Kaukana pohjoisessa haamoittivat Elbursvuorten lumipeitteiset
harjanteet, joille iltarusko levitti leimuavaa purppuraansa. Ylinnä
kaikista kohoitti Demavend-huippu jättiläiskeilaansa taivasta kohti.
Illan viileä henki kulki läpi luonnon ja ennusti öisen rauhan
lähenemistä.
Haoma astui vuoripolkua kotia päin; polun käänteessä hän pysähtyi
ja loi pitkän katseen tuonne kauas tarujen kirkastamaan vuoristoon.
Ja pyhän kunnioituksen ja aavistuksen tunteet valtasivat hänen
mielensä. Siellä, Elbursvuorten rosoisilla rinteillä oli taisteltu
vanhan Iranin sankaritaistelut; siellä myös liikkuivat hyvät ja pahat
henget. Hartaus täytti Haoman sydämen: hän laski jousensa maahan,
kohoitti molemmat kätensä ylös vuorten purppuraa kohti ja huudahti:
-- Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki!
Vielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanin
tekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavan
tervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään ja
uuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistykseni
hyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon
puhdas lähde!
Näin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleen
olalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossa
etsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen ja
nopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen.
Tottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitä
kauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan oli
pysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkaine
silmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensa
tähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen oli
nuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheän
vuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynyt
notkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illan
jo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistan
ajosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin,
leipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.
Vuoriston iltahohde vaaleni vaalenemistaan; lumivuorilla levännyt
purppura oli vähitellen muuttunut vaaleansiniseksi, sitten
sinervänvihreäksi välkkeeksi, kunnes illan harmaa hämy kokonaan
verhosi vuoriston. Hieman jouduttaen askeleitaan kulki Haoma
edelleen; hän tunsi tarkkaan vuoripolut, sillä monasti hän täällä
oli samoellut. Kun Itämaan pikainen pimeä laskihe maille, puhkesivat
lukemattomat tähdet tummalle taivaanlaelle tuikkimaan. Ken olisi
nähnyt Haoman korkean, solakan, mutta voimakkaan ja sopusuhtaisesti
varttuneen vartalon siinä tähtien himmeässä valossa kulkevan
kallioseinien ohi, sypressien ja plataanien keskitse, jousi olalla ja
puhdas valkea päähine päässä, olisi helposti luullut häntä joksikin
Ormuzdin voimakkaaksi hengeksi, joka varjojen keskeltä karkoitti pois
daiveja, Ahrimanin ilkeitä kätyrihenkiä.
Viileä tuuli hiveli Haoman kasvoja ja liehutti hänen tummanruskeita
kiharoitaan, jotka aaltoilivat esiin hohtavan valkoisen päähineen
alta. Nyt kantoi tuulahdus jo hänen sieramiinsa ruusun ja zhasmiinin
tuoksuja; tämä ennusti Raghan laakson läheisyyttä. Seuraavassa
tuokiossa avautuikin Haoman eteen avara lakeus ja kaukana näki hän
lukuisien tulien loistavan tuolta laakson etelälaidalta, Raghasta,
Melik shaahin upeasta pääkaupungista. Oikealla, lähempänä vuoristoa,
kohosi pitkänkalteva kumpu, jonka huipulla tumma linna kuvasti
piirteitään taivaan rantamille. Sieltäkin tuikki muutama tuli. Siellä
oli kertojatar Anahitan koti.
Haoma ei jatkanut kulkuaan näille ihmisasunnoille. Hän poikkesi
astumaan vasemmalle kapeata polkua pitkin, joka kiemurteli korkeiden
kallioseinien välillä ja joka välistä pujahti lyhyeen rotkokäytävään.
Vuorikosken kohina rupesi kuulumaan; ei siis Haoman luola-asunto enää
ollut kaukana. Hetken vaan hän astui edelleen, niin jo tuli näkyviin
vuorikoski, joka voimakkaan jättiläisen viskaamana hopeaharsona
kuohahti alas kallion laelta. Kookkaat tummat sypressit kohoilivat
sen rannoilla. Alempana, kalliolta syöstyään, vesi riensi vuolaana
virtana edelleen ja se teki laaksoon saavuttuaan kaarevan mutkan.
Tuuheat plataanit kaunistivat vuorivirran mutkaa, ja kauempana suuret
virran varsilla törröttävät kallionlohkareet näyttivät olevan uljaan
vuorivirran siihen muinoin vyöryttämät.
Kosken alalaidalle saavuttuaan luopui Haoma taas jousestaan,
paljasti päänsä ja valeli käsiään ja ohimoitaan raittiilla vedellä.
