Yövartija oli tavallista kovemmalla toitotuksella ilmoittanut
nousuhetken tulleen, ja huolimatta lyhyestä unestaan, olivat parsit
vitkastelematta hyljänneet vuoteensa ja pukeutuneet tuliuhrille
lähteäkseen. Leveä, hyvin tasoitettu tie johti kaakkoa kohti.
Sitä myöten solui nyt eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti parsien
jaloryhtinen, kaunis joukko. Kaikilla oli yllä hienosta valkeasta
liinasta tehdyt vaatteet, ja herbedeillä pitkää liinavaippaa
koossapitämässä leveä keltainen nahkavyö, kosti. Jonon etupäässä
kulkivat vieretysten Iredsh ja Haoma, heitä seurasivat herbedit
ja sitten muu kansa. Jonon päättivät Vohumeno ja Arasta, jotka
kantotuolissa kuljettivat vanhaa Salferia. Tämä oli, huolimatta
arveluttavasta heikkoudestaan, välttämättömästä tahtonut tulla
mukaan. Hänen silmänsä, jotka olivat voineet kestää soihtuvaloa,
eivät sietäneet aamuhämärää, vaan oli hänen täytynyt sidotuttaa huivi
silmilleen.
Haoma kantoi vasemmassa kädessään katettua hopeamaljaa, joka sisälsi
uhritilassa tarvittavaa kukista valmistettua tuoksupölyä. Oikeassa
kädessään hän kantoi teräväkärkistä keihästä.
Aamun valkeneminen edistyi edistymistään. Mutta auringonnousun
kohdalla peitti taivaanrannan synkkä musta pilvi.
-- Tuo on paha enne -- sanoi Iredshin takana astuva Gurase osoittaen
pilveä. -- Kunhan ei Ahriman peittäisi meiltä aurinkoa ja taivasta!
-- Olkaamme hyvässä toivossa! -- rauhoitti Iredsh. -- Ormuzd on kyllä
paneva väkensä liikkeelle karkoittaakseen pimeyden joukot.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun pensaikosta tien vierestä
kuului omituista kohinaa. Ja seuraavassa tuokiossa tuli näkyviin
suuri käärme, joka kiemurtaen sinimustaa paisuvaa ruumistaan mateli
esiin tien halki.
Haoma nosti keihäänsä pystyyn merkiksi, että jonon oli hetkeksi
pysähtyminen. Sitten hän ryhtyi käärmettä tappamaan, sillä sen
henkiin jättäminen olisi ollut paha enne. Hetken kestäneen kamppailun
jälkeen halkaisi Haoman keihäs käärmeen pään. Keihäänsä kärjen
terävillä syrjillä hän irroitti pään kokonaan ruumiista. Kaivettiin
sitten tien viereen kuoppa, johon käärmeen pää laskettiin ja joka
sitten taas mullalla peitettiin. Käärmeen vielä kiemurteleva ruumis
naulattiin kiinni kallioseinän halkeamiin.
Nyt parsit päästivät helpoituksen huokauksen. Sillä olivathan
vuoristossa tiheään luikertavat käärmeet Ahrimanin ilkeitä daiveja,
jotka usein parsien kulkiessa tuliuhrille, pahaa ennustaen tulivat
heidän tielleen. Ellei silloin näyttäynyttä käärmettä saatu
tapetuksi, oli varsin arveluttavaa ryhtyä uhritoimitukseen. Syytä oli
siis tyytyväisyyteen, kun vihollinen onnellisesti oli saatu tuhotuksi.
Juhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit
taas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään
se tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli
pystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli
rakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen
vanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi
aamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia
kohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi
aamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset
uhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle
odottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he,
tuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo.
Se syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat
vesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen
altaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina
hyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi
valtavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas
syvyyksiin.
Haoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen
esimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin
kantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä
ja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen
voimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa
huomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle
vihaisesti puoliääneen:
-- Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.
Peljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja
oli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut
kieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi
nyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:
-- Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi
saastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.
Nyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa
isäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.
-- Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana
-- sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan
viimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin
istumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.
Vohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi
kallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli
pannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta
hän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen
eteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.
Auringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän
loistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan
vaipui.
-- Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä -- kuului
joku joukosta huudahtavan.
Nyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen
vyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan
luo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan
päähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät
parsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin
hienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta
vinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet.
Itse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui
salaperäisesti.
Vihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin
Haoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, _paitidanan_. Sitten
hän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin
auringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista
vuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat
linnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski
välkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti
näkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten
välillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto
olisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin
ylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja
roteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.
Musta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen
yläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä
kehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi
molemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla,
soinnukkaalla äänellä:
-- Siunaan nämät puut pyhien liekkien ravinnoksi.
Näin sanottuaan hän levitti hiilokselle kuivia tamariskilehtiä,
jotka seuraavassa tuokiossa leimahtivat ilmiliekkiin, sytyttäen
tamariski-pinon palamaan.
Silloin jatkoi Haoma, ojentaen käsiään alttaria kohti:
-- Tarjoan ja täytän tämän puhtaan tuliuhrin, Ormuzdin, hyvyyden ja
valon ruhtinaan kunniaksi. Sinä, joka alussa loit taivaan loistavat
kappaleet, ja auringot, jotta ne levittäisivät maailman avaruuksiin
valoansa, elähyttäen luomakuntaa, sinä myös ikijärkesi kautta loit
puhtauden, joka on hengenmaailman tuki. Tätä puhtauttasi kohti
me kuolevaiset pyrimme, ja niin me sinun kunniaksesi viritämme
leimuamaan nämät puhtaat liekit.
Tamariskipino oli nyt syttynyt ilmituleen, ja hiljaisen aamutuulen
henkäyksestä nousivat tulikielekkeet kiemurrellen ilmoille. Haoma
avasi nyt hopealippaansa ja kaatoi siitä liekkeihin kukkaispölyä.
Hyvä lemu tuoksahti tästä ympäristöön ja kellervä savu tupruili
esiin tamariskipuiden lomitse. Seuraavassa tuokiossa kohosi taas
vaaleansinervä savupatsas suoraan ylöspäin.
Suljettuaan huolellisesti hopealippaan ettei mitään likasta siihen
pääsisi, ja asetettuaan sen pois käsistään, jatkoi Haoma:
-- Ylevin ja puhtain henki, oi Ormuzd, sinä, hyvyyden ylläpitäjä
ja valon luoja, herätä meissä pysyvä tahto liittyä valon puolesta
taisteleviin joukkoihisi. Herätä meissä pysyvä tahto liittämään
heikot yksityisvoimamme yhdeksi, yksimieliseksi ja lujaksi voimaksi,
järkähtämättömäksi taisteluparveksi, joka karkoittaa Ahrimanin synkät
sortajajoukot...
-- Hän poikkeaa Avestan selvästä, kirjoitetusta sanasta, hän panee
omiaan... mutisi Gershasp.
Ja Naotara nyykäytti päätään osoitteeksi, että hän oli samaa mieltä
kuin ystävänsä Gershasp.
Gurase, joka seisoi heidän vieressään, ja joka oli kuullut Gershaspin
huomautuksen, kuiskasi hänelle:
-- Mutta hän puhuu Avestan hengessä.
Sen enempää eivät he kiistelleet. Riitaisan Gershaspin teki kyllä
mieli jatkaa, mutta hän muisti kovan kiellon uhritoimituksen
häiritsemisestä, ja vaikeni.
Haoma ei ollut kuullut Gershaspin ja Gurasen sananvaihtoa ja jatkoi,
yhä enemmän innostuen:
-- Suo meidän ryhtyä tositoimiin, poistaaksemme kaikki pimeyden
salvat ja verhot, jotta aurinkosi pääsisi elvyttäen ja puhdistaen
tunkemaan synkimpiinkin rotkoihin, jotta väistyisi mailta pahuuden
järjetön valta! Suo meidän katkoa pois meitä painavat laimeuden
ja saamattomuuden kahleet ja niin viimeinkin ryhtyä uudistamaan
vuosituhansia kitunutta maailmaa!
Haoman näin puhuessa, oli innostuksen liekki luonut hänen kasvoihinsa
kauniin hohteensa.
Nyt olivat tamariskipuut palaneet hiiliksi, ja tuliuhri oli lopussa.
