Länteen päin Haoman rotkoasunnosta ja pohjoiseen Melik shaahin
pääkaupungista, Raghasta, kohosi Raghaan päin pitkänkaltevalla
mäellä kertojattaren, Anahitan, linna-asunto. Vaihtelevan rikas
kasvullisuus rehoitti tämän mäen rinteillä, sen juurella tuuhea
granaatti-lehto, korkeammalla tummia sypressejä ja lähinnä rakennusta
iloisempia, täplärunkoisia ja runsaslehtisiä plataaneja. Haoman
rotkon ohi syöksähtävä vuorijoki kääntyi laaksoon saavuttuaan länttä
kohti ja kulki sirona, pitkänkaarevana mutkana Anahitan linnan
pohjoispuolella olevan viljavan ja hymyilevän laakson läpi. Tie,
jolle sinne tänne oli rakennettu harmaamarmorisia porrasastuimia,
kiemurteli mäen rinnettä pitkin ylös linnan jykevälle rautaportille,
jonka seudun väestö harvoin oli nähnyt aukeavan. Sillä oli olemassa
vaan yksi mahti, joka vaikeudetta aukaisi tämän oven, ja se oli
Anahitan jalokivistä säteilevä sormus, jonka näyttäjälle musta
pääeunukki nosti portin paksun rautasalvan. Mutta tätä taikakalua
säilytti linnan valtijatar, Anahita itse, ja vaan erityisen tärkeiden
asianhaarojen vaatiessa hän sen antoi ulkopuolella linnaansa asuville
kuolevaisille. Itse teossa olikin tämä linna, jota korkea suojamuuri
ympäröi, ikäänkuin eroitettu pois muusta maailmasta. Tuntui siltä,
kuin sen asujamet vaan katseidensa kautta olisivat olleet yhteydessä
muun maailman kanssa.
Varsin avara oli se näköala, joka linnasta aukeni. Sen laakealle
katolle istutetusta puutarhasta näki selvään yli upean Raghan
kaupungin, vaaleansinisine ja kullattuine minareteineen ja
kupukattoineen, komeine palatseineen, laveine torineen sekä
varjokkaine sypressi- ja plataanipuistoineen. Pohjoisessa taas,
tasangon kaukaisrajalla, haamoittivat Elbursvuorten mahtavat
harjannepiirteet, joista Demavendin valkoinen jättiläiskeila
hallitsevana, pilviä piirtäen kohosi ilmoille. Rautaportin sisällä
oli pieni piha, ja sen perältä johti matala, ruskeamarmori-pielinen
ovi kulman muodostavaan solakäytävään, johon pienet kattoaukot
säästäväisesti päästivät valoa. Tämä käytävä päättyi avaraan kahden
kerroksen korkuiseen saliin, jonka permantona oli taidokas mosaiikki
ja jonka keskellä pulppuili jaspis-ammeinen, liljojen, zhasmiinien ja
tulppaanien ympäröimä suihkulähde. Katossa oleva leveä neliskulmainen
aukko päästi runsaan valon sisälle; ainoastaan helteisimpinä päivinä
se peitettiin renkailla esiin vedettävällä verholla. Molemmin
puolin tämän salin pitkiä seiniä sijaitsi pienempiä, pehmeillä
patjaistuimilla ja hienoilla seinäverhoilla mukaviksi ja upeiksi
sisustettuja huoneita. Alakerran huoneet eroitti salista ainoastaan
paksut eriväriset laskosverhot, jotka saattoi kokonaan työntää
eteen, niin että pieni huone peittyi, tarjoten hämärää ja viileyttä.
Tavallisesti olivat nämät verhot syrjään vedetyt, ja tällöin aukeni
sali kupeilleen vielä avarammaksi. Näiden yläpuolella parvekkeena
olevia huoneita eroitti salin yläosasta keltainen seeteristä
kauniskuvioisesti veistetty rintanoja. Nämät huoneet olivat
alkuperäisesti vierashuoneita, laaditut matkustavia vieraita varten.
Ennen niitä olikin siihen tarkoitukseen käytetty, sillä tämä linna
oli alkuaan ollut erään visiirin asunto ja vasta hänen kuoltuaan
annettu kertojattarelle, Anahitalle.