Näin puhdisti oikea parsi itseään, ennenkuin metsältä kotia
palattuaan astui sisälle asuntoonsa. Pyyhittyään kasvonsa ja kätensä
puhtaalla, viittansa taskussa säilyttämällään liinavaatteella,
alkoi hän astua rotkoasunnolleen. Puolitiessä tuli Kerivan, hänen
suuri vahtikoiransa, häntä vastaan. Lempeä eläin liehutti tuuheata
häntäänsä, osoittaen tyytyväisyyttään siitä, että kaivattu isäntä
viimeinkin oli saapunut kotia. Ja kun Haoma rotkonsa suulla väsyneenä
vaipui istumaan kivilohkareelle, nosti sävyisä kotieläin varovasti
leveän käpälänsä hänen polvelleen ja katsahti häneen ymmärtäväisen
näköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- Terve tuloa, isäntä,
vaikkapa myöhään tulet ja riista jäi kotia tuomatta. -- Tuo
uskollinen rotkovahti oli kiltisti jäänyt kotia, vaikka olikin
niin kovin tehnyt mieli seurata herraansa vuoristoon. Haoma tuntui
käsittävän uskollisen toverinsa mielen, silitti sen pehmeätä mustaa
turkkia ja virkahti:
-- Toiste pääset mukaan, ja sitten tuodaan yhdessä saalis kotia.
Haoma nousi kiveltä; Kerivan siirtyi loikomaan rotkoon johtavan
solan suulle. Sillä ainoastaan herraltaan luvan saatuaan se seurasi
häntä sisälle. Haoma astui lyhyen, kallioseinien muodostaman solan
läpi avaraan rotkoasuntoonsa. Ensiksi hän meni katsomaan, paloiko
tuli vielä pyhässä kotipesässä. Vasemmalla, rotkon peräseinällä oli
syvennys, jonka yläpuolella aukeni kalliohalkeama. Tämän syvennyksen
pohjalla oli pyhän tulen sija, ja siinä hohti hehkuva hiilos, josta
ohut sinervä savu kohosi ylös halkeamaan. Tällaista pyhää kotitulta
jokainen parsi ylläpiti talossaan; se ei saanut parsin asumassa
kodissa koskaan sammua. Ainakin piti hiilissä piillä tulikipinöitä,
jotka puhallettuina saattoivat synnyttää uuden liekin. Yölläkin
täytyi jonkun kodin asujamista hetkeksi hyljätä vuoteensa ja nousta
pyhää liettä hoitamaan, siihen puita lisäämään. Ja jos tämä tuli
joskus sammui, tiesi se suuren onnettomuuden tuloa.
Kiireisesti Haoma otti lieden viereisestä pinosta sandeli- ja
tamariskioksia, latoi niitä pyhän lieden sijalle ja puhalsi niihin
hiiloksesta liekin. Kodikkaasti ne risahtelivat, tulikielekkeiden
kietoutuessa niiden ympärille, ja nuo jalot puut levittivät
palaessaan hyvää tuoksua rotkoasuntoon. Kotilieden vastaisessa
kallioseinässä oli toinen leveämpi halkeama, joka kapeni
ylöspäin. Sen eteen oli pingoitettu verkko, joka esti yölintuja
sisäänlehahtamasta, mutta joka päästi päivin auringonpaisteen
ja öisin kuuvalon ja tähtientuikkeen sisälle sekä tuuletti
kallioidenvälistä komeroa raittiilla vuoristoilmalla. Tämän halkeaman
kohdalla, kiviliuskojen muodostamalla permannolla, sijaitsi matalille
pölkyille asetettu sileä kivilohkare, jota Haoma käytti pöytänään,
ja sen vieressä istuinsijana käytetty kumoon kaadettu plataanirunko.
Pöydän päässä oli vanha kuparilamppu, jonka oliiviöljyyn upotetun
sydämen Haoma tuluksilla sytytti palamaan. Kotilieden ja liinasydämen
näin valaistessa saattoi selvästi eroittaa luolan rosoiset mustat
seinät ja ne varsin harvat esineet, jotka niiden sisällä säilyivät.
Takaseinällä oli plataanipuista veistetty vuode, jota pitkät
kaislaoljet ja niiden päälle pantu liinavaate peittivät. Lähellä
vuodetta riippui seinällä joukko tiikerin- ja hyenantaljoja, jotka
talvisaikaan levitettiin seinille, jotta asunto pysyi kuivempana ja
lämpimämpänä. Pöydän viereisessä sopessa oli muutamia työaseita,
jousi ja nuolia. -- Siinä tämän yksinäisen asunnon koko kalusto.
Sytytettyään tulen, meni Haoma vuoteen ääreen, veti pois irtonaisen
kiven seinästä ja otti sen takaa näkyviin tulleesta aukosta esille
paksuun silkkikankaaseen käärityn pitkähkön esineen. Punnittuaan
sitä kädessään, ikäänkuin varmasti huomatakseen, että huivin sisällä
piilevä esine todella vielä oli tallella, pani hän sen huolellisesti
takaisin syvennykseen ja asetti kiven jälleen paikalleen. Tuo esine
oli hänen kallein aarteensa, parsien pyhä kirja, Zend Avesta, jonka
pergamenttikääröjä hän säilytti silkkihuivin sisällä. Tämä Avestan
käsikirjoitus oli hyvin vanha, ja Haoma oli saanut sen lahjaksi
isältään, kunnianarvoiselta Iredshiltä, parsien destur mobedilta.
