Savigny astui ensiksi portaita alas, sanaakaan sanomatta; hänen
jälkeensä tulivat Geneviève ja Jaques. Felicie oli ovenvartijana
huoneessa odottamassa.
Hän hämmästyi, nähdessään heidän noin yhdessä tulevan, mutta kuitenkaan
hän ei sitä näyttänyt, olipa vielä niin älykäs, ettei Jacquesia
puhutellut, vaikka aivan hyvin oli hänet tuntenut.
Geneviève kertoi hänelle muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut ja
kääntyi sitte Jacquesin puoleen.
-- Ettekö tule minun kanssani? hän kysyi.
Rouva de Préalin ovella Jacquesia näkyi epäilyttävän, mutta Geneviève
lausui vielä:
-- Tulkaa.
Ja he rupesivat yhdessä portaita astumaan. Felicie, joka oli aivan
ällistyksissään, kiipesi ylös palvelijain puoleisia portaita, miettien
mielessään, että mikä tässä nyt tulee.
Geneviève vei kumppaninsa pieneen saliin, jossa ei ketään ollut ja,
sulkien oven, loi häneen suuret, kirkkaat silmänsä, jotka olivat täynnä
kyyneleitä.
-- Onko siinä perää, mitä Céline minulle kertoi?... Onko tosi, että te
rakastatte minua?
Jacques ei hetkeen vastannut, niin voimallisesti vaikuttivat häneen nuo
siniset silmät, jotka vielä lapsen silminä ollessaan, olivat lujalla
luottamuksella häneen katsoneet. Siitä ajasta ne olivatkin muuttunut
vielä kauniimmiksi ja syvemmiksi, eivätkä olleet vähemmän rehellisiä ja
luottavaisia kuin silloinkaan.
-- Te tiedätte sen... vastasi Jacques vihdoin suoraan.
-- Niin minä tiedänkin, muutoin en olisi ruvennut sitä kysymään,
vastasi Geneviève, oltuaan hetken ääneti. Nyt minun täytyy esitellä
teidät äidilleni, rouva de Préalille. Me tarvitsemme hänen
suostumustansa.
-- Mutta sitä emme milloinkaan saa, sanoi Jacques alakuloisena.
-- Ehkä emme nyt heti paikalla; mutta äiti on hyvä, hän rakastaa minua,
eikä soisi minun tulevan onnettomaksi. Voimmehan odottaa.
Hän aikoi mennä, mutta Jacques pidätti häntä.
-- Geneviève, sanoi hän vakavalla äänellä, kuulkaa minua. Minä olisin
hylkiö, jos teidän jalomielisyytänne ja kokemattomuuttanne hyväkseni
käyttäisin, vetääkseni teidät alas kurjaan elämääni. Te ette tiedä,
tyttöparka, minkälaista tuo elämä on!...
Hän lausui nämä sanat niin hellällä tavalla, että Genevièven sydän
vavahti.
-- Sen vuoksi tahdotte panna itseänne alttiiksi, että Céline ilmoitti,
kuinka minä rakastan ja olen aina teitä rakastanut; mutta minä
puolestani en saata semmoista uhria vastaan ottaa.
-- Mitäpä minä siis uhraisin? kysyi Geneviève.
-- Kaikki... Onnellisen ja huolettoman elämänne, ystävänne,
mielihalunne, tottumuksenne ja vieläpä hienotuntoisuutennekin... sekä
sen lisäksi vielä kiitollisuutenne rouva de Préalia kohtaan, joka ei
ikipäivinänsä anna teille suostumustansa, siitä voitte olla varma.
-- Kiitollisuudestani en luopuisikaan, vastasi Geneviève, mutta mikäpä
estäisi minua noista muista luopumasta... Sitäpaitsi oli teidän
sanoissanne yksi, joka minua suututti. Minkä vuoksi minun muka pitäisi
hienotuntoisuuteni uhrata? Vai oletteko unhoittanut äitini, minun
oikean äitini?... Ettekö itse ole sanonut Célinelle, että hän teidän
silmissänne oli täydellisen naisen perikuva?
-- Sen vieläkin sanon... Te olette hänen näköisensä, Geneviève, mutta
teissä on paljon isäännekin, te olette äitiänne lujamielisempi.
Kuitenkin ompi varma asia, jos olisitte -- Jacques pysähtyi eikä saanut
tuota sanaa "minun vaimoni" lausutuksi -- jos te eläisitte meidän
keskellämme, niin teidän täytyisi kokea paljon raakuutta, jota ette
nyt nimeksikään tunne, teidän täytyisi nähdä ja kuulla asioita, jotka
teille kärsimystä tuottaisivat. Olenhan minäkin kipeästi kärsinyt
noista elämän tukaluuksista, enkä siis saata myöntyä siihen, että tekin
tulisitte niistä kärsimään.