Avarasta etusalista johti kahden vaaleankeltaisen marmoripatsaan
kolmeen osaan jakama leveä ovikäytävä sisempään pienempään saliin,
jonka kattoaukko oli ahtaampi, ja jossa vallitsi himmeämpi
valaistus. Keskellä tätä salia oli suuri hietakello. Salista
kohosivat marmoriportaat pienelle ovelle, joka johti rakennuksen
pohjoispuolella sijaitsevaan puutarhaan. Tämä ulottui aina linnaa
ympäröivään suojusmuuriin saakka, joka huimaavan korkeana ja jyrkkänä
laskeusi laaksoon saakka. Puutarhan polkuja peitti punerva hieta ja
se oli täynnä harvinaisen kauniita ja hyvin hoidettuja ruusupensaita
sekä Itämaan tuoksuvia kukkia. Hellä käsi nähtävästi hoiti tätä
kasvipyhäkköä, sillä niin siisti, järjestetty ja rehoittava oli sen
kukkaismaailma. Pienet, erihaaraisesti säteilevät suihkulähteet
levittivät viileyttä, ja suuret, taidokkaasti, puutarhaan asetettujen
pylväiden ja rakennuksen seinän väliin katokseksi pingoitetut
kankaat estivät, tarpeen vaatiessa, auringon paahtavia säteitä
kuihduttamasta hentoja kukkaisolentoja. Muuten ne nyöreillä vedettiin
syrjään, sillä ei ollut pelkoa siitä, että kenenkään kuolevaisen
katseet laakson puolelta olisivat voineet häiritä sitä, joka täällä
puutarhassa oleskeli. Linnan puutarhanpuolista seinää peittivät
paksut köynnöskasvit, joiden takaa ei ollenkaan näkynyt jykevistä
kivistä kyhättyjä mustuneita seiniä. Puutarhan kulmasta kohosivat
leveillä sivunojakkeilla varustetut valkeamarmoriset portaat
linnan kattopuutarhaan. Pienemmästä salista johti solakäytäviä
sisähuoneisiin. Näiden takana avautui vielä verhostimilla katettuja
holvikaarikäytäviä, pihoja ja hedelmäpuutarhoja aina länsipuoliseen
suojamuuriin saakka.
Oli aikainen aamuhetki. Joskohta vuodenaika jo kallistui syksyyn
ja vaikka jo eloja ja hedelmiä ruvettiin korjaamaan, uhkui vielä
itämainen luonto kesäistä elinvoimaa ja kasvimaailman komeutta.
Elbursvuoria ja Demavend-huippua peitti ohut vaaleansinervä
auer, joka näytti ikäänkuin käärivän nämät jähmeät ja jykevät
kivijättiläiset pehmeisiin läpikuultaviin harsoverhoihin.
Kertojatar Anahita oli noussut tavallista aikaisemmin. Herättämättä
makuukammionsa etuhuoneessa nukkuvia seuralaisnaisiaan oli hän
pukeutunut ohueeseen liinaiseen vaippaan ja pujahtanut hiljaa
ulos. Tultuaan hietakello-saliin, huomasi hän vielä melkoisen ajan
olevan jälellä siihen hetkeen, jolloin Raghasta huminana kuului
satojen muetsinien aamurukoukseen kehoittavat äänet. Anahita lähti
siis puutarhaan turvateilleen virkistävää aamusuihkua antamaan.