Sitä lukemaan ja oppimaan oli Haoma parsien siirtokunnasta,
vanhempaansa kotoa vetäytynyt tänne jylhään vuoristoon. Isänsä
suurten ansioiden vuoksi katsottiin Haomaa jo yleensä hänen
jälkeisekseen destur mobediksi, ja tämän parsien ylimmän papin
ja tuomarin tuli osata Avesta ulkoa. Haoma tahtoi häiritsemättä,
Zoroasterin tavoin, kaukana ihmisistä ja heidän hyörinästään antautua
mietiskelyyn ja tutkia Avestan pyhän opin salaisuuksia. Ja vasta
tarpeeksi valmistautuneena hän aikoi palata heimonsa luo opettamaan
ja innostamaan.
Haoma havaitsi, että kaikki hänen kodissaan oli paikoillaan;
uskollinen Kerivan oli taloa tunnollisesti vartioinut.
Nuori erakko tunsi nälkää ja suurta väsymystä. Sillä varhaisesta
aamusta oli hän kirveellään ja vasarallaan valmistellut tammiovea,
jolla aikoi öisin tukkia luolansa aukon. Tosin eivät läheisen erämaan
pedot usein öisin eksyneet hänen asunnolleen: ja kun joku hyena
rohkeni liian lähelle hiipiä, toimitti Kerivan sille niin tuimat
tervetulijaiset, ettei sen tehnyt mieli toista kertaa vuorikoskella
käväistä. Mutta ovi asunnossa, vaikkapa erakkoasunnossakin, on aina
tarpeen. Se suojaa ainakin tuulilta ja sateelta. Työstään herjettyään
oli Haoma lähtenyt saaliinajoon ja väsyttänyt itseään hyppimällä
kallionkielekkeeltä toiselle. Ilta-ateriansa hän oli ansainnut ja
olisi tarvinnut vahvempiakin ruokia. Noudettuaan sangolla vettä
koskelta, otti hän esille rotkonsa suulla olevasta ruokasäiliöstä
muutamia riisikakkuja, oliiviöljyruukun sekä vesimeloonin, ja asetti
kaiken tämän pöydälle. Kerivanin hän sitten kutsui pöydän ääreen. Ja
kohoitettuaan kätensä siunaten pöydän yli, rupesi hän nautitsemaan
erakkomajansa yksinkertaisia ruokia. Myös toverilleen, Kerivanille,
hän jakeli riisikakkuja, kastoipa niitä vielä suolansekaisessa
oliiviöljyssä. Mielihyvällä kaappasi koira nämät ruoka-antimet
avaraan suuhunsa, tyytyväisenä häntäänsä liehuttaen. Ja tarpeeksi
saatuaan, se palasi loikomaan solakäytävään, siinä isäntänsä yörauhaa
vartioidakseen. Varmaankin olisi Kerivan ennemmin uhrannut henkensä,
kuin päästänyt ketään sisälle herransa unta häiritsemään.
Päätettyään illallisen ja korjattuaan pois ruuan tähteet, sammutti
Haoma kuparilampun liekin, ja koska suuri väsymys valtasi hänet,
paneutui hän pitkäkseen vuoteelle. Nyt paloivat pyhät puut loimuten,
ja punakellervä hohde valaisi rotkoa. Kuu kuvasi halkeamasta
kivipermannolle vaaleankeltaisen leveän juovan.
Siinä oli Haoma usein pyhän tulen salaperäisessä valossa pitkinä
unettomina yöhetkinä loikonut miettien ja ajatellen. Nyt tunsi hän
omituista raukeutta jäsenissään ja arvasi, ettei uni tällä kertaa
aikonut varsin pitkään antaa itseään odottaa. Hänen täytyi kuitenkin
pysytellä valveilla, kunnes kotilieden puut olivat hiiliksi palaneet.
Silloin hän aikoi peittää hiilet tuhalla, jotta ne hehkuisivat
päivännousuun asti. Sillä saattoipa sitkeä uni estää häntä heräämästä
ja pyhää tulta hoitamasta.
Senvuoksi hän kohosi puoleksi istuvaan asentoon, nojaten oikeaa
kyynäsvarttaan vuodetta vastaan. Vastapäätä vuodetta oli sola-aukko,
josta näkyi palanen tähtitaivasta. Kosken kohina kuului läheltä,
ja rotkon viereisen sypressin oksilla kaiutti yörastas kirkkaita
säveleitään.
Rauha oli tänne poikennut ja viihtyi täällä hyvin luonnon vieraana.
Mutta luonnon rauhasta, asunnon hiljaisuudesta huolimatta, myrskyili
usein Haoman mieli, kun hänen totuutta haluava sielunsa levottomana
pohti ylimpiä kysymyksiä. Jo nuorukaisena oli hän Avestaa lukiessaan
kiintynyt seuraavaan kohtaan Zoroasterin keskustelusta Ormuzdin
kanssa:
_Zoroaster_: Sinä näkyvän maailman luoja, puhdas olento, mikä
tuottaa harvinaisen suuren onnen ihmislapsille?