-- Mutta jos minä itse siihen myönnyn? -- Te ette tunne noita
asioita... Jacques nousi ja astui muutamia askeleita edestakaisin
huoneessa; sitte hän kalman kalpeana seisahtui Genevièven eteen ja
sanoi:
-- Te pakotatte minun ottamaan puheeksi erään asian, josta en koskaan
kenellekään puhu. Minulla oli sisar, Augustine nimeltä... Ette voi
häntä muistaa...
-- Minä luulen kuitenkin häntä muistavani.
-- No, ei se tähän kuulukkaan... Parempi vaan hänelle, jos kaikki
ihmiset hänet unohtaisivat... ja kaikkein paras, jos hän olisi kuollut,
ennenkuin hänestä tuli, mikä hän nyt on.
-- Niin, kyllä tiedän... Céline kertoi, että teillä on ollut paljon
murhetta hänestä, että hän on teistä luopunut ja että hän, kun
kerran hänet löysitte, oli uudestaan karannut, koska hän ei tahtonut
kunniallisesti elää ja työllään itseänsä elättää.
-- Saattaisitteko te siis olla sisarena tuommoiselle kadotetulle
tytölle, Geneviève?
-- Enkö jo olekkin hänen sisarensa? Oi, Jacques! me tahdomme häntä
etsiä, kunnes hänet löydämme... Me tahdomme pelastaa ja niin suuresti
rakastaa häntä.
Geneviève oli pannut kätensä ristiin, ikäänkuin hän jo olisi rukoillut
Augustinea antamaan itseänsä pelastaa, ja hänen kauniissa silmissänsä,
jotka täynnä kyyneleitä Jacquesia katsoivat, loisti jumalallisen
armahtavaisuuden säde.
Mitään vastaamatta Jacques surullisesti häntä katsoi.
Lapsiraukka... tokko hän ymmärsi, mitä tuossa lupasi? Eihän se mikään
helppo asia ollut, rakastaa Augustinea!
-- Jacques, alkoi Geneviève jälleen, tiedättekö, mitä Céline
viimeisiksi sanoiksensa lausui? Sanokaa Jacquesille, että itsekkäisyys
on elämän ainoa todellinen rumuus? Tuohon rumuuteen emmehän ainakaan me
tahdo suostua.
-- No, siltäpä olisinki itsekäs hylkiö, jos ottaisin teidän uhrinne
vastaan.
Silloin Geneviève vuoroansa nousi ja, seisoen Jacquesin edessä, hän
sanoi:
-- Te tahdotte siis pakottaa minun sanomaan, että minä rakastan
teitä?... No, Jacques, ymmärrättekö nyt vihdoinkin?
Kun Geneviève oli lausunut nuo sanat, rupesi Jacquesia niin väkevästi
värisyttämään, että hänen täytyi käydä käsin tuolin nojaan kiinni,
pysyäksensä pystyssä; hänestä tuntui, ikäänkuin väkevä aalto olisi
vienyt hänet muassansa ja heittänyt aavalle merelle. Mutta kuitenkaan
hän ei vielä ollut voitettu, vaan katsoa tuijotti Genevièveä miltei
hämmästyksellä.
Tämä vaati häntä istumaan ja istui itse vastapäätä häntä.
-- Kuunnelkaa te nyt vuoroanne minua, sanoi hän. En enää huoli
kertoa, mitä jo äsken teille lausuin. Minä uskon, että olisin teihin
rakastunut, jos missä tahansa olisin teidät nähnyt, vaikkapa vielä
olisitte ollut noita joutilaita miehiä, joita joskus olen sattunut
maailmassa näkemään, ja jotka ovat minulle niin vastenmielisiltä
tuntuneet. Heti kun teidät näin, minusta tuntui, ikäänkuin pienestä
pitäin olisin teitä rakastanut, ja teidän kuvanne sydämmessäni
säilyttänyt, tuntuipa minusta, ikäänkuin teillä olisi ollut oikeus
minuun. Te olette mies, samoin kuin isännekin oli. Te olette yksi
niistä, joidenka elämä on työllästä, joilla on paljon huolta ja
vähän iloa. Minun sydämeni on aina ollut heidän kanssansa; olen aina
tuntenut, että sittenkin kuulun heihin, mutta ymmärtäkää asia oikein:
jos en ruvennutkaan noista syistä teitä rakastamaan, niin te kuitenkin
niiden kautta olette minulle vielä rakkaampi, eikä se siis voi minulle
uhraukselta tuntua.
