Vallan lähellä parsien kesäisiä teltta-asuntoja levisi avara tasainen
kenttä. Sen laidalla kasvoi tiheä oliivilehto, ja sinne tänne itse
kentälle oli istutettu jaloja etelän puita, kuten kassiapuita ja
tuuheita ceylonilaisia silkkiplataaneja. Tuoksuvien zhasmiinien
reunustamista suihkulähteistä pulppuili alinomaa ilmoille kirkkaita
vesisateita. Iltaruskon hohde lepäsi vielä vuorten lumihuipuilla,
mutta alempana tasangolla oli jo melkein pimeä. Sen vuoksi oli kentän
laitaan sytytetty tulia, ja moneen paikkaan kenttää oli pystytetty
maahan pitkävartisia ambrasoihtuja, joiden liekit valoisina
leimusivat, ja jotka levittivät ilta-ilmaan myskinkaltaista hajuaan.
Tämä oli parsien juhlapaikka. Pitkin kenttää oli asetettu matalia
pöytiä, ja niiden viereen istumapatjoja. Parsit, kirjavat juhlapuvut
yllä, täyttivät kentän. He olivat kaikki seisaallaan, sillä herbedien
ympäröimä Iredsh oli juuri Demurin vierestä kansalle julkilukenut
shaahin armahduskirjeen, joka myönsi parseille vapaan itsehallinnon
ja uskonnonharjoittamisen. -- Jos he uskollisina ja levollisina
alamaisina pysyvät -- näin oli kirjeen loppu kuulunut.
Raikkaat ihastuksen huudot raikuivat kansan taajoista joukoista
ilmoille. Ja kukin valmistautui asettumaan pöytänsä ääreen. Mutta
torventoitotus, joka kajahti destur mobedin luota, osoitti, että
hänellä vielä oli jotakin kansalle ilmoitettavaa, ennenkuin juhla
alkoi.
-- Kuka on valittava huomisen tuliuhrin toimittajaksi? -- kysyi
Iredsh.
Lyhyen hiljaisuuden seurattua, kuului Gurasen, Iredshin ystävän, ääni:
-- Poikasi Haoma on sopiva tuliuhrin toimittajaksi. Hän ensiksi toi
meille ilosanoman.
-- Onko se herbedien ja kansan tahto? -- kysyi edelleen Iredsh.
-- Haoma valittakoon, kuului kaikkialta.
Ja jos joku, etenkin herbedien joukossa, olisi halunnutkin panna
ehdolle jonkun toisen, niin ei hän uskaltanut kohoittaa ääntänsä.
Sillä Demurin ja hänen seuralaistensa läsnäolo näytti herättävän
varovaisuutta ja pelkoa. Sangen tyytymätön oli mustapartainen
Naotara, joka salaisesti toivoi, että hänen poikansa Aurva saisi
tuon kunniakkaan tehtävän toimekseen. Aurva näet myöskin oli nuori
herbedi, joka odotti ensikertaista uhritoimitusta. Mutta Naotara
huomasi, että hänen silloin, kuten monasti muulloin, oli paras
vaieta, sillä Haomalla oli nyt kansa ja valta puolellaan. Hän tyytyi
siis ohimennen mutisemaan ystävänsä Gershaspin korvaan!
-- Destur mobedin poika tupataan nyt kaikkialle.
-- Kaikella on aikansa -- kuiskasi hänelle vastaukseksi Gershasp,
samalla merkitsevästi iskien silmäänsä.
Nyt alkoi juhla. Kansilla peitetyt, höyryävät padat, jotka kukin
pöytäkunta oli saapuville tuonut, avattiin ja käytiin käsiksi parsien
juhlaruokaan, karitsan paistiin ja riisipuuroon. Ken oli niin köyhä,
ettei hänellä ollut karitsaa, oli vuoristossa kaatanut nuoren kauriin.