Kuparisella luotimella levitti Haoma tuhkaa hiilokselle. Se oli tämän
hartaustoimituksen viimeinen tehtävä. Haoma irroitti paitidana-siteen
ohimoiltaan, ja nyt oltiin valmiita palaamaan teltta-kylään. Jono
rupesi järjestymään, mutta kun Haoman piti astua isänsä Iredshin
viereen jonon etupäähän, lankesivat hänen katseensa syrjässä olevan
Salferin kantotuoliin. Salfer oli tuli-uhrin alkaessa ja Arastan
auttamana, mutta sittenkin ponnistaen viimeisiä voimiaan, noussut
pystyyn pyhiä liekkejä katsomaan. Auringon kirkas valo oli häikäissyt
hänen rotkovankilan pimeään tottuneet heikot silmänsä. Joku kyynel
oli kirpahtanut esiin silmän kulmasta, mutta hän oli kuitenkin,
vaikkapa vilahdukselta, nähnyt pyhien liekkien kiemurtelevan
ilmoille. Pystyssä hän kuitenkin oli pysytellyt, Arastan tukemana.
Vohumenokin oli, huomattuaan vanhuksen heikkouden, rientänyt häntä
tukemaan. Mutta kun uhritoimitus oli lopussa, olivat myös vanhuksen
voimat ainaiseksi tyhjentyneet ja hän oli vaipunut hervottomana
alas kantotuoliinsa. Tuntui siltä kuin hänen henkensä viimeiseen
asti voimallaan olisi ylläpitänyt tuota kuivettunutta luisevaa
ruumiillista asuntoaan. Nyt veti vanhus juuri viimeisiä henkäyksiään.
Haoma riensi Salferin istuimen luo ja kysyi, miten vanhuksen laita
oli, oliko hän sairas, ja miten häntä voisi auttaa.
-- Hän ei enää tarvitse apua -- virkkoi Vohumeno. Hän tekee juuri
lähtöä luotamme.
Kuoleva avasi silmänsä ja virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä:
-- Ormuzd on antanut minulle anteeksi.
Sitten hän ummisti silmänsä, hänen rintansa rusahti kokoon, ja näin
oli hän siirtynyt unhoituksen maille. Hän oli kokenut niin paljon
uutta, sekä iloa että surua eilisestä; kaikki oli niin äkkiä ja
valtavasti tunkenut hänen ylitsensä, etteivät hänen heikot voimansa
sitä voineet kestää. Myös se raitis ja voimakas ilma, jota hän,
vuosikausia elettyään vankilarotkon ummehtuneesta ja mädässä ilmassa,
viimein vapaaksi päästyään oli saanut hengittää, oli liian voimakasta
hänen heikontuneelle verelleen. Samoin puu, joka pitkän poudan aikana
on kaivannut virkistävää sadetta, äkillisen tulvan tultua, joka
peittää sen juuret ja rungon tyvipuolen, tästä liiallisesta hyvästä
jää lehdettömäksi ja kuihtuu.
Huomattuaan isänsä kuolleeksi, rupesi Arasta vuodattamaan kyyneleitä,
peitti kasvonsa viitan liepeellä ja kääntyi poispäin ruumiista.
Samoin Vohumeno, poiskääntyen, peitti kasvonsa.
Haoma virkkoi:
-- Verethragna, jalo tuskien lieventäjä, on hänelle tehnyt
armotekonsa.
Ja Haoma, hänen isänsä Iredsh sekä useimmat parseista peittivät
niinikään kasvonsa. Gershasp, Naotara sekä joku muu herbedi ja parsi
oli osoittamatta tätä surunmerkkiä häpeävangin kuoleman johdosta.
Sitten Iredsh, Haoma ja muut paljastivat jälleen kasvonsa, ja jono
lähti hitaasti liikkeelle, kulkien uhrikukkulan rinnettä alespäin.
Arasta ja Vohumeno seisoivat vielä hetken aikaa parsien jonon
poistuttua kasvot peitettyinä. Kun he vihdoin antoivat vaippansa
liepeen valua alas kasvoiltaan, olivat parsit jo näkymättömissä.
Sitten riisui Vohumeno yltään puhtaan liinavaippansa, joka hänelle
edellisenä päivänä Haoman toimesta oli annettu, ja levitti sen Salfer
vainajan yli, niin että se peitti ruumiin sekä istuimen. Ainoastaan
kantopuut pistivät esiin kummaltakin puolen sen alta. Sanaakaan
lausumatta kumpikin tarttui kantopuihin ja rupesi kantamaan vainajaa
telttakylää kohti.
-- He kieltävät häneltä siunatun maan -- sanoi Arasta, heidän hetken
astuttua mäen rinnettä alaspäin.
-- Kieltäkööt -- virkkoi Vohumeno. -- On multaa muuallakin. Ja yhtä
makeasti hän nukkuu, minne vaan hänet lepäämään laskemme.
Ääneti he sitten kantoivat synkkää taakkaansa edelleen.
* * * * *
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja parsit olivat jo jonkun
aikaa sitten palanneet telttakylään, kun Demur seuralaisineen
heräsi. Hän teki kohta lähtöä. Iredsh pyysi häntä viemään shaahille
ja suurvisiirille parsien sydämelliset kiitokset ja alamaisuuden
vakuutukset. Ennen Demurin lähtöä, meni Haoma hänen teltalleen, ja
ystävykset juttelivat näin:
-- Joko nyt jäät tänne heimosi luo Haoma, vai tuletko hoviin? Et kai
enää aio hautautua sinne erämaahan?
-- Erämaahan tekee vielä mieleni. Nyt ovat minulle selvinneet uskon
uudet näkökohdat. Niitä kokoamaan aijon nyt vetäytyä takaisin
rotkooni.
Samassa tuli Iredsh ulos Demurin teltasta ja virkkoi:
-- Ethän aikone toki heti palata?
-- Heti isäni; sillä ei ole aikaa hukattavissa. Demurin palvelija
myös minua odottaa rotkoasunnolla. Hän jäi kotiliettäni hoitamaan.
Hänet täytyy päästää tästä toimesta.
-- Jos lähtösi on niin kiireinen -- jatkoi Iredsh -- niin kuule
neuvoani, rakas poikani. Jos piankin saat uuden opinrakennuksesi
valmiiksi, niin malta silloin hillitä intoasi. Neuvoittele ensin
tarkoin isäsi ja Gurasen kanssa, ennenkuin rupeat sitä julistamaan.
Sillä olet nyt huomannut herbedien ja kansan mielipiteiden piintyneen
sitkeyden. En neuvo arkailemaan, mutta jokainen yritys vaatii
tarkoituksenmukaista, pohdittua menettelyä.
-- Olenpa kiitollinen neuvostasi, isä, ja kätken sen tarkoin mieleeni.
Puhuessaan siinä, eivät he olleet huomanneet, että Vohumeno ja Arasta
olivat lähestyneet heitä ja odottivat ikäänkuin heillä olisi ollut
jotakin sanottavaa. Haoma huomasi heidät ja kysyi:
-- Mitä haluatte, ystäväni?
-- Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme
kiittämään.
-- Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä
sydämeni pakoitti minut tekemään.
-- Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, -- jatkoi Vohumeno. -- Minun
sydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen
taas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa
kiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät
jänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin
rupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan
haluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan
sinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.
Ja kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:
-- En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas
asunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot.
Tänne en voi, enkä tahdo jäädä.
Silloin Haoma virkkoi:
-- Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit
asettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi,
että joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä
ajatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.
Ennenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:
-- Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi
minun saada parsi palvelijoideni pariin.
Ja nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää
halveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan
suurvisiirin pojan tarjoumuksen.
-- Osoitettuamme Salfer vainajalle viimeisen palveluksen, olemme
vapaat -- virkkoi Vohumeno, ja molemmat vapautetut vangit poistuivat.
Juhlallisesti, suosionhuutojen raikuessa, lähti suurvisiirin poika
kohta senjälkeen seuralaisineen parsien asunnoilta, joutuisasti
palaten Raghaan. Jäähyväishetkellä oli hän virkkanut Haomalle: -- Kun
tarvitset minua, niin anna minun tietää tarpeesi!
Hänen lähdettyään, Haoma syleili isäänsä, äitiään ja sisartaan, sanoi
hyvästi vanhalle Rudabelle, Sevarelle ja viime hetkenä saapuvalle
Guraselle, nousi hevosen selkään ja alkoi ratsastaa takaisin
erakko-asunnolleen.