-- Te olette niin nuori, ette tiedä, mitä teette.
-- Kun on elänyt tämmöisen vuoden, kuin tämä viimeinen on ollut, niin
ihminen ei enää ole nuori. Käyköön kuinka tahansa, ja jos te ette
huolikkaan minusta, niin minä kuitenkin aion elää niiden parissa, jotka
kärsivät puutetta... Rakkaudesta Jumalaan menee moni nainen luostariin,
enkö minäkin siis voisi uhrata hänelle elämääni!... Kuitenkin minä
mielelläni olisin onnellinen, koska en usko, että Jumala suotta määrää
meitä kärsimään.
Ja hän hymyili Jacquesille niin suloisesti, ettei tämä enää voinut
vastustaa.
-- Geneviève, Geneviève... minun kevätruusuni... minun armaani...
hellästi rakastettuni...
Rouva de Préal ei ollut oikein terve ja pysyi sen vuoksi huoneessansa.
Hän ihmetteli hiukan, ettei jo saanut tytärtänsä nähdä, koska Felicie
oli sanonut hänen jo tulleen sekä kertonut Célinen kuolemasta,
kuitenkaan mitään muuta mainitsematta.
-- Vai on hän nyt vihdoin kuollut, tuo tyttöraukka, sanoi rouva de
Préal, kun Geneviève astui sisään. Olihan kuolema onneksi hänelle
itselleen sekä hänen omaisillensa. Enkä minäkään sitä pahaksu, koska
sinulla ei nyt enää ole syytä mennä tuohon paikkaan, missä sinun piti
olla semmoisessa seurassa, joka ei ensinkään ollut sinulle soveliasta.
Saatat olla tyytyväinen itseesi, ettäs olet ollut hyvä hänelle ja
sulostuttanut hänen viimeisiä elonpäiviänsä; onhan se todistuksena,
että sinulla on halu tehdä hyvää. Céline oli kyllä viehättävä ja
ansaitsi kaikkea hyvää, mitä hänelle osoitettiin; mutta hänen omaisensa
eivät ole hänen vertaisiansa, ja sentähden toivon, että sinä keskeytät
kaiken yhteyden tuommoisten ihmisten kanssa.
-- Céline oli minun ystäväni, ja minä lupasin hänelle osoittaa
ystävällisyyttä hänen isäänsä kohtaan.
-- Sopiihan meidän lähettää Felicie katsomaan, tarvitseeko hän jotain,
mutta sinä et enää saa sinne palata. Sinulla on niin omituinen tapa
puhua, lapseni. Olet ollut tuon tyttöparan ystävänä, vaan eihän hän
saattanut sinulle ystävänä olla.
Geneviève ei huolinut pitkittää tuota hienoa aate-selitystä, vaan tuli
äitinsä viereen istumaan ja sanoi:
-- Äiti, joko te olette kylliksi terve, voidaksenne tulla hetkeksi
pieneen saliin? Herra Jacques Marceau on siellä.
-- Herra Jacques Marceau, kuka hän on?... kysyi rouva de Préal, jolle
tämä nimi kyllä paljon puhui, mutta joka ehdottomasti koetti olla sitä
muistamatta.
-- Hän on se, joka teitä ennen otti minut kasvattaaksensa, äiti, minun
isoveljeni, jota niin paljon rakastin... Minä näin hänet Roncevalissa,
senhän te tiedätte, koska minä sen teille sanoin... Mutta vasta illalla
ennen sieltä lähtöänsä, hän vasta ilmoitti, kuka hän oli.
-- Sekin oli kyllä hävyttömästi tehty... Missä sinä sittemmin olet
häntä nähnyt?
-- Célinen luona, äiti.
-- No, Jumala varjelkoon!... Ja minä joka itse laskin sinut sinne
menemään!... Kuinkahan olinkaan noin sokea?... Enkö sinulle sanonut,
että siellä tulisit tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa sinulla ei sovi
olla mitään tekemistä. Ja mitä tuo Jacques Marceau minulta tahtonee?
Rahaa epäilemättä.
Tämä solvaus jäi kuulematta, tai ainakaan Geneviève ei ottanut sitä
korviinsa, vaan alkoi jälleen vakavammalla äänellä:
-- Äiti, minä esittäisin häntä sulhasenani... ainakin silloin, kun
olemme saaneet teidän suostumuksenne.