Marmorirahilta hän otti polttokuvilla koristetun pitkäkaulaisen
saviastian, täytti sen vedellä lähimmästä suihkulähdeammeesta ja
rupesi kukkasiaan kastelemaan. Notkeasti hänen siro vartalonsa
pujoitteleikse ruusupensaiden ja kukkaislavojen välitse. Jokainen
hänen viehkeistä suosikeistaan sai sitten hoitajattareltaan
aamuvirkistyksensä, ja tuntui kuin näiden mykkien olentojen
silmissä olisi välkähtänyt kiitollisuuden kyyneleitä, sillä
kohta kimmelteli koko pieni puutarha moniväristen jalokivien
hohteisena pisaravaippana. Viimeisen ruusupensaan kasteltuaan
istuutui Anahita puutarhan pohjoisen seinän keskellä olevalle,
köynnöskasvien ja ruusupensaiden ympäröimälle jaspis-rahille ja
rupesi lukemaan koraani-kääryä. Ahkerasti hän tutki tätä islamin
pyhää kirjaa, sillä hän ei yhtenäkään päivänä unhoittanut ylevää
ja pyhää kertojattaren-tehtäväänsä. Tänä päivänä tietoisuus siitä
erityisen elävästi liikkui hänen mielessään. Sillä oli juuri hänen
edelläkävijänsä kertojattaren kuolinpäivä. Alamutin synkän joukkion
ja hovijuonien yhdistyneisiin ansoihin oli tämä kertojatar langennut,
häntä syytettiin siveyden rikoksesta, vääriä todistuksia tuotiin
esiin ja kertojatar parka oli lain mukaan kuoletettu siten, että hän
syöstiin alas kuiluun Elbursvuorten korkealta kallionkielekkeeltä.
Hän ei ollut ikäänsä pysynyt impenä, sanottiin, hän ei ollut
täyttänyt korkean tehtävänsä vaatimuksia ja -- oli siis ansainnut
kuolonrangaistuksen. -- Vasta joku aika tuon onnettoman kuoltua tuli
hänen viattomuutensa ilmi, ja silloin noudettiin hänen jäännöksensä
Elbursvuoristosta, ne haudattiin juhlallisilla menoilla ja vainajata
kunnioitettiin miltei pyhimyksenä. Hänen väärät syyttäjänsä
rangaistiin julmasti; toiset haudattiin elävältä, toiset soaistiin
ja hirtettiin jaloista. Tämän tiesi Anahita, ja muisteli nyt kuten
usein muutoinkin kauhistuen edeltäjänsä surkeata kohtaloa. Mutta
omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä olivathan hallitsevien
silmät nyt auenneet. Ja lisäksi hän täysin tajusi tehtävänsä ylevän
merkityksen. Olihan hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puoltaja
shaahin tykönä, ja hänen innostuksensa tähän ylevään tehtävään voitti
kaiken pelon ja kaikki muut näkökohdat. Siksipä hän alituisilla
hartaudenharjoituksilla koetti tehdä itsensä soveliaaksi tulevaa
tehtäväänsä täyttämään.
Anahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen
syntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat --
näin kertoi kansa -- lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen
elää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa
lahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että
Allahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah
kuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli
hieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä
antaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä
ja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään
vaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. --
Näin kertoi kansa.
Eikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto
tuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista.
Niin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä,
ja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen
katseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun
syvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen
huulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja
hänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.
Sekä vanhempiensa hurskauden että omien luontaisten ominaisuuksiensa
vuoksi veti Anahita jo nuorena kansan huomion puoleensa, ja hänen
suuremmaksi vartuttua, pääkaupungin kansa yksimielisesti määräsi
hänet kertojattareksi kasvatettavaksi. Isä oli kuollut Anahitan
lapsena ollessa, ja äidille oli sitten jäänyt hänen kasvatuksensa
toimeksi.
Istuen jaspis-rahilla oli Anahita syventynyt Koraaniinsa, kun hänet
äkkiä herätti hartaudenhaaveilustaan Raghasta päin kuuluva torvien
toitotus. Se ilmaisi aikaisimman aamurukoushetken lähestyvän.
Samassa näyttäytyi asuinhuoneeseen johtavalla kynnyksellä Ferengis,
Anahitan ystävätär ja seurustelijatar. Häntä seurasi kuusi Anahitan
muuta seurustelijatarta, jotka kantoivat mukanaan rukousmattoja.