Iredshin pöytä oli kunniasijalla kentän keskellä. Lukuisat tuoksuvat
ambrasoihdut leimusivat neliönmuotoon pystytettyinä tämän pöydän
ympärillä. Sen ympärille oli myös levitetty komeita mattoja suojaksi
vahvalta kasteelta ja niille oli asetettu silkkisiä istumapatjoja.
Iredsh oli sijoittunut pöydän pitkän puolen keskelle, hänen oikealla
puolellaan istuivat Demur ja hänen seuralaisensa, vasemmalla Haoma,
hänen äitinsä Hutoa ja sisarensa Armaitis. Pöydän vastakkaiselle
puolelle olivat asettuneet vanha Gurase sekä joukko etevämpiä
herbedejä ja muita huomattavia parseja. Kun juhlaruoka oli syöty,
toivat palvelijat esille viiniä ja kaatoivat sitä hopeamaljoihin.
Suuri Zoroaster ei näet ollut kieltänyt viinin kohtuullista
nautitsemista. Islaminusko päinvastoin kokonaan kielsi väkevien
maistamisen. Demur ei tästä kiellosta välittänyt, vaan maisteli
varsin ahkerasti maljaansa. Hänen kumppaninsa olivat aremmat. He
olivat asettaneet maljansa matolle matalan pöydän viereen, joka juuri
oli niin korkea, että se esti muita niitä näkemästä. Ja salaisesti,
toisten puhellessa ja kääntyessä pois, he niistä ottivat aimo
kulauksen. He menettelivät kuten muut islaminuskoiset noudattaen
ohjetta: sen, mikä Koraanin määräyksissä on epämukavaa täyttää,
täytämme vaan näennäisesti, jotta eivät ihmiset pahaa puhuisi.
Juhlan kohottimeksi kutsuttiin nyt soittajattaret ja soittajat
esille. He asettuivat puoliympyrään lähelle destur mobedin pöytää.
Heillä oli suuria canun-harppuja sekä pieniä santelipuisia kitaroita,
joiden kielistä he näpäyttivät esille iloisen-äänilajisia säveleitä.
Toisilla oli kädessä pieniä hopeakulkusia, joita he silloin tällöin
sävelten tahdissa kilisyttelivät.
Iltarusko oli jo vaalennut lumihuipuilta, mutta sen sijaan loi kuu
niille hopeavälkettään. Ihan hiljainen tuulenhenkäys liikutti jalojen
puiden lehtiä ja levitti virkistävää viileyttä paahtavan päivän
jälkeen. Ilo, rauha ja tyydytys vallitsi kaikkialla.
Syrjemmässä, kentän laidalla, oli köyhempien yhteinen suuri pöytä.
Sen ääreen olivat vapautetut vangit Salfer, Arasta ja Vohumeno
tahtoneet istuutua. Haoma oli kyllä ehdoittanut erityistä pöytää,
mutta Vohumeno halusi kernaammin että he istuutuisivat syrjempään,
välttääkseen kansan uteliaita katseita. Tuskin olivat Vohumeno ja
Arasta kantotuolissa tuoneet Salferin tämän pöydän ääreen, -- hänen
heikot jalkansa eivät enää tehneet palvelustaan ja jo rotkolta oli
häntä täytynyt kantaa -- kun siinä istuva köyhä kansa peljästyneenä
kavahti ylös ja pakeni pois kuin spitalisten luota.
-- Häpeävangit, häpeävangit! -- kuulivat nämät poloiset poistuvien
kammoten huudahtelevan.
Ja köyhät hajaantuivat kuokkavieraina tuttavien pöytiin ympäri
kenttää.
Vapautettujen vankien pöydän ääressä oli myös ruokapata ja pöydällä
savilautaset. Tässä pöydässä tarjotut ruuat olivat heimon yhteisesti
kustantamat. Ruoka ei vapautetuista, pitkän paaston jälkeen suinkaan
tuntunut liialliselta, ja halukkaasti he kävivät siihen käsiksi.