-- Tyttö on menettänyt järkensä, hän on tottamar hullu... huusi rouva
de Préal, niin pian kuin sai puhutuksi.
Ja hän soitti rajusti.
-- Mene sanomaan tuolle miehelle, joka on pienessä salissa, että minä
en tahdo ottaa häntä vastaan, ja laske hänet heti paikalla menemään...
Taikka jää tänne, minä menen itse.
Mutta hämmästyksestä ja kiukusta, ehkä myöskin heikkoudesta taudin
jälkeen häntä alkoi niin kovasti värisyttää, että hänen jälleen täytyi
käydä istumaan ja sallia Felicien mennä.
Tämäpä tiesi, miten oli menetteleminen, ja laskiessaan Jacquesia ulos,
hän sanoi sukkelaan:
-- Antakaa minulle asunto-osoitteenne ja sanokaa, missä saan teitä
kohdata, jos minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.
Rouva de Préal pysyi liikkumattomana eikä lausunut sanaakaan, kunnes
kuuli oven Jacquesin perästä suljettavan. Sitte hän kääntyi Genevièveen:
-- Luulen maar, että tämän kauhean talven tapaukset ovat tehnet sinut
kipeäksi, sanoi hän jääkylmästi. Niin pian kuin tämän puuskauksen
perästä rupean tästä jaksamaan, niin me ehkä jo yli-huomenna lähdemme
maalle. Sitä ennen sinä et saa mennä ulos.
-- Äiti, sanoi Geneviève lempeästi, minä olen pahoillani, että olen
saattanut teille murhetta, mutta kuitenkin tahdon antaa teille
tiedoksi, että pidän itseäni Jacques Marceau'n kihlattuna morsiamena ja
etten koskaan mene kenellekään muulle vaimoksi.
-- Saadaanhan nähdä, sanoi rouva de Préal kiivaasti.
Muutaman päivän perästä he lähtivät Parisista, vähää ennen kun tuo
kauhea taistelu toukokuussa alkoi.
Mahdotonta on sanoa, mitä Geneviève kärsi tuolla hirmuisella viikolla,
vaikka hän ei tarvinnutkaan nähdä noita turmiollisia tulipaloja eikä
kauheaa verenvuodatusta. Päivällä hän koki itseänsä hillitä ja oli
tyynen näköinen, mutta koko yöt hän itki, niin että sydämmensä oli
tuskasta pakahtumaisillaan.
Voi tuota kansaa, jota hän niin suuresti rakasti... voi noita
rikoksellisia ja harhaan joutuneita, noita sodan uhreja... Kuinka
he tuossa hirmuisessa veren kuohussa taisivat toinen toistansa
tunteakaan... Rakastaa heitä kaikkia... rukoilla heidän kaikkien
puolesta... antaa sydämensä sääliväisyydestä sulata... muuta hän ei
voinut tehdä näin kaukana maalla, jossa hän itse eli tuskaa tuottavassa
hiljaisuudessa ja turvallisuudessa. Ja mitähän Jacques mahtoi tehdä?
Mihinkä hän on joutununna?
Tämä tietämättömyyden tuska eneni enenemistänsä ja kävi päivä päivältä
sietämättömämmäksi.
Ensimäisenä päivänä kesäkuuta Felicie sai luvan lähteä Parisiin,
saadakseen tietoja äidistään, joka oli sinne jäänyt.
Kun hän seuraavana päivänä palasi, loistivat hänen kasvonsa ilosta, ja
hän haki heti tilaisuutta puhutellaksensa Genevièveä kahden kesken.
-- Hän elää... minä näin hänen... hän on terve, mutta ei sano voivansa
milloinkaan unhottaa noita kauheita tapauksia, joidenka muisto tulee
häntä ikäpäivänsä vaivaamaan.
Geneviève syleili Felicietä innnostuksella.
-- Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka minä pidän sinusta! Mutta miksi et
edeltäpäin minulle ilmoittanut, mitä aioit tehdä? Minulla, olisi ollut
asiaa hänelle.
-- Entä jos en olisikaan häntä löytänyt?
-- Oi, Felicie, kuinka minä olen onnellinen! Minä aloin jo ymmärtää,
että voisi murheestakin kuolla.
-- Sitä paitsi minä ajoinkin teidän asianne, jatkoi Felicie hymyillen.
-- Mitä hänelle sanoit?
-- Minä kehotin häntä odottamaan ja toivomaan.
-- Odottaa, toivoa, tahtoa, uskoa... sanoi Geneviève. Jumala on meidän
puolellamme.