Syksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti
maksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja.
Geneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään
lepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin
määräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen
rakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä.
Hän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä
kuinka hiljaa kutsuttiin, -- ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä
huomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti
lieventää.
Rouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven
kädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään.
Kun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus,
hänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu
jälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun
pitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan
lohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä
hoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de
Chabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen
mieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli
elinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.
Kun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven
väsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:
-- Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.
Rouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat
pelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de
Chabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään,
sillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän
vihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi
tämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven,
viskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.
Kerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:
-- Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa... Sehän nyt olisi
vähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin
hellästä rakkaudesta.
Geneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin
pian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin
halveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon
nuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen
rakkauttansa Genevièveen.
Eräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi,
katsoi hän Genevièveen ja kysyi.
-- Rakastatko häntä vieläkin?
Genevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin
mitkään sanat.
Rouva de Préal käänsi kasvonsa:
Kun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta
kasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan,
jos häneltä äiti kuolisi?... Rouva de Préalilla ei ollut sen
likeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että
hänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää.
Oi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan
elonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti
toisen käsityksen elämästäkin.
Geneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut
muuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala
vielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin
suurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset
ihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi
rakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen
äidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa.
Hän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä
eikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti
Jacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa
aina oli läsnä.
Joulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja
kaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen
tuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien
hänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun
hellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi
Geneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa
olisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä
menemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.
Kolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen
yhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut.
Hämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.
Avaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:
-- Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla
äänellä.
Hän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo
riensi ulos huoneesta.
-- Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.
-- Asian-ajaja, lapseni... Nyt on vielä aikaa.
-- Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko... Sanokaa vaan, että
te annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan
ja siunatkaa meitä.
Mutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi
liikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen
asemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa.
Herättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli
pyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen
tulevaisuudellensakin?... Ei, se olisi itsekkäisyyttä... täytyi jättää
hänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus
voisi matkaan saattaa muutoksen.
Tällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal
hiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen
vaipui tunnottomuuteensa.
Geneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista,
jotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle
vahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää
vavahdelleet.
Ovi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena
Geneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä,
näki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin
ihmettelikään... Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä
oli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän
silmänsä olivat luotuina kuolevaan.
Vihdoin hän hiukan liikahti.
-- Joko hän on täällä? kysyi hän.
-- Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin
aivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin
tarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques
Marceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.
Rouva de Préal avasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Epäilemättä
olivat hänen silmänsä jo käyneet himmeiksi, sillä hän ei näyttänyt
mitään tietävän. Geneviève viittasi Jacquesille lähestymään, ja tämä
laski polvillensa hänen viereensä.
-- Äiti, kysyi Geneviève, näettekö hänen?
-- Näen, vastasi kuolevainen, minä näen teidät molemmat, lapseni.
-- Siunatkaa meitä, äiti.
Rouva de Préal ojensi kätensä ja laski sen Jacquesin kädelle; sitte hän
sanoi:
-- Minä annan hänet teille.
Tämä voimain ponnistus uuvutti häntä vallan; mutta hetken kuluttua hän
näkyi jotakuta etsivän ja mumisi:
-- Asian-ajaja... mutta se on jo myöhäistä!
Geneviève kumartui häneen:
-- Äiti, rakas äiti!...
Rouva de Préal katsoi häntä, hymyili ja hyväili hänen kättänsä; sitte
hän painoi silmänsä umpeen, eikä enää niitä avannut.
Kun Geneviève ymmärsi, että kaikki oli loppunut, lankesi hän
polvillensa vuoteen viereen ja itki katkerasti. Jacques antoi hänen
kauan itkeä; sitte hän sanaakaan lausumatta hellästi veti hänet
rintaansa vasten.