Vanha Salfer, jonka jäsenet tavattomasta mielenliikutuksesta ja
illan viileydestä olivat ruvenneet vapisemaan, oli Haoman toimesta
saanut ylleen paksun villavaipan. Mutta vanhuksen laihat kädet olivat
niin heikot ja vapisivat niin rajusti, että Arastan täytyi leikata
hänelle lihapalat. Vaivoin vanhus sitten sai ne suuhunsa siirretyksi.
Ruokahalua ei puuttunut, ja hänen ahkeraan pureskellessa pehmeitä
lampaanliha-palasia, vierähteli silloin tällöin suuri kyynelkarpalo
hänen kuivettuneelle poskelleen. Kun häntä kantotuolissa tuotiin
juhlakentälle oli hän kohdannut tyttärensä, Sindochtin, joka
taluttaen kummastakin kädestä kahta lastansa, tyttöä ja poikaa,
miehensä seurassa riensi juhlakentälle. Iloisena oli Salfer ojentanut
kätensä häntä kohti ja huutanut hänelle:
-- Sindocht, tyttäreni, tule isääsi tervehtimään!
Mutta kauhistuen oli Sindocht temmannut molemmat lapsensa syliinsä ja
paennut toiseen suuntaan. Tämä tuntui murtavan Salferin mielen. Ja
sitä yhä vielä muistellessaan, hän vuodatti katkeroita kyyneleitä,
kuitenkaan valittamatta tai mitään virkkamatta.
Vohumeno, joka Arastan kanssa kantoi Salferia, oli myös huomannut
Sindochtin, entisen morsiamensa, jonka omistaminen ennen hänen
vankeutensa aikaa oli ollut häntä niin lähellä. Ja nähdessään
loimuavien soihtujen valossa hänen vielä kauniit kasvonsa ja solakan
vartalonsa, muistellessaan kuinka suuresti hän häntä oli rakastanut
ja ajatellessaan, että hän nyt oli toisen oma, tunsi Vohumeno kipeän
piston viiltävän sydäntään, ja Arasta näki hänen muuten tyyneissä
kasvoissaan tavattoman kärsimyksen varjon. Mutta se katosi pian,
Sindochtin poistuttua, ja Vohumenon istuessa juhla-aterian ääressä,
olivat hänen kasvonsa jälleen saaneet järkähtämättömän vakavuuden
leiman. Ainoastaan suupielissä vavahteli ivan- ja surunsekainen ilme,
joka osoitti, että hän oli selvittänyt laskunsa maailman kanssa, että
hän tunsi ihmiset ja kohtalon, ja ettei hän enää elämän pettäviltä
lupauksilta odottanut mitään.
Destur mobedin pöydän ääressä olivat soittajat lakanneet säveliään
helkyttelemästä ja siirtyivät lepäämään sekä itseään viinillä ja
hedelmillä virkistämään. Eräs Demurin seuralaisista, hekumallisen
näköinen hovimies, joka soiton kuluessa perin ahkerasti oli
viljellyt pöydän viereen kätketyn maljansa sisällystä, keikahti
äkkiä pystyyn, kun muuan sievä soittajatar kulki ohi, ja tahtoi
häneltä ryöstää suukkosen. Tyttö päästi kimakan huudon ja pakeni
muiden soittajattarien pariin. Hovilaisen olisi vielä tehnyt mieli
lähteä jälkeen tytön suosiota tavoittelemaan, mutta Haoma oli sanonut
Demurille:
-- Seuralaisesi ei näy tuntevan parsien tapoja ja vaatimuksia!
Ja Demur oli käskenyt seuralaisensa asettua paikoilleen. Kuitenkin
suurvisiirin poika hymyillen virkkoi Haomalle:
-- Vielä kerran sinussakin herää lemmentarve; silloin et varmaankaan
näin ankarasti pidä kiinni parsien tavoista! -- Ja veitikkamaisesti
hän sivelsi lyhyttä mustaa partaansa.
Vanha Iredsh ei virkkanut mitään; mutta tuo pikku tapaus oli
kuitenkin luonut vakavuuden verhon hänen kasvoihinsa. Sillä hän
ajatteli parsien lemmenseikkoja koskevia määräyksiä, jotka olivat
mitä ankarimmat ja joita ani harvoin loukattiin.