_Ormuzd_: Se tuottaa ihmislapsille harvinaisen suuren onnen, kun
oikeamielinen mies siirtyy asumaan sinne, missä hän ei kohtaa
sytytettynä tulta, ei naisia, ei mainioiden miesten seuraa eikä
karjaa.
Tämän Avestan kohdan oli hän jo aikaisemmassa nuorukais-ijäsään
tarkasti kätkenyt mieleensä, ja nyt, saavuttuaan nuoruuden ja
miehuuden rajalle, oli hän päättänyt seurata sen ohjetta, muuttamalla
yksinäiseen vuoristoon.
Vielä toinenkin Avestan kohta oli hänen mielensä syvyyksiin painunut;
sitä oli suuri Zoroaster oppilailleen alati teroittanut; se sisältyi
viidennen Fargardin 65-68 värssyihin ja kuului näin:
"Näillä sanoilla puhdas Ormuzd ilahutti puhdasta Zoroasteria:
Puhtaus on olemukseltaan kallein ihmisten saavutettavissa oleva
hyvä. Puhtaaksi pyrkiminen on Ormuzdin säätämä laki, oi Zoroaster!
Ken säilyttää sielunsa puhtaana hyvien ajatusten, hyvien sanojen ja
hyvien tekojen kautta, se puhdistaa luontonsa."
Tätä oppia, jota ei yksistään Zoroaster saarnannut, vaan joka
aamun maissa oli laajalle levinnyt ja joka innosti hekumallisen
Intiankin erakkomielisiä miehiä, katsoi Haoma ojennusnuorakseen.
Itsekieltämyksen kautta tahtoi hän karaista ja puhdistaa luontonsa,
tuottaakseen heimolleen sitä suurta ja puhdasta onnea, jota Ormuzd
jaloille ihmislapsille oli luvannut.
Mutta vielä korkeammalle tähtäsivät Haoman tuumat. Hän toivoi
saavansa Zoroasterin opin laajemmalta tunnustetuksi, hän toivoi, että
se voisi Persian mailta syrjäyttää ulkokullaisuuteen ja kurjuuteen
vajottavan islaminuskon ja että Zoroasterin oppi vielä kerran
siunausta ja onnea tuottavana, kuten ennen, pääsisi vallitsevaksi
Iranin mailla.
Sitä varten oli Avestan oppi puhdistettava, se oli kehitettävä
suurempaan täydellisyyteen, ja ihmisten väärinkäsitykset ja lisäykset
oli siitä karsittava pois. Vielä ei Haoma ollut löytänyt sitä suurta
uutta näkökohtaa, jonka valossa hän aikoi uudistaa Avestan opin.
Mutta hän tunsi itsessään vastustamattoman pyrkimyksen jotakin
suurta, joskin kaukaista päämäärää kohti. Voimakkaiksi tunsi hän
jäsenensä, ja tulisena virtasi veri hänen suonissaan. Hän kyllä luuli
jaksavansa taistella ja väsymättä pyrkiä eteenpäin.
Hänen siinä loikoessaan, alkoi yhä oudompi raukeus häntä painaa;
koski lauloi kohisevaa unilauluaan, rastaan viserrys viihdyttäen
siihen yhtyi, ja unenhaaveiluihin vaivuttivat vielä lisäksi ulkoa
kuuluvat hiljaiset, sametinpehmeät yöeläinten hiipivät askeleet.
Vielä ei Haoma voinut vaipua uneen, vielä hän ei joutanut
nukahtamaan. Tuon etäisen päämäärän kaiho tuntui nyt entistään
vahvemmin kohoittavan ääntänsä hänen povessaan, ja puoliääneen lausui
hän tämän Zoroasterin Avestassa opettaman rukouksen:
"Oi Ormuzd, suosios minua, antaen virkeyteni ja viisauteni kasvaa;
tee minut voimakkaaksi. Te kaikki valonruhtinaan korkeat henget,
avatkaa minulle avarat taivaanrannat, jotta selvästi näkisin sen
ylevyyden, joka teissä täysin määrin asustaa!"
Hänen siinä katsellessaan pyhän lieden hohdetta ja vaaleata kuuvalon
juovaa, vaipui hän huomaamattaan unenhorroksiin.
Hänestä tuntui, kuin rotkon oviaukko olisi laajentunut, kuin paksu
kallioseinä olisi näkymättömiin haihtunut ja kuin kotilieden
punakellervä hohde olisi valaissut avaralta rotkoa ympäröivän seudun.
Siinä virtasi laaksossa kapeneva vuorijoki, jonka vesi kimmelteli
oudosti, ja sen mutkan varsilla kohoavien plataanien lehdet rupesivat
salaperäisesti liikkumaan yön hiljaisessa henkäyksessä. Kauempana
hohtivat suuret kivimöhkäleet punertavina, ja etäällä näkörajalla
haamoitti Kevirin suolaerämaa, jonka tuhkankuivasta maaperästä vaan
harvat kellervät korret kesäaikaankin pistivät esiin.
