Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana
näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät
vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot.
Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio,
jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan
valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet
vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli.
Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman,
puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien
kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista,
jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista
vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa
hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.
Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä
sydämelleen ja virkkoi:
-- Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.
Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli
parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa
tervehtimään ja kysyi:
-- Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika?
Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole
pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen
varmaan kertoisivat?
-- Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää
hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä
olen teille sanomani ilmaiseva.
Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös,
ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He
jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka
käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa
tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin
tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden
köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän
vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin
asunto.
Osa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman
tuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin
asunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi,
kiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä
ihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko.
Sillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur
mobedinsa asunnolle.
Haoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja
ilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt
eikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet
heimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin
islaminuskoisen ruhtinaan.
Siinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla
puolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä
savu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden
ympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos
vanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea
liinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja
sisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.
Haoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja
sisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli
hänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet
välkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar,
tunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta,
nähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan
hänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut
hillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta
vielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa
saattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä
kätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt
esiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli
tällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja
isänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa
ympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot.
Keskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty
pyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen
käsiään tulta kohti:
-- Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!
Hän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta
kuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen
kiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös
kattoaukkoa kohti.
Kun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa
vuoroin kyselemään.
-- Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin
odottamatta on kotilieden ääreen saattanut -- alkoi vanha Iredsh.
Selittäen virkkoi Haoma:
-- Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille
perille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi
on julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia
nauttiviksi.
Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo,
kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan
väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä
riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur
mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta
Iredsh huomautti:
-- Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva
ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.
Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden
seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja
tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko
levottomana odotti.
Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:
-- Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on
suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis
Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle
suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan
Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.
Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset
miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:
-- Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!
Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan
syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:
-- Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk
-- valtakunnan tuki!
Gurasen läheisyydessä joku huomautti:
-- Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin
pojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut.
Huomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa
ja sisarensa vieressä, lisäsi hän:
-- Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.
-- Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen!
huusivat monet.
Sitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa
huomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä
puhui Iredsh:
-- Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa
kiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut.
Lähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit
huomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat.
Ilmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. -- Ja tänä iltana
sytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista
ilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.
Kansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon
puhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin,
paljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.
Haoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja
sisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.