Pikkutapaus saattaa usein, vaikkapa ohimennen, häiritä hilpeätä
tunnelmaa, ja niin tuntui nytkin olevan. Hetken äänettömyys vallitsi
destur mobedin pöydässä. Demur huomasi sen ja mietti juuri miten
kääntäisi asiat entiselle tolalle, kun samassa kolme miestä lähestyi
destur mobedia ja kunnioittavasti tervehti häntä. Yksi heistä sanoi:
-- Olemme kulkeneet siihen suuntaan, minne vankienhoitajan, Shirujen,
sanottiin paenneen, olemme etsineet häntä kaikkialta, kuitenkaan
häntä löytämättä. Pimeän tultua palasimme takaisin.
-- Siinä teitte oikein -- arveli Iredsh. Mielipahalla ajattelen, että
teiltä näin on mennyt hukkaan puolet juhlasta. Mutta korvatkaa nyt
vahinkonne.
Miesten poistuttua lykkäytynyttä juhlimistaan aloittamaan, virkkoi
Iredsh:
-- Jo sen arvasin, että tuo konna pötki tiehensä.
-- Kyllä sen nyt selvästi näkee -- huomautti Gurase, -- että tuolla
vanhalla kyyryselällä oli paha omatunto, kun niin nopsasti lähti
käpälämäkeen.
Ja koko pöytäkunta naurahti Gurasen huomautukselle. Sillä
vaivaloisesti ja hitaasti ulkokullattu Shiruje oli liikkunut, etenkin
viedessään vangeille ruokaa.
-- Nyt muistan -- puuttui Demur puheeseen, että tännepäin
ratsastaessamme näimme tieltä kaukaa puiden aukosta vanhan miehen,
joka kiiruhti metsän syvyyteen. Tämä oli noin puolitiessä Raghan ja
vuorikylän välillä.
-- Se oli varmaan vankien hoitaja Shiruje -- sanoi Gurase.
-- Tai oikeammin vankien kiduttaja -- huomautti Haoma.
-- Emme sen enempää huomiota hänen kiinnittäneet, virkkoi Demur.
-- Hän on varmaankin paennut Raghaan -- arveli Iredsh. -- Sieltä on
häntä perin vaikea saavuttaa.
Samassa alkoivat soittajat taas helkyttää hiljaisia säveleitä. Destur
mobedin pöydän ääreen oli hilpeä mieliala palannut. Iredshin huulilla
lepäsi taas hyvänsävyinen hymy, ja hän kääntyi Demurin puoleen
virkahtaen:
-- Kun näen tässä teidät molemmat nuoret, sinut ja Haoman, jotka jalo
ystävyys toisiinsa liittää, muistuu mieleeni, että tänä onnellisena
juhlahetkenä toteutuu monta vuotta sitten tehty lupaus.
Ja hän lisäsi kääntyen muiden puoleen:
-- Tahdotteko kuulla, mitä kerron? Kaikki kallistivat korvansa
lähemmäksi destur mobedia, paremmin kuullakseen hänen puhettaan.
Iredsh alkoi:
-- Monta, monta vuotta sitten eli Chorassanin maakunnan
pääkaupungissa, Nishapurissa, kolme nuorukaista. Yksi heistä oli
tavattoman hyväsydäminen ja samalla viisas. Ystävykset kutsuivat
häntä "hyväntekijäksi". Toinen oli mietiskelyyn taipuvainen sekä
haaveileva. Häntä kutsuttiin senvuoksi "haaveilijaksi". Kolmas
oli tavattoman lujatahtoinen, jäntevä, toimitarmoinen, mutta
myös kylmästi punnitseva ja intohimoinen. Hänen liikanimensä oli
ystävysten kesken "hallitsija". Kerran heidän ollessa koolla, nuoren
innon ja hehkuvien tunteiden värähdellessä, sai se tovereista,
jota "hallitsijaksi" kutsuttiin, muut vannomaan, että ken heistä
kolmesta ensiksi kohoaisi valtaan ja kunniaan, sen täytyisi nostaa
muut toverukset omaan korkeuteensa. -- Kutka olivat nuo omituiset
nuorukaiset? -- kysyi uteliaana Demur.
