti. Hän istuutui tavalliselle
paikalleen, takamuurin luo olevalle, ruusupensaikon ympäröimälle
jaspisrahille. Hän unhoitti koraaninsa, jonka hän tässä paikassa
tavallisesti otti esille, ja vaipui syviin mietteisiin.
Nyt oli siis valjennut hänen suuri päivänsä, nyt oli hänen
ylevä tehtävänsä alkanut. Peloittivatko siihen yhtyvät vaarat
häntä? -- Sehän olisi halpaa ja heikkoa, se olisi kiittämätöntä
ja arvotonta. Eihän hän silloin ansaitsisi Allahin armoa, joka
hänet kertojattareksi oli määrännyt, ei kansan luottamusta, joka
juhlallisilla menoilla päämoskeassa oli hänet vihkinyt. Päinvastoin
hänen tehtävänsä tuli herättää iloa ja riemuisaa toivoa. Ei kukaan
muu koko avarassa valtakunnassa ollut kohonnut tähän kunniakkaaseen
paikkaan. Mikä olikaan muiden Persian naisten kohtalo: haaremin
orjuus, ja vanhemmaksi tultua unhoitus ja puute. Mutta hänelle,
Anahitalle, oli Allah suonut valoisan vapauden, tehtävän, joka
liiteli niin paljon yläpuolella maista todellisuutta kuin hohtavat
hienot valkeat pilvenhattarat aamutaivaalla. -- Ja sittenkin tuntui
kuin olisi pieni pelontunne piillyt povessa. Se ei ollut uhkaavien
vaarojen synnyttämä, vaan johtui oman mielen herkkyydestä. Oliko
hän todella kyllin arvokas toteuttamaan Allahin yleviä määräyksiä?
Oliko hänessä tarpeeksi voimaa ja pontevuutta noita vaikeita asioita
perille ajamaan? Näin ajatellessaan huomasi hän yhä tuntuvammin
voimattomuutensa suurien yritysten toteuttamiseen, ja hän rukoili:
-- Anna sinä, oi Allah, väkevyytesi vaikuttaa minussa, anna
ylevyytesi toteutua minun, heikon välikappaleesi kautta!
Tämä lyhyt rukous näytti taas vahvistavan häntä. Ja hän ajatteli:
-- En yksinäni voi mitään aikaansaada; minun täytyy saada voimakkaita
ja viisaita tiedustelijoita. Allah on minulle ne kyllä osoittava.
Hän luuli, että varmuus, levollisuus ja hilpeys nyt oli palaava
mieleen, mutta kevyt surumielisyys tuntui vaan siellä asuvan. Sillä
nyt olivat jääneet kuljetulle taipaleelle nuo viehkeimmän nuoruuden
huolettomat päivät, jolloin tämä koti oli koko maailmana, jolloin
hohtavat Elbursvuoret ja Demavendin jättiläiskeila tuolla kaukana
näköpiirin rajalla ikäänkuin hiljaa, salaperäisen tuttavallisesti
kuiskailivat vienoja muinaistarujaan, jolloin puutarhan ruusut,
orvokit ja muut kukat olivat Anahitan ainoat hoidokkaat. Nyt aukeni
eteen avara maailma, tuo maailma, jota hän niin vähän tunsi, mutta
josta hänelle oli kerrottu, että siinä piili paljon selittämätöntä ja
pahaa. Nyt hänen täytyi astua ulos tästä rauhallisesta tyyssijasta ja
tutustua tuohon uuteen ja tuntemattomaan!
Anahitan näin antautuessa mietteisiinsä, oli hänen ystävättärensä,
Ferengis hiljaa tullut puutarhaan. Nähdessään nuoren valtijattaren
sinisilmien haaveellisesti katselevan eteensä, ikäänkuin jotakin
kaukaista himmeätä päämäärää kohti, ei Ferengis hennonnut häntä
häiritä, vaan istahti suihkulähdeammeen marmorilaidalle kirkkaiden
vesipisaroiden leikkisää pulppuilemista katsomaan. Mutta vaikka hän
hiljaa oli liikkunut, rasahtivat hänen sandaalinsa hiekkaa vastaan,
ja silloin käänsi Anahita katseensa häneen.
-- Suvaitsetko läsnäoloani, valtijatar, vai tahdotko, että poistun?
-- kysyi Ferengis.
-- Tule vaan tänne luokseni, Ferengis. Ystävätär riensi Anahitan luo,
istuutui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen pieneen käteensä ja
peitti sen suudelmilla.
-- Oletko suruissasi, valtijatar?
-- En ole suruissani. Uudet tapahtumat vaan panevat ajattelemaan.
-- Minä olen suruissani tähtesi, valtijatar. Kun äsken lähdit äitisi
luota, en voinut hillitä kyyneleitäni.
Anahita silitti hyväillen hänen tummaa tukkaansa ja virkkoi:
-- Sydämesi ottaa hellästi osaa tehtäviini. Olen iloinen
uskollisuudestasi, Ferengis. Mutta onhan tänään kunniani päivä
valjennut; mitä siis suret?
-- Suren sitä, että sinä, joka olet niin hyvä ja kaunis, elinikäsi
olet suljettu näiden kiviseinien sisälle. Avara maailma ja väljät
ilmat olisivat sinun oikea valtakuntasi.
-- Oikeuden valtakunta on arvokkain ja avarin, rakas Ferengis.
-- Mutta lemmen valtakunta on syvempi ja elähyttävämpi.
Tuskin oli Ferengis saanut tämän sanotuksi, kun hän jo katui sitä ja
punastuen loi katseensa alas.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä ja virkkoi:
-- Maallinen lempi tekisi arvottomaksi sen, jonka Allah on
välikappaleekseen valinnut. Mutta sinua, Ferengis, ei sido mikään
pyhä lupaus. Sinä et saa ainaiseksi peittää kasvojasi harsoihin. Kun
sydämesi vaatii, koetan voittaa ystävyytesi kaihon ja päästän sinut
vapaaksi täältä.
Kyynel vierähti Ferengiksen poskelle, hän syleili kiihkeästi
valtiattarensa polvia ja kuiskasi:
-- Anna minulle anteeksi, että tällaisista sinulle puhuin. -- Sinun
luotasi en koskaan voisi lähteä. Sinun luonasi tahdon kuollakin.
Ja kun Allah minut kutsuu luokseen, olen onnellinen, jos tiedän
pehmeiden käsiesi sulkevan sammuneet silmäni!