Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen
päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt
rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli
hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin
urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä
teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä.
Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä
selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä
ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta
levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin
myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.
Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan
kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja
vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur,
suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri
ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik
shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle
erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut
päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi
Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman
Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä
koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen
orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.
-- Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! -- virkkoi Haoma
Demurille tervehdykseksi.
-- Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa -- sanoi Demur
vastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.
Haoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle
pysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa
palamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle
tulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.
-- Tulen myöhään luoksesi, Haoma -- alkoi Demur, ystävyksien
istuuduttua -- mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman,
enkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.
-- Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon
säteillessä tai tähtien tuikkiessa, -- sanoi vastaukseksi Haoma, joka
erakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen
käytöstavan.
-- Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut -- jatkoi Demur. --
Tänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen,
jonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain
suojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava
uskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten
tähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan
islaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä
vainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen
heti sinulle ilmaista.
Hämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:
-- Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt
olisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita
unia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan.
Isäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen
aikaansaanut?
-- Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja
soisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.
-- Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on
valtakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa
isääsi tästä teosta siunaava.
-- Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää
viestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta
minä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän
viestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi,
lähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan.
Jo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen
shaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo
iloviestiä perille tuomaan.
-- Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. -- En
ole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä
ikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika,
Sevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä
olen saanut viimeiset terveiset kotoa.
-- Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla
muutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä
sen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua,
jos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä
olit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin
vakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi
kuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle
nytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni
kautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu
miellyttävimmältä.
Demurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen
hilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan
kevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän
ilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin
Demurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut
parsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka
päivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa,
yhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.
Vakavan näköisenä vastasi Haoma:
-- Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle
suurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja
aikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta
tuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta
uraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty
täyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja
mahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni
keskuudessa.
-- Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle
puhut?
-- Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja
isänmaani kohoittaminen.
-- Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?
-- Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon
tulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan
vahvistamiseen.
-- Minun uskoni on islam, -- nimellisesti tosin vaan, sillä totta
puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.
Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä
partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.
Ja hän lisäsi:
-- Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä
sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane
suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja
häijyt.
-- Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan.
Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan
jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.
-- Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja
ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut
eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia
sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.
-- Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi
vakautuvan.
-- Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun
lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi.
Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan
elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.
-- Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään
elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään
kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.
-- Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko
minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin
osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan
keskinkertainen. -- Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden.
Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on
lempi.
-- Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on
oleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata
tuhlata sitä turhuuden tekoihin.
-- Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin
saatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka
vetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi
oikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois,
ainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet
huomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota.
Kun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot,
kun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin
tunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni
samettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos
kauempaa erämaassa asustaisit.
-- Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee
häijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen
kuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet
olisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun
suusi kautta.
Huomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi
totisemmaksi ja virkkoi peräytyen:
-- Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan.
Tiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin,
niinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi
toveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan
hurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen
oikusta luopuisi.
Toveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut.
Varhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen
riemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset
sanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. -- Alempana,
kuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi
tyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja
nousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa.
Johtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi -- sanoi
Haoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.
Seuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin.
Hevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian
kuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti
kavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.
Silloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa
makea uni pian kietoi hänen jäsenensä.