-- Senpä aijon juuri virkkaa -- jatkoi Iredsh. -- Ystävykset
hajaantuivat sitten eri tahoille maailmaan. "Hyväntekijäksi"
mainittu on jalo isäsi, nykyinen suurvisiiri Hassan Ibn Ali. Hän
on täydellisesti sen nimen arvoinen, jonka hänelle nuorena hänen
ystävänsä "haaveilija" ja "hallitsija" antoivat. Hän on koko Persian
laajan valtakunnan hyväntekijä, myöskin parsien hyväntekijä. Ja
hyvyydellään hän hallitsee näitä avaroita maa-alueita, kansaa ja itse
shaahiakin. -- "Haaveilija" ei ole kaukana teistä, hän istuu tässä
joukossanne; se olen minä.
-- Entä "hallitsija"? -- kysäsi vilkas Demur.
-- Hänestä kernaimmiten en puhuisi mitään, niin synkkä on hänen
myöhäisempi kehityksensä ollut. Mutta tiedän, ettette tyydy näin
puolinaisiin tietoihin, ja senpävuoksi lausun hänen nimensä, jonka
kernaammin jättäisin mainitsematta. Hän on peljätty Ibn es-Ssabbach,
assassiinien verinen päällikkö, Alamutin rautainen hallitsija.
Kuullessaan tämän nimen, säpsähtivät kaikki destur mobedin pöydän
ääressä istuvat. Sillä pelättävä ja kamala kaiku oli tuolla nimellä.
-- Entä miten on käynyt nuoruutenne valan? -- kysyi Gurase.
Iredsh jatkoi selittäen:
-- Jo nykyisen maan hallitsijan, Melikin isän, Alp Arslan shaahin
aikana kohosi hyvä ja viisas Hassan Ibn Ali hallitsijan korkeimmaksi
neuvonantajaksi. Hänen vaikutusvaltansa vaan kasvamistaan kasvoi
Alp Arslanin jälkeläisen, Melikin, hallitessa ja silloin muisti hän
lupauksensa, otti selon Ibn es-Ssabbachin ja minun olopaikasta ja
kutsui meidät hoviin Raghaan tarjotakseen meille siellä ylhäisiä
virkoja. Mutta minut oli jo sitä ennen heimoni ikävä vallannut, olin
muuttanut tänne ja päättänyt kokonaan antautua heimoni palvelukseen.
Täällä korkein luottamustoimi tuli osakseni. -- Ibn es-Ssabbach
taaskin noudatti kutsuja, tuli hoviin ja pääsi Hassan Ibn Alin
välityksestä Melik shaahin huomatuimpien neuvonantajani joukkoon.
Mutta hänen vallanhimoinen luonteensa ei tyytynyt toissijaiseen
asemaan. Hän rupesi pian juonittelemaan, syrjäyttääkseen ystävänsä ja
hyväntekijänsä, Hassan Ibn Alin. Monet monituiset kerrat hän koetti
hallitsijan tykönä saada jalon suurvisiirin epäluulon alaiseksi.
Mutta vaikka hän käyttikin sitä varten mitä pirullisinta viekkautta
ja häikäilemättömimpiä keinoja, ei hänen onnistunut järkyttää Melik
shaahin lujaa luottamusta suurvisiiriinsä. -- Vielä korkeammallekin
tähtäsivät hänen kunnianhimoiset tuumansa. Olin kerran kuullut hänen
nuorena sanovan, ettei hänen kunnianhimonsa ennen olisi tyydytetty,
kuin hän pääsisi maailman hallitsijaksi. -- Viimein shaahi itse
kyllästyi tähän juonittelevaan ja kunnianhimoiseen neuvonantajaan, ja
antoi Hassan Ibn Alille suoranaisen käskyn poistaa hänet hovista. Ibn
es-Ssabbach lähti, mutta, luullen tai ainakin väittäen suurvisiirin
juonitelleen hänet pois hovista, vannoi hän hänelle ainaista
vihaa sekä julmaa kostoa ja vetäytyi sitten assassiinien kanssa
pohjoispuolella Kasvinin vuoristoa olevaan Alamutin linnaan, -- kuten
useimmat teistä tietänevät. Hän tahtoo vaikuttaa ja hallita mistä
hinnasta tahansa, ja kuolemaa halveksivine, kätyreineen, fidaavineen,
hän levittää tuhoa ja kuolemaa yli Itämaiden.
