Haoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden
vieressä olevalle patjaistuimelle.
Hutoa, Haoman äiti, virkkoi:
-- Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua
vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.
Haoma vastasi:
-- Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi
koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta
Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.
Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein
äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili
vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi
kuiskaten tämän huomautuksen:
-- Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin
vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan,
lausuu hän sinusta kaihon sanoja.
Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua,
vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle
ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden
käsivarsiensa nojaan.
Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut.
Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei
perheen jäsenenä.
-- Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? --
kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa
hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä
silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.
Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti
vastata:
-- Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä
kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo
moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista.
Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä
johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee
Haoman toteutettavaksi suotu.
Hutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen,
alistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke
kuvastui äidin ja sisaren silmissä.
Haoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin
jäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.
Äidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:
-- Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii
kaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi,
jolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.
Nämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös
vanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.
-- Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa -- huomautti Iredsh hetken
vaiettuaan. -- Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen
kehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä
tämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä
muut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.
Kuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin
teltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi
siimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien
välillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän
alttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia.
Niillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan
destur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä
pulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan
ja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde
nousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina
vesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua.
Suuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien
runkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin
terälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli
Haoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen
siimekseen.
Isä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle
marmori-istuimelle.
Iredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:
-- Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?
-- Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa
katseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi,
usein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena
käsittää.
Ei jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se
hiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun
pilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset
alkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta
odottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana
hohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat
valopaikat?
-- En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi
muruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä
vielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on
kokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.
-- Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää
ole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?
-- Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja
Ahrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi,
huomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen
vaikutuspiirinsä.
-- Mutta kerran, -- niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, --
on Ormuzd voittava.
-- Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle,
elleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän
mielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.
-- Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.
-- Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat
vuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät
luonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä
merkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon,
jotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?
-- Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä,
joka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa
pahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi
hyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä
yllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia,
olisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten
vuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat
yli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava
lumimyrsky.
-- Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin
vapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle
tosielämää.
Surullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin
puhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi:
-- Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään
itseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja
ajatukset valtavina. -- Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan
meidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa.
Ystäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua
hylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan
hetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta
sisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle
elämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki
muut tätä kaipaisitte.
Omituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski
kätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:
-- Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos
äsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta
ja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian
suureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös
sanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me
olemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean
hehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee
laajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.
-- Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen
toteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii,
paljon vastuksia lienee voitettavana.
-- Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja
voimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.
Haoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan
kyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa
kädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa
polkua.
-- Shiruje! -- huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. -- Minne riennät,
Shiruje? Tulehan tänne.
Täten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti
Haomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja
ilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi
hitaasti Haomaa.
-- Lähden syöttämään häpeävankeja, -- vastasi Shiruje, pyyhkäisten
harvahapsista harmaata partaansa. -- Mitä minusta tahdot?
-- Montako vankia sinulla on syötettävänä? -- kysyi Haoma.
-- Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä --
vastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.
Mutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa
vangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:
-- Kutka vangeista vielä ovat elossa?
-- Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan
pilkkaaja.
-- Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta
jättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille
kuljetat.
Tämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi.
Vältellen hän sanoi:
-- Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo
muutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat
herbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.
Iredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen
keskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän
vanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta
poikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi
kuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan
marmori-istuimelta:
-- Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on
vieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.
Täynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja
kumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:
-- Täytän tahtosi, destur mobed. -- Haoma avasi nyt säkin jonka
Shiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin
tarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän,
mutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi
hän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet
oli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen
avasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää
laihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat
kulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.
Täynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot
annokset:
-- Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan!
Tätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.
-- Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta
suodaan Avestan opin häpäisijöille.
Iredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin
ruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet
leipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:
-- Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla,
Shiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle
mitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet
riittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?
Hädistyneenä selitti Shiruje:
-- Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin
tällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen
köyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni
itseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa
olen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä
vaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen,
ellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.
Hänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti
pulppuillessa esiin hänen huuliltaan.
-- Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille?
-- jatkoi Haoma kuulusteluaan.
-- Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.
-- Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, --
varoitti Iredsh. -- Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja
jos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan
syyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.
Viekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:
-- Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?
Tämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti
hieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä
odottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan
juhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan
kutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.
Kuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville
kutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan
malttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen
Iredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:
-- Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten
vastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on
teillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?
-- Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes
Asta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.
Shiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien
kehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli
välttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja
hänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä
tuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.
Iredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.
Jo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista
häpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon.
Mutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat
ihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että
nämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli
elinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin
korkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana
elinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen
heidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.
Monet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä
parsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran
raatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta
olivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan
niitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa.
Myöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet
pois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat
päättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä
ja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan
kiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin
tyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä
tilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin
kotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti
ympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä
sattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja
hänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat.
Ja seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon
herbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia
ja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska
hän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen
rangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan
kohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin
pyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi,
huudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja
Arastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen
vuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet
vankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut,
odotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen
huimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden
helmaan.
Tämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:
-- Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo
vuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan
paikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten
myöhäisempää lisäyksiä.
-- Paljon on Avestassa sellaista, -- selitti Iredsh -- jota meidän
aikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät
herbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen
parannus varsin hitaasti päästä voitolle.
-- Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat.
Minä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja
sinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.
-- Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen.
Kuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti
kajottava.
-- Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä
vuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla
Ormuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi
muuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen
valtaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja
jalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi
tänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.
-- Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin
ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja
pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä.
Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.
-- Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät,
juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä
toteuttaa suuri työ.
-- Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.
-- Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä
heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama
vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen
sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko
sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.
-- Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle
toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja
vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden
pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan
hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja
täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua
pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää.
Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin
saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.
Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen
molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen
osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.
Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija
oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur
mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän,
tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle,
astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla
pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja
ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen
palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.
Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita
kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina
olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.
-- Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa -- näin ajatteli
Shiruje itsekseen -- Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä
melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen
eroitti. Nekin hän oli menettävä. -- Sehän oli todellinen
Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä
ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli
pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat
ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille.
Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi
destur mobedia ja huudahti:
-- Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane
vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija.
Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!
Närkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:
-- En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole
pyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan
sisällykseen.
Shiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin
paljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja
lausui imartelevalla nöyrällä äänellä:
-- Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja
jakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen
sanoja.
Ja vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.
Halveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.
Haoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta
selkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.
Tämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa,
mutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:
-- Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla
takapihalla on odotuspaikkasi.
Shiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä
kokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille
ruokaa noutamaan.