Suvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui
tuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän
maalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan
mainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.
Geneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän
keskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi
tuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili,
ikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.
Eräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä:
-- Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos
te mitä tahdotte tietää.
-- Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään
tietää.
Rouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi
jäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli
entistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten
huonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa
tyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de
Préal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa
itseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka
olivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon
kärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli
sydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän
rakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää,
niin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään
kuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja
itsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä
tarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota
heidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin
kurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä;
riippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili
mielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille
olennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat
alttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan... Epäilemättä
heillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui
mieleen Savignyn lause: "Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin
teette minut paremmaksi ihmiseksi."
Genevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti
pyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo
riittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana
ihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja
levottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen
sydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä
ihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa
vastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.
Hänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista
juoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä,
tuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna
myrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle
väliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän
niin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa
talosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut
ja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä
enemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.
Jacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire
kohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota
voittanut.
Hän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi
tuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen
omanansa ja alinomaa häntä ajatteli.
Aika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva
de Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten
leikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka
tuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève
hänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.
-- Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee
tuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä
kyökkipiika.
-- Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski
silmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään,
mitä maailmassa vielä voi tapahtua.
-- Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että
teistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata... se on ylen
raskas teille.
Mutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei
olisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:
-- Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta
talouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.
-- Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on
ruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee
sukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut
saada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että
luonto vetää.
-- Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se
naista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.
-- Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand
ylenkatseella.
-- Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen
aikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli
Amsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet
taitavia ruoan-laitoksessakin.
-- _Sinun_ isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana
levossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan
kauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt
patojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä _minun_ isoäitiini tulee,
niin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata
itsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi
sallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän
seurapiirissämme muinaistarinana.
Meidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal,
ajatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de
Chabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei
yksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi.
Kuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin
kertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.
Tänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka
terveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin
Genevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä
ollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut
kirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä
tämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta,
tärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen:
"Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta." Mutta silloin
häntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista
ja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi:
-- Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen
omansa.
Kun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen
sukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan
nosti olkapäitänsä.
-- Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä
kipeäksi!... Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia...
-- Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi
rouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan
suuttuneena.
-- No, koetelkaapas häntä... Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka
tahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan
moiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea
sulhanen sitten enää hänestä.
En tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin
voin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on
aina ollut haaveksiva.
-- Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin
kauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen,
niin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me
muutkin. Mutta saadaanhan nähdä.
Kuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa,
ilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta
perinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni
käytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.
-- Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin:
mutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään
viivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi
kysymyksessä.
Sitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin
oli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi:
sillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä
perusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka
kesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen
kaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti,
Genevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin
totisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin
hän siis päätti puheensa, sanoen:
-- No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että
se olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein
ihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.
-- Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.
-- Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä.
En minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin
tohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit
hyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.
-- En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän
hänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin
hänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään
tehdä, ellen saa häneltä lupaa.
-- Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin
hänessä vähänkin henkeä on... sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta
lisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de
Préalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä
siihen neuvonut, siinä kaikki.
Kun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli
pidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:
-- Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.
-- Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.
-- Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi.
Ottakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen
puolestansa teille luettelen: "Toivoa, uskoa, luottaa." Silloin hän
vastasi: "Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle
otolliseksi."
-- Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève
ilosta säteillen.