-- Hän on todellinen Ahrimanin edustaja maan päällä -- huomautti
Haoma.
-- Hän on hallitsijaan ja kansojen painajainen -- lisäsi Gurase.
-- Mutta älkäämme tänä juhlahetkenä pimittäkö mieliämme muistelemalla
tuota kiittämätöntä ja julmaa miestä, -- virkkoi Iredsh. --
Ajatelkaamme vaan, että jalo Hassan Ibn Ali tänään toistamiseen on
täyttänyt nuoruutensa lupauksen minua kohtaan; ja hän on ulotuttanut
sen koko parsien heimoon. Sillä epäilemättä on tämä vapautustyö hänen
ansionsa.
-- Isäni tahtoo, selitti Demur, joka aina itsetietoisena ja
mielellään kuuli isäänsä kiitettävän, -- isäni tahtoo, että kaikki
avaran Persian valtakunnan eri kansat eläisivät sovussa ja vapaina.
Senpä vuoksi hän on kauan parsienkin vapauden asiaa ajanut.
-- Minä iloitsen suuresti siitä, jatkoi Iredsh, että meidän
ystävyytemme on jatkunut poikiemme kesken. Selvä todistus siitä on
tulosi tänne, Demur.
Nyt tuli palvelija, Sevare, destur mobedin pöydän luo ja ilmoitti,
että juhlan kilpa-ammunta pian oli alkava. Iredsh ja hänen
pöytäkumppaninsa nousivat siis kentän syrjässä olevalle ampumaradalle
mennäkseen. Haoma poikkesi kuitenkin ensin vapautettuja vankeja
katsomaan, sanoakseen heille muutaman ystävällisen sanan. Mutta
saavuttuaan heidän pöytänsä luo, huomasi hän sen tyhjäksi. Lähistössä
juhlivilta sai hän kuulla, että kaksi nuorempaa vangeista jo kohta
aterian loputtua oli kantanut vankivanhuksen pois. Haoma meni
nyt siihen destur mobedin asuntoryhmään kuuluvaan telttaan, joka
vastaiseksi oli annettu vapautettujen vankien asuttavaksi. Siellä
loikoi vuoteella vanha Salfer, ankaran kuumeen pauloissa ja pyysi
tuon tuostakin Vohumenolta ja Arastalta kylmää vettä jäähdyttääkseen
polttavia huuliaan.
Vohumeno ja Arasta kertoivat nyt, että vanhus jo aterian kuluessa
oli tuntenut suurta pahoinvointia ja että hän heti sen loputtua oli
pyytänyt päästä levolle.
Huolimatta kovasta kuumeestaan ei Salfer vielä hourinut, vaan tunsi
Haoman, kuultuaan hänen äänensä.
-- Kiitos, tuhannesti kiitos, hyväntekijämme! Ormuzd sinua
monenkertaisesti siunatkoon! -- sanoi hän heikolla äänellä.