Kylmä viima, sellainen, joka talven lähetessä saapuu Elbursvuorilta,
tuntui kulkevan rotkon läpi, ja Haoma tunsi jäätävän väristyksen
jäsenissään. Kaukana Kevirin erämaan rajoilla rupesi tummaa öistä
taivasta vastaan leimuamaan tulikiven- ja sinervänvärinen hohde,
jonka valossa mustat haamut kiitivät esille, tullen saapuville eri
ilmansuunnilta. Tulelle hohtavasta käärmeenpäästä, joka kamalana
koristeena kohoili heidän otsallaan, huomasi Haoma, että tässä
liikkuivat daivit, Ahrimannin synkkä joukko. He näyttivät ihmisten
nukkuessa olevan valppaassa työssä valmistellen tulevan päivän
kärsimyksiä ja synkkää syntiä. Suuri ahdistus valtasi Haoman, hänen
povensa päästi raskaan voihkinan ja vaistomaisesti hän kädellänsä
pyyhkäsi silmiään ja otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen yön ilkeät
haamut. Hän ei kuitenkaan voinut olla katsomatta tuonne kauas,
missä mustat varjo-olennot vaelsivat halki eteläisen taivaan kannen.
Yhä taajemmaksi kävi heidän joukkonsa. Luontokin yltympäri näytti
kärsivän daivien läsnäolosta. Vuorijoen vesi lakkasi juoksemasta ja
näytti jähmettyneeltä tulikivivirralta. Ruohikko joen varsilla syttyi
palamaan; irvistellen hyppivät liekit ruohokorresta ruohokorteen ja
olivat muutamassa hetkessä kärventäneet mustaksi koko kasvullisuuden.
Joen varsilla törröttävät kivet hohtivat punaisina kuin hehkuva
rauta. Kosken pauhina oli äkkiä lakannut, ja yörastaan sävel oli
tauonnut soimasta kuin katkennut soittimen kieli.
Daivit ryhmittyivät taivaan rannalle tiheiksi joukkioiksi: siinä
heidän parvensa kohosi kuin synkkä ukkospilvi. He näyttivät odottavan
jotakin, ja kaikkien kiiluvat hiilisilmät tähystelivät samanne päin,
tuonne kauas Raghan yli kaareutuvaa taivaanrantaa kohti. Sieltä
puhalsi nyt vielä kylmempi viima, sellainen, joka syksyllä riipii
viimeiset lehdet puista ja vajottaa maan talviseen unenhorrokseen.
Käärmeenpäät kimmeltelivät oudosti daivien otsilla, ja mustan pilven
takaa tuli näkyviin kookas synkkäkasvoinen olento. Sen katse oli
jäätävä, ja sen näky saattoi mielen niin räikeän epäsointuiseksi,
kuin oman pahan teon tietoisuus. Se oli daivien johtaja, Ahriman,
pimeyden ja pahuuden ruhtinas; hänet tunsi hänen otsaltaan kohoavasta
tulisesta kaksipäisestä käärmeestä.
Hän pysähtyi kätyriparvensa eteen, majesteettisena ja käskevänä,
sillä hänen valtansa ulottui avaralle, ja hänen käskyjänsä
toteltiin ehdottomasti. Ääneti ja salaperäisesti hän taajaan
viittaili kädellään: näin tuntui hän jakelevan määräyksiään. Mikäli
hän eteni, hajosivat daivit, kuten pilvenhattarat tuulisäällä.
Eri maailman ääriin näyttivät he kulkevan ruhtinaansa käskyjä
täyttämään. Salamoiden tavoin lentelivät Ahrimanin käskyt, eikä
kukaan kuolevainen olisi ehtinyt hänen viittauksiansa seurata
tai niiden salaista merkitystä oivaltaa. Ja daiviparven kokonaan
hajaannuttua, levitti pahuuden ruhtinas suuret nokimustat siipensä
ja lehahti lentämään Kevirin erämaata kohti. Tuulispään nopeudella
kiiti hän edelleen, sillä kaikissa maan äärissä odottivat häntä hänen
käskyläisensä. Tähtien himmetessä ja aamuruskon lähetessä täytyi
hänen väkineen poistua pimeyden maille, ja sitä ennen oli kaikki
seuraavan päivän synti maailmalle valmistettava. Lopulta näytti
poistuva pahuuden ruhtinas taivaanrannalla leijailevalta kotkalta,
ja viimein näkyi vaan musta pilkku, kunnes sekin katosi. Ääneti,
salamielisesti oli Ahriman joukkoineen taivaanlaidan yli kulkenut,
tarkoituksiaan ilmaisematta, käsittämättömänä kuin maailman järjetön
pahuus.
Hänen poistuttuaan tuntui luonto virkoavan ahdistuksestaan.
Taivaanrannalla koitti vaaleanpunainen aamurusko; ohut virkistävä
sade alkoi vihmoa alas yläilmoista, ja tuskin olivat sen ensi pisarat
maahan langenneet, kun siinä kohdassa jo maa vihannoi keväistä
vihannuutta; kohta kukoisti koko luonto uudessa kasvipuvussaan.
