Muutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat
kohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman
hetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän
katsoi heitä kaikkia ja sanoi:
-- Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan... siitä minä kiitän teitä
kaikkia. Isä, syleilkää minua.
Lebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena,
mutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.
-- Céline, pikku Célineni... enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit
minut yksin.
-- Tehkää hänelle mieliksi, sanoi rouva Gregoire, auttaen häntä
seisomaan, te ette saa kieltää häneltä suuteloa.
Lebeau lähestyi vuodetta ja painoi suutelon kuolevaisen otsalle. Tämä
kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja piti häntä hetken aikaa rintaansa
vasten likistettynä, mutta tukahduksen puuska pakoitti häntä asettumaan
jälleen vähemmän väsyttävään asemaan.
-- Hoitakaa häntä hellästi, sanoi hän rouva Gregoirelle, kun hän
jälleen saattoi puhua... Ja ettekö tekin lupaa häntä rakastaa?
Hän etsi katsellaksensa Jacquesia, joka seisoi vuoteen jalkopäässä,
sekä Genevièveä, joka istui hänen päänalasensa vieressä, pitäen hänen
kylmää ja kangistunutta kättänsä.
Hymyillen Céline vieläkin kertoi.
-- Rakastakaa häntä hellästi molemmatkin... Silloin nousi hieno puna
hänen poskellensa, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka niistä ei
mitään puhetta kuulunut.
Geneviève, joka ymmärsi, että kuolevainen tahtoi häntä puhutella,
kumartui vuoteesen.
-- Teidän pitää Jacquesiakin hellästi rakastaman ja opettaman hänelle,
ettei maailmassa ole mitään todellista rumaa, kuin itsekkäisyys,
kuiskasi Céline. Tuleehan hänkin vihdoin onnelliseksi, eikö niin?
Geneviève ensin punastui