Haoma tahtoi toimittaa hänelle lääkeapua. Mutta ei yksikään
tautienparantaja ollut saatavissa, ja ne, jotka tavattiin ja
joita kehoitettiin tulemaan vanhan Salferin avuksi, kieltäytyivät
kiven kovaan tahraamasta taitoansa tarjoamalla sitä häpeävangin
avuksi. Koska Haoma ei tahtonut juhlan kuluessa turvautua mihinkään
ankarampiin keinoihin pakoittaakseen näitä henkilöitä täyttämään
ihmisyyden vaatimuksia, tyytyi hän lopulta antamaan Salierille
erästä juomaa, jonka taitava, lääkekasvia tunteva vanha palvelijatar
Rudabe oli valmistanut. Tätä juomaa maistettuaan, tuntui Salfer
saavan huojennusta. Ja teltassa olijat puhuivat keskenään kuiskaten,
koska kuulivat sairaan jo tasaisemmin hengittävän ja toivoivat hänen
vaipuvan uneen. Mutta äkkiä virkkoi Salfer:
-- Viekää minut huomenna mukaanne tuliuhrille. Tunnen, etten enää
kauan voi elää, ja tahtoisin vielä kerran olla mukana Ormuzdia
ylistämässä, saadakseni ennen kuolemaani sen varmuuden, että hän on
antanut minulle anteeksi.
-- Jos suinkin jaksat huomenna, sanoi Vohumeno -- viemme sinut
uhripaikalle. Rauhoitu siis ja nuku.
-- Laskeutukaa myöskin te levolle kehoitti Haoma Vohumenoa ja
Arastaa. -- Lepoa tarvitsette tekin. Rauhaisaa yötä ystäväni!
-- Rauhaisaa yötä! huudahtivat molemmat nuoret miehet. Ja Vohumeno
lisäsi: -- Kiitos, hyväntekijämme!
Arastakin virkkoi poistuvalle:
-- Ormuzdin siunaus sinulle vapahtajamme!
Poistuessaan ajatteli Haoma tyydytetyin mielin, että vankiparat
nyt ensi kertaa saivat maata puhtailla vuoteilla sekä hengittää
vapauden ja yön virkistävää ilmaa. -- Hän ohjasi sitten kulkunsa
ampumaradalle. Siellä oli kilpailu jo täydessä vauhdissa. Joukko
vahvajänterisiä nuorukaisia, jouset olalla, seisoi radan toisessa
päässä. Toiseen päähän oli pystytetty aloepuisista laudoista
tehty leveä ampumataulu. Sen keskelle oli asetettu valkoisista
zhasmiineista ja punaisista ruusuista tehtyjä vähäisiä seppeleitä,
jotka ampujien luota näyttivät jotenkin pieniltä renkailta. Niitä
oli viisi luvultaan, ja ne oli kiinnitetty ampumalautaan siten, että
yksi oli keskellä ja neljä muuta neliökuvioisesti sen ympärillä.
Ampujien piti koettaa ampua nuolensa niin, että ne osuivat lautaan
näiden kukkaisrengasten sisään. Ensin oli tähdättävä keskimäiseen,
ja sitten järjestään kaikkiin sen ympärillä oleviin kiehkuroihin.
Kilpailevien nuorukaisten vieressä seisoi parvi parsien kauniimpia
nuoria neitosia, palkintoseppeleet käsissä. Ken osasi kolmeen
kukkaisrenkaaseen perätysten, sai toisen palkinnon: plataanilehtisen
seppeleen, jonka hienot immenkädet katsojien suosiota huutaessa
laskivat ampujan päähän. Pitkän välimatkan sekä epävakaan loimuavan
soihtuvalon vuoksi ei kukaan onnistunut kolmeen renkaaseen osaamaan.
Hetken kuluttua sai katseleva kansa tilaisuuden huutaa suosiotaan
onnelliselle ampujalle, joka osui kolmasti oikeaan. Se nuori mies,
joka näin ensiksi saavutti plataaniseppeleen, huomattiin Iredshin
palvelijaksi, Sevareksi. Hänen paksulihaksiset käsivartensa ja
taitonsa osoittivat, ettei hän muuten ollut raukka, joskohta hän
äärimäisellä kauhistuksella oli rotkovankeja pelännyt.
Ensimäisen palkinnon, silkkiplataaniseppeleen, ottaja antoi kauan
odottaa itseään. Sillä koe oli vaikea: täytyi kiidättää nuoli
säädetyssä järjestyksessä jokaiseen noista viidestä seppeleestä.
