Aamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma
heräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan
kotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita
tamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan
kuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.
Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen
ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen
liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin,
joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi
lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon.
Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli
ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä.
Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan,
suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken
kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon
päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja
kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi.
Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten
ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan
luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka
istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua
hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti
sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan
ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen
juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui.
Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija
ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta.
Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi
hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin
oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan.
Mutta Haoma virkkoi:
-- Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne
herrasi Demurin käskystä.
Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:
-- Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa
Allahin siunausta sinun pääsi päälle!
Sitten hän nousi ja lisäsi:
-- Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt
minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.
-- Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma.
-- Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni
asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä
paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa
kotilieteni pyhää tulta.
Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä
osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen,
komeasatulaisen orhin selkään.
Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle.
Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin
lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla.
Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat
korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit,
nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston
yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko
hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston
kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas
kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi
loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:
-- Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.
Polku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät
plataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät
tervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista
kohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka
Haoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä,
hymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot
pilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta
ylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat
vuorimöhkäleet.
Polku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien
syvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut
syöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä
hevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa,
tunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori
kavion alla.
Haoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle
taivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja
hikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät
tuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.
Kapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan,
jossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi
vaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia
raitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun
kaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa,
ja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron
halki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä
peltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla
kylpemässä ja juomassa.
-- Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma
itsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä
oli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle
karavaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle,
rakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita.
Yhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle
avaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella
pihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa
vieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta
muisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei
hänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään
tahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden
aterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt
puolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä
poistava.
Hänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän
ajatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea
tuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean
kaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty
jalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi
laukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä
tarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle,
ja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja,
tuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti
eväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin
hienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat
tapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.
-- Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi
ystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi
hallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan
lähettämiä eväitä.
Lyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään
ja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille.
Lounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä
loistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala
avautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen
kallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean
punaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa.
Voimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin
korkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja
puhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.
-- Niin olet mieleni -- ajatteli hän itsekseen, -- kuin kotka
tuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja
seuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi,
sinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien
kesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren
osan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen
säännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?
Ja kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla
rupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson
sypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu
välittömästi:
-- Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä
tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista
ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman
suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen,
että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja
erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta
elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien
hyväilyä.
Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien
ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän
taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana,
kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä
pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.