Nuoren ruohon ja puhjenneiden kukkien suloiset tuoksut tunkivat
Haoman sieramiin. Vuorijoki virtasi taas kuten ennenkin, jopa
se näytti paisuneelta, niin että vesi loiski korkealle yli
rantapensaiden. Satakieliparvi, joka asusti laaksossa, näytti
nyt tästä luonnon ihanuudesta lumoutuneen kohoamaan ylös jylhään
vuoriseutuun, ja se kaiutti kosken partailla kasvavien sypressien
oksilta keväisiä riemulaulujaan. Haomakin tointui äskeisestä
ahdistuksestaan, hänen mielensä kävi lämpimäksi ja keväiseksi,
ja ihmetellen tähysteli hänen silmänsä tuonne kauas. Valoisa
kangastus kuvautui nyt näköpiirin taustassa. Siinä oli vallan
kuin hänen kotiseutunsa ylhäiset vuoret, joiden lumihuippuja
keväinen ruusunhohde somisti. Niiden rinteillä kasvoi hopealehtisiä
tuuheita puita, ja alempana levisi avara ruusupensaikko, täynnä
suuria punaisia ja keltaisia persialaisia ruusuja. Ihana,
neitseellinen naisolento, kirkassilmäinen, sulojäseninen, puku
hohtavan valkoinen, tukka loistava kuin päivän kulta, istui
kallionkielekkeellä, kristallimaljallaan ammentaen lähteestä puhdasta
vettä vuorenrinteelle. Vesi virtasi edelleen pienenä purona, joka
vaahdoten, hopealle välkkyen, nopeasti kiiruhti alas laaksoon. Siitä
kohosi ohut sumu, joka hienoina helminä haihtui ilmaan. Ken olisi tuo
kaunis, lempeä hengetär muu ollut, kuin Ardvicura, veden puhdas ja
pyhä haltijatar, joka, minkä ehti, huuhteli maailmaa puhtaaksi niistä
tahrajäljistä, jotka saastaiset daivit ja ilkeät ihmiset siihen
olivat painaneet. Alempana istui toinen hengetär, lapsekkaan viaton,
lämmittävän hyvän näköinen. Hänellä oli hienopohjainen kultaseula
kädessä, ja olisi luullut hengettären sitä lelunaan käyttävän, sillä
hilpeänä, silmät riemusta loistaen hän pienillä valkoisilla käsillään
tarttui sen laitaan ja upotti sen Ardvicuran puroon. Mutta hänen
toimensa oli vakava. Hän seuloi puron pois pienimmänkin rikan. Sillä
tämän veden tuli olla ehdottomasti puhdasta, koska se virtasi ulos
maailmaan puhdistaen ja jaellen väsyneelle ja kuluneelle luonnolle
uusia tuoreita elinvoimia. Seulojahengetär, Ashi-Vanuhi, oli koko
parsien heimokunnan suuri lemmikki, hänen nimeänsä mainitsi nuori ja
vanha ilomielin. Paitsi elonveden seulomista, oli hänellä toinenkin
kaunis tehtävä: hän toimitti sovinnon suurta työtä vihamielisten
ja ärtyisien ihmisten keskuudessa, pujahti sisään asuntoihinkin ja
kuiskaili vihan ja kateuden pimittämien ihmislasten korviin helliä
sovinnollisuuden sanoja.
Haoma ei saattanut kääntää silmiään pois näistä ihmeen ihanoista
vedenammentajattarista, sillä harras ja lohduttava tunne täytti
hänen mielensä hänen ajatellessaan, että hyvätkin henget öisin
työskentelivät auttaen luontoa ja ihmisiä. Silloin alkoi tavaton
kirkkaus loistaa Ardvicuran puron läheiseltä ulkonevalta
kallionkielekkeeltä. Hopealle hohtavat puiden lehdet rupesivat
rauhoittavasti ja tasaisesti liehumaan, ja Haoman rotkoasuntoon
saakka puhalsi sellainen vieno tuulahdus, joka nuoren keväimen
vallitessa iltakasteen laskeuduttua tuo kukkien tervehdyksen
uutta elonvoimaa uhkuvilta kentiltä. Valoisa henkiparvi laskeutui
kuultavien siipien kantamana kallionkielekkeelle ja pian oli heidän
kaunis joukkonsa täyttänyt hopealehti-lehdon. Hyvyys ja puhtaus
kuvastui heidän kaikkien kasvoista ja koko olennosta; he olivat kuin
ihmisiä, mutta heidän kasvonsa olivat monta vertaa ihanammat, heidän
vartalonsa ja jäsenensä verrattomasti suloisemmat kuin kaikista
kauneimman kuolevaisen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tässä
olivat koolla Ormuzdin jalot apuhenget.
Yliluonnollisen valon kirkastaman taivaanrannan yli kohosi ohut,
lumivalkean poutapilven kaltainen hattaramuodostus. Se kohosi
kohoamistaan ja läheni kallionkielekkeellä odottavaa henkiparvea.