-- Yhden tiedän, joka palkinnon veisi -- sanoi vanha Gurase,
katseltuaan ampujien turhia yrityksiä. -- Se on Vohumeno.
Ympärillä olevien paheksuva murina pakoitti hänet vaikenemaan.
Mielenkiinto kiihtyi kiihtymistään. Demurin seuralaisetkin astuivat
ampumakohdalle ja panivat parastaan. Mutta liekö hovilaistoimi
vai maljanmaisteleminen saattanut heidän kätensä epävakaviksi
-- järjestään he vaan ampuivat seppeleiden viereen. Jopa yksi
ampui nuolensa kiinni itse seppeleeseen, niin että pari kukkaa
siitä irtaantui. Tätä pidettiin erityisenä taitamattomuutena,
eivätkä ympärilläolevat katsojat voineet peittää siitä syntynyttä
hilpeyttään. Varsinkin vanha Gurase, joka itse nuorempana oli ollut
oiva ampuja, piti tuota hovilaisen koetta niin epäonnistuneena, että
purskahti äänekkääseen nauruun. Kuitenkin hän seuraavassa tuokiossa
katui tätä hilpeydenpurkaustaan, peljäten loukanneensa vieraita, ja
siveli, ollen perin hämillään, harmaata partaansa. Hovilaiset taas
eivät olleet millänsäkään tästä tyhjästä touhustaan, vaan väistyivät
hymysuin ja puoleksi hoiperrellen kansanjoukkoon.
Demuria kuitenkin hieman suututti tuo seuralaistensa epäonnistuminen
ja sen aiheuttama hilpeys, ja hänet valtasi suuri halu korjata
heidän mainettaan tarttumalla itse jouseen. Hän näet oli shaahin
metsästysretkiltä tunnettu tarkaksi tähtääjäksi ja varmaksi
saaliinkaatajaksi. Hän astui siis kilpailevien riviin vuoroansa
odottamaan. Katselijoiden jännitys oli nyt noussut äärilleen, ja
kun Demur sitten tarttui jouseen, oli yleinen hiljaisuus vallalla.
Ihmettelevä väkijoukko sai nyt nähdä, miten hän järkähtämättä ja
pitkään tähtäsi, ja miten hän erehtymättä osui järjestään jokaiseen
viidestä kukkakiehkurasta. Loppumattomien ihastushuutojen raikuessa
laski sievin impi silkkiplataani-seppeleen korkean vieraan päähän,
ja koska Iredsh nyt oli julistanut juhlan päättyneeksi, saatettiin
hän ja hänen seppelöity vieraansa riemukulussa destur mobedin
teltta-asunnolle.
Haomakin oli saapunut parhaaksi ystävänsä voittoriemua näkemään; hän
yhtyi tiellä Demuriin ja virkkoi:
-- En luullut, että hovielämä olisi sinua näin vähän kyennyt
veltostuttamaan.
Demur vaan hymyili.
* * * * *
Soihdut juhlakentällä oli sammutettu, juhlailo vaiennut ja parsit
palanneet asuntoihinsa levolle. Johdettuaan Demurin seuralaisineen
erityiseen heitä varten koristettuun telttaan sekä vanhemmilleen ja
sisarelleen yöhyväiset sanottuaan, oli Haoma mennyt makuuteltalleen.
Sen ovella hän pysähtyi hetkeksi, katsellen tummavarjoista pyhää
plataanilehtoa sekä kuutamon hopeoimia lumihuippuja. Lapsuuden
muistot heräsivät hänessä, ja viihdyttävä kodin tunne mielessä
laskeusi hän sisarensa Armaitiksen kukilla reunustamalle vuoteelle.
Lepo ja uni valtasi parsiheimon. Yö oli hiljainen; ja tuskin
kukaan enää kuuli ison hietakellon ääressä valvovan yövartijan
torventoitotusta, joka ilmoitti seuraavaa, juhlan lopusta kulunutta
yönhetkeä.