Sitten ilmestyi Anahitan harmaatukkainen äiti Sabeiha, sekä kaikkein
viimeiseksi Anahitan imettäjä, vanha Tumadir. Anahita suuteli
äitiänsä aamutervehdykseksi, ja kun naiset olivat vieneet rukousmatot
ylös kattopuutarhaan ja levittäneet ne sen hienohietaisille
poluille, rupesi Sabeiha, tyttärensä käsivarren tukemana, hitaasti
astumaan katolle johtavia portaita ylös. Kaikkien saavuttua
ylös, asettui kukin oman rukousmattonsa ääreen seisomaan, kasvot
käännettyinä lounaaseen, pyhää kaupunkia kohti. Kun Raghasta rupesi
kuulumaan muetsinien rukoukseen kehoittavat laulunsekaiset huudot,
heittäytyivät katolla olevat naiset polvilleen ja toimittivat
hartaan aamurukouksensa. Kun muut jo olivat lopettaneet rukouksensa
ja nousseet seisomaan sekä kun seurustelijattaret alkoivat kääriä
rukousmattoja kokoon viedäkseen ne alas, viipyi Anahita vielä
kumartuneena matollaan ja kuiskaili palavia rukouksia. Sillä
luettuaan tavalliset rukouksensa hän vielä rukoili edeltäjättärensä,
kertojatar-vainajan puolesta, nyt hänen kuolinpäivänään. Mutta
Anahitalle itselleenkin oli tämä päivä suuresti merkillinen.
Sillä sen kestäessä hänen ensi kerta tuli ryhtyä täyttämään
kertojattaren-tehtäväänsä. Edellisenä päivänä oli eräs kurdilainen
päällikkö lähettänyt hänelle sanan ja ilmoittanut tulevansa asiaansa
hänelle ilmaisemaan. Siksipä rukoili Anahita:
-- Allah, sinä joka olet minulle määrännyt ylevän tehtäväni, kaikkien
vääryttä kärsivien auttamisen, lainaa minulle kaikkivaltias apusi,
suo minulle myös viisautta, että tällä ensi kerralla oikein ja
tunnollisesti täyttäisin vaikean tehtäväni.
Ja kun hän viimein nousi, säteilivät hänen sinisilmänsä vakaumuksen
hohtoa sekä tietoisuutta rukouksen kuulemisesta. Hänen poskilleen
oli kohonnut ohut, soma puna, ja hän oli niin viattoman näköinen
ja säteilevän kaunis, seisoessaan siinä keveinä poimuina
alasvaluvassa valkoisessa hienoliinaisessa puvussaan, että hänen
seurustelijattarensa ihastuneina katselivat häntä, hän kun näytti
heidän eteensä äkkiä ilmestyneeltä sovinnon ja rauhan hengettäreltä.
-- Sinulle on koittanut tärkeä päivä, lapsi, sanoi Sabeiha.
-- Tärkeä ja pyhä päivä, äiti. Olen rukoillut sille Allahin siunausta
ja toivon hänen auttavan minua.
Anahitan ääni kajahti heleän kirkkaana ja täynnä luottamusta.
-- Minusta tuntuu ikävältä, huomautti vanha Tumadir, että tehtäväsi
alkaa juuri edeltäjättäresi kuolinpäivänä.
Samassa kuului ruusupensaan juurelta hiljainen risahdus, ja kohta
tuli sieltä esiin pieni stellio-sisilisko, joka peljästyneenä
pysähtyi katsomaan puutarhassa olevia ihmisiä. Tumadir riensi
sen luo, ja onnistui, muutaman kerran hypähdettyään pakenevan
pikkueläimen jälkeen, sandaalinsa pohjalla polkemaan sen kuoliaaksi.
Näiden pienten sisiliskojen tappamista piti harras islaminuskolainen
velvollisuutenaan, sillä luultiin sen kallella olevalla
päänasennollaan matkivan islaminuskoisten rukousta.
-- Näittekö sen pahaa katsetta? -- huudahti Tumadir. -- Paha enne,
paha enne. Mutta onneksi sain tuon ilkiön tapetuksi, ja tahdon tänään
lisätä rukoukseni moninkertaisiksi, jotta sen vaikutukset jäisivät
tehottomiksi.
-- Allah on tekevä tyhjäksi jokaisen pahan katseen vaikutuksen
-- virkkoi Anahita -- sillä tehtäväni on hänen määräämänsä ja
suosimansa.
Näin sanottuaan hän tarjosi käsivartensa äitinsä Sabeihan
nojattavaksi, ja naisten seuraamana hän hitaasti astuen saattoi hänet
alas kattopuutarhasta linna-asunnon sisähuoneisiin.