Nyt saattoi jo eroittaa, mikä se oli. Suurten, loistavien valkoisten
siipien kantamana lähestyi Ormuzd, valon ruhtinas, ja häntä
seurasivat Amshaspandit, hänen kuusi ylevintä henkiolentoansa.
Ormuzd laskeutui suuren puun juurelle, ja hyvät henget odottivat
häntä, taivaallinen hartaus kuvastuneena kasvoilla. Amshaspandit
asettuivat lähimmäksi herraansa. Jo oli Ardvicuran ja Ashi-Vanuhin
sekä muiden ennen Ormuzdia ilmestyneiden valoisten henkien näky
Haomassa herättänyt selittämätöntä riemua, mutta Ormuzdin ylevä
ulkomuoto, hänen kasvojensa taivaallinen kauneus ja hyvyys
kohoittivat Haoman pyhän innostuksen äärille. Valon ruhtinaan otsalta
loisti moninkertaisena, sellainen välke jonka sielu, tietoisena
omasta hyvästä teostaan kuvastaa kuolevaisten otsalle ja silmiin.
Hän loi katseensa yli koko väkensä, valaisten heitä kirkkaalla
soihdulla, jota hän kantoi oikeassa kädessään; ja hän odotti heidän
tiedonantojaan.
Verethragna, jalostavien surujen ja vastoinkäymisten jakelija,
vakavan näköinen henkiolento, lähestyi hyvyyden ruhtinasta ja lausui
näin:
-- Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja
jakaja, terve, ylinnä muita, terve oi Ormuzd! Päivä taas on vierinyt
menneisyyden maille, ja yhä lepää huolten taakka valtapiirisi
ihmislasten hartioilla. Vapautanko heidät jo suruista, ovatko ylimmät
käskynhaltijasi, Amshaspandit valmiit, heidän mieliään suloisella
lohdutuksella ja rauhalla huojentamaan?
Siihen vastasi Ormuzd:
-- Ei näiden ihmislasten kehitys ole vielä niin pitkälle ennättänyt.
Heidän mieliään painavat surut ovat kuin vaikea unenhoure, joka
alkuyöstä tuottaa nukkujalle levottomuutta ja panee hänet vuoteellaan
vaikeroimaan. Mutta aamupuolella hän makeasti nukkuu ja herätessään,
auringon levittäessä lämmittäviä säteitään, on hän täynnä riemua,
huomatessaan, että yön synkät unikuvat ovat haihtuneet, että uusi
päivä tarjoaa valoaan, täyttäen mielen uudella elämänilolla. Tai on
heidän surunsa samanlainen kuin sen, joka on menettänyt kalliina
pitämänsä aarteen, johon hänen sielunsa oli vahvasti kiintynyt.
Huolestuen ja rauhattomina etsivät he menettämäänsä aarretta, mutta
sitä etsiessään löytävätkin toisen paljoa kalliimman, joka palkitsee
heidän kuluneen mielihaikeutensa. Tehköön siis suru tehtävänsä,
puhdistakoon ja nostakoon. Ja kerran, kun auringon säteet kirkkaina,
lämmittävinä verhoavat maailman, silloin olen ilmaiseva sinulle
surunlakkausajan saapuneen, sinä uskollinen Verethragna.
Kuultuaan Ormuzdin määräyksen, Verethragna alkoi vetäytyä pois,
päästääkseen Ormuzdin puheille muut hyvät henget. Mutta silloin
hyvyyden ruhtinas lisäsi hänelle:
-- Kärsiville jakaos kuitenkin huojennusta; monet ihmismielet ovat
sangen herkät kärsimyksessä. Pimeässä hapuileva tarvitsee edes
pienen valonsäteen kulkunsa suuntaamiseksi; sairasvuoteella loikova
edes lyhytaikaista unta tuskien lievennykseksi. Ja epäilijä nähköön
kaunista paremman todellisuuden unelmaa.
Näin oli puhunut Ormuzd, ja hänen kasvoiltaan säteili ääretön hellyys
ja hyvyys. Heltyneenä poistui Verethragna, ja Mithra, valon ja
viisauden korkea henki, lukuisan Ized-parven seuraamana, astui valon
ruhtinaan eteen. Kirkas seesteenkuultava vaippa yllä, lähestyi Mithra
Ormuzdia ja puhkesi näin puhumaan: -- Puhtain henki, Sinä maailman
ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve ennen muita, terve,
oi Ormuzd! Aikakaudet vaihtuvat, päivä nousee ja laskee, vuodenajat
seuraavat toisiaan, kevät pukeutuu morsiuspukuunsa, seuraa sitten
hetkisen kesä, synkkä syksy ja viimein kolkko talvi, yksi vain ei
vaihdu; ihmisten synti ja monien auttamaton kurjuus pysyvät alati.
Mithran näin puhuttua, himmeni Ormuzdin kirkas silmä; alakuloisuus
loi varjonsa hänen selkeään henkeensä. Ja hyvien henkien parvi
huokaili syvään, sillä heidän ruhtinaansa alakuloisuus valtasi
myöskin heidät.
Mithra, valon ja viisauden henki jatkoi:
-- Olemme liikkuneet eri ilmansuunnilla, olemme kulkeneet
vieraissa maissa, ja kaikkialla ovat mielemme muuttuneet haikean
raskaiksi, näkemistämme paatuneista synninteoista, havaitsemistamme
auttamattomista kärsimyksistä.
Tähän virkkoi Ormuzd:
-- Ne ovat Ahrimanin tekojen hedelmiä.
Kumeasti toistivat lukuisat hyvät henget ruhtinaansa huokauksen, joka
kaiun tavoin kulki ryhmästä ryhmään. Etäisimpien huokaukset saapuivat
Haoman korviin hiljaisena tuulahduksena, joka syksypuolella kesää
kulkee lähestyvää lakastumistaan valittavan luonnon läpi.
Mithra jatkoi vielä:
-- Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja
paheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri,
ja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille
itselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on
sellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?
Ormuzd vastasi:
-- Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus
ei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista
eroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita
eläviä vahingoittamasta kuoletetaan.
Vielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:
-- Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti
mieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa
heikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit,
nälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia.
Saavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna
kohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset
vangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi
sinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa
ja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin
suvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.
Nämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat
ja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän
lihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät
henget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.
Me näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia
kuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina
eläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä.
Näimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista
suvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän
keväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa,
jos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden,
joka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.
Ormuzd siihen virkkoi:
-- Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia
kuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut
henkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut
pimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon.
Nuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet
voimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä
hän riemuitsee.
Ja henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:
-- Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!
Sama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi
myös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia;
heidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein
Mithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan:
-- Olet voimakas, oi Ormuzd; olet valon luoja ja jakelet uutta
elinvoimaa luomakunnalle; anna siis nerosi väikkeen valaista
maailmaa, anna voimasi pontevuuden murtaa Ahrimanin kavalat hankkeet.
Ja tähän kehoitukseen yhtyivät kaikki hyvät henget.
Ormuzd vastasi:
-- Voimani eivät ulotu hyvyyden piiriä ulommaksi. Ahrimanin
valtapiiri on laajempi, hänen väkevyytensä minun voimiani suuremmat.
Siksi päättyy jokaisen ihmislapsen elämä synkkään selittämättömään
kuolemaan, siksi ilkkuvat ihanteet poloisia ja siksi menee elämäntyö
sirpaleiksi tai jää kesken.
Verethragna huomautti:
-- Ihmisten onnettomuudet meitä lamauttavat, mutta turvaamme
sinuun, luotamme sinuun, Ormuzd, ja toivomme sinulta paremmuutta
kuolevaisille. Mutta miten apea liekään mielesi, jos itse huomaat
täydellistä avuttomuutta.
Ormuzd silloin selitti:
-- En huomaa täydellistä avuttomuutta; huomaan vaan hitautta,
saamattomuutta, ihmismielten kylmyyttä. Mutta yhä toivon valtapiirini
kerran laajenevan, väkevyyteni kasvavan.
-- Miten on valtapiirisi laajeneva, miten väkevyytesi kasvava? --
kysyivät henget kuorona.
-- Välistä avaruuksia vaeltaessani, -- vastasi Ormuzd -- näen
kaukana tulevaisuuden taivaanrantamilla hyvyyden toivekangastuksia.
Silloin, te kaikki hyvyyden ja sopusoinnun täyttymistä halajavat
henget, silloin on valtapiirini laajeneva ja väkevyyteni kasvava, kun
ihmiset liittyvät tehokkaiksi valtani levittäjiksi, jolloin ihmisten
yhteistoiminnan into lämpenee helläksi ja vastustamattomaksi kuin
säteilevä kevätpäivä, kun sydänten kylmyys sulaa, ja tahdot hyviksi
lujittuvat, niin että ihmiset veljestyvät ja painavat hyvyyden leiman
koko luomakuntaan.
Verethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi:
-- Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin
nykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset?
Kun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja
suvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia
kärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa?
Miten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta
edellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän
solvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet
kamaluudet?
-- Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on
minulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön,
käsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän
on kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton
kuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä
lienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä
kuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha.
Mutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni,
että hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan
ponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla
saavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi,
joka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti
hyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas,
että se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti,
joka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden
säteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi
kasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä
rotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet
kirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa
avaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän
unensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä
heräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja
taisteluun!
Näin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi
kohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen
valoisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä.
Ja avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen,
joka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä
nuoressa lemmessä.
Ihastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi
permannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne
kevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:
-- Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi
viisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun
uudistetulle maailmalle!
Nyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut.
Hänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova
oli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat
loppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan
rotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta
ripoitti tuhkaa pyhille hiilille.
Oliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut
Vallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? -- niin luonnolliselta
se oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein
käyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa
Ormuzdin hänen kanssaan puhelleen. -- Miten olikaan, niin Haoman
tunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan
olevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista
johtavista aatoksistaan.