Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä
olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli
kukkaskori kädessä.
-- Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.
-- Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma --
vastasi Armaitis. -- Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia,
jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.
Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä
kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa
kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata
yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja
ihmisten seuraa. Hän virkkoi:
-- Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon
vaivaa.
Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä
toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään
veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:
-- Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä
teen.
Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin
ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän
nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien
surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi
törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken
äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:
-- Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan
tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.
-- Luulenpa löytäväni -- vastasi Sevare. -- Kerran liikuin tuolla
ylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin
joku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin
siihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun
katsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä
ruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja
pakenin tuota kirottua paikkaa.
-- Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?
-- Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan
tienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä
niille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka
silloin luolassa kävisi.
-- Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat
saavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja
vapauttaa heidät.
Tämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken
kuluttua sai hän soperretuksi:
Mutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!
-- Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun
nyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen
selittävä.
Salaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa,
erakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan
käsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä
lohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.
Polku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he
kiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua
kiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein
päättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.
-- Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on
vankien luola.
Sykomorin luo tultuaan, näkivät he todella läheisessä jyrkässä
kallioseinässä aukon.
-- Tuossa se on -- virkkoi Sevare, ojentaen ruokakorin Haomalle,
ja vetäytyen taikauskoisen pelon ilme kasvoissa sykomorin juurelle
odottamaan.
Haoma otti korin ja lähestyi aukkoa. Se oli niin matala, että siitä
täytyi puoleksi ryömien mennä sisälle, ja se päästi ainoastaan
hämäräisen valon rotkoon. Kun Haoma kumartui tähän aukkoon, tunsi hän
luolasta virtaavan vastaansa pahalle löyhkäävän ummehtuneen ilman,
joka oli niin vastenmielinen, että hän ehdottomasti veti päänsä
takaisin. Sykomorin runkoon nojautuva Sevare, joka jännityksellä
oli seurannut Haoman kaikkia liikkeitä, käsitti tämän hänen
peräytymisensä pelon aiheuttamaksi ja huusi herralleen:
-- Lue rukous Avestasta, valtijaani poika, niin astut vaaratta tuohon
kirottuun pesään!
Haoma rauhoitti häntä sanoen:
-- Ole huoleti minun puolestani, Sevare. Ei tässä ole mitään vaaraa.
Sitten hän meni kyyrysissään sisälle luolaan. Kamala näky kohtasi
hänet sen hämärässä. Kolme olentoa oli siinä seiniin kanteilla
kiinnitettyinä. He olivat kalpeat ja laihtuneet. Varsinkin vanha
Salfer oli laiha Ja kuihtunut kuin luuranko, ja hän loikoi enemmän
ruumiin kuin elävän olennon kaltaisena mädänneillä oljilla. Hänen
poikansa Arasta oli myös nääntyvän näköinen, joskohta hänen
nuoret voimansa näyttivät hieman paremmin kestäneen tämän kurjan
olopaikan riuduttavaa ilmaa. Laihtunut ja sairaan näköinen oli myös
kookasvartaloinen Vohumeno, kolmas vangeista, vaikka tämä inhoittava
luola ei ollut kyennyt kuihduttamaan hänen voimakkaita jäntereitään
ja lihaksiaan. Heidän kahleensa olivat niin lyhyet, että he
hädintuskin saattoivat paneutua pitkäkseen.
Kuultuaan outoja ääniä, olivat vangit kummastellen tähystäneet
aukkoa. Haoman ilmestyttyä luolaan, loi vanha Salfer häneen syvälle
kuoppiinsa vajonneet himmeät silmänsä ja kysyi heikolla vapisevalla
äänellä:
-- Onko jo loppuni hetki viimeinkin saapunut? Joko tulet minua
syöksemään vapautukseni kuiluun?
Näin sanottuaan hän suurella vaivalla kohosi paljasten, laihojen
käsivarsiensa nojaan puoleksi istuvaan asentoon, paremmin nähdäkseen
outoa tulijaa.
-- Olen ystävänne -- virkkoi Haoma; tulen teitä lohduttamaan ja
vapauttamaan.
Uskomattomalta tuntui tämä vangeista, ja vanha Salfer kysyi epäillen:
-- Oletko Ahrimanin lähettämä henki, joka turhilla lupauksilla meitä
ilkut? Vai näenkö unta? Vohumeno, Arasta, näenkö unta?
Syvällä miehekkäällä äänellä vastasi Vohumeno:
-- Olet hereillä, Salfer, kuten myös me molemmat.
Haihduttaakseen heidän pitkällisen kärsimyksensä synnyttämän
toivottoman epäilyksen, lisäsi Haoma:
En ole mikään henki, olen destur mobedin poika, Haoma. Maan
hallitsija on julistanut vapauden parseille; minä koetan hankkia
vapauden teillekin.
-- Voitko vannoa Ormuzdin nimeen, ettet meitä petä -- kysyi vielä
Salfer.
-- Vannon Ormuzdin nimeen, että olen ystävänne, ja etten teitä petä.
Nyt vasta rupesi vankien epäluulo haihtumaan. Mutta heidän oli vielä
vaikea käsittää ja uskoa tätä odottamatonta sanomaa huojennuksesta ja
vapaudesta.
Haoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi
jakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja,
nisuleipiä ja hedelmiä.
-- Syökää ja virkistäkää itseänne -- sanoi hän. -- Sitten tahdon
lähemmin jutella kanssanne tilastanne.
Pitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä
ahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman
ruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma
heitä lempeästi:
-- Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte.
Mutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen
voi liika syöminen teitä vahingoittaa.
Mutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka
vuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen
vuoroin hoidokkailleen.
Kun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta,
rupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan.
Vaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi
luolan aukkoa ja huusi:
-- Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!
-- Rauhoitu, Sevare, -- vastasi Haoma. -- Ei minua mikään vaara uhkaa.
Kääntyen vankien puoleen hän jatkoi:
-- Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken
kiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta
leipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin
ollut yhtä niukkaa?
-- Shiruje, tuo kirottu mies! -- huudahti Vohumeno. -- Jo vuosikausia
hän on meitä nälällä kiduttanut.
-- Älä kiroa, Vohumeno -- varoitti vanha Salier. -- Tänä hetkenä
ainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.
-- Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt
-- jatkoi Vohumeno. -- Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun
lihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.
-- Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää -- selitti Arasta, joka
sitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta,
mutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.
-- Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty;
tavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee
verille ja täyteen paisumia -- virkkoi Salfer.
-- Tuolla nurkassa on hänen aseensa, -- sanoi Vohumeno, viitaten
kädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.
Haoma meni hapuillen osoitettua nurkkaa kohti ja löysi sieltä sauvan
päähän kiinnitetyn nahkaisen ruoskan, joka oli täynnä solmuja ja
pieniä rautapiikkejä. Kiivaasti hän viskasi kidutusaseen luolan
aukosta ulos.
-- Kyllä siitä kiduttajasta nyt vapaudutte; olen jo kuullut tarpeeksi
hänen ilkeyttään -- huudahti hän.
Kun ruoska nopeaa vauhtia lensi ulos luolan aukosta, piti Sevare sitä
selvänä merkkinä siitä, ettei kaikki sisällä ollut, kuin olla piti.
Hän keskeytti rukouksensa, jota hän paraikaa luki sykomorin juurella
ja huusi:
-- Tulenko avuksesi, destur mobedin poika?
Ja vähän kärsimättömänä vastasi Haoma aukolta:
-- Rauhoitu toki. Olenhan jo sanonut, etten apuasi tarvitse.
Sevare vaikeni, jatkoi rukoustaan ja luuli että hänen herransa pian
oli noiduttu ja että hän oli jäävä luolaan ikipäiviksi.
-- Miten ajattelet meidät pelastaa? -- kysyi Vohumeno. -- Miten
muutat herbedien ja kansan mielet?
-- Isäni on puolellani, ja olen taisteleva, kunnes saan kansan
taivutetuksi. Eläkää vaan hyvässä toivossa ja odottakaa. Isäni on
kutsunut koolle herbedit. He neuvoittelevat paraikaa, minäkin aion
rientää sinne.
Vanha Salfer kohoitti äänensä:
-- Kiitetty olkoon Ormuzd, joka viimeinkin on leppynyt, joka lähettää
meille lohdutusta ja pelastuksen toivon. Kiittäkää myös te muut
Ormuzdia!
Synkkänä virkkoi Vohumeno:
-- En enää usko Ormuzdia, en Ahrimania. En saata kiittää muita, kuin
destur mobedin jaloa poikaa.
Näin sanoen hän ylpeästi ravisteli kahleitaan, ikäänkuin olisi
tahtonut ne murtaa ja jo niistä vapautua, sekä oikaisi kookkaan,
jäntereisen vartalonsa suoraksi.
-- Miksi niin puhut? -- kysyi Haoma, alakuloinen väre äänessä.
-- Pitkä kärsimyksesi on saattanut sinut katkeraksi. Ketä sitten
uskoisit, kehen luottaisit, ellet Ormuzdiin, kaikkein ylevimpään ja
paraimpaan?
-- Uskon vaan ihmissydänten hyvyyteen ja pahuuteen. Hyvien ihmisten
luku on pieni, pahojen suuri -- vastasi Vohumeno. -- Ainoastaan
silloin kun hyvät ovat vahvat, saattaa onni tai onnen välkähdys tulla
kärsivien osaksi. -- Sydämesi hyvyyttä kiitän, destur mobedin poika,
sitä ylistän, jos sorretun miehen kiitos sinusta voi olla jonkun
arvoinen.
-- Panen kiitokseesi arvoa, mutta en sitä omista itselleni. Sillä
jonkun hyvän hengen lähetti Ormuzd varmaankin tielleni ohjaamaan
askeleitani luoksenne.
Ennen poistumistaan Haoma vielä virkkoi:
-- Lähden taistelemaan puolestanne, enkä lepää, ennenkuin teidät olen
vapauttanut. Jääkää Ormuzdin haltuun!
-- Ormuzdin siunaus askeleitasi johtakoon -- huusivat Salfer ja
Arasta.
-- Siunattu olkoon hyvyytesi -- virkkoi jäähyväisiksi Vohumeno.
Kun Haoma taas oli palannut raittiiseen ulkoilmaan, päästi hän
helpoituksen huokauksen, sillä läkähdyttävän ummehtunutta oli ilma
ollut luolassa. Sevare rukoili yhä polvistuneena sykomorin juurella
ja oli rukoukseensa niin vaipunut, ettei hän ensin huomannut Haoman
tuloa.
-- Nyt on meidän joutuisasti palaaminen kotia -- sanoi Haoma, ja
Sevare kavahti peljästyneenä pystyyn.
-- Kiitos Mithran, huudahti hän, joka sinua tuossa pahuuden pesässä
on suojellut ja sinut onnellisesti ulos auttanut!
Haoma ei ruvennut sillä haavaa lähemmin selvittelemään vankien tilaa
eikä Sevaren pelon oikeutusta. Kiireisesti alkoivat molemmat palata
takaisin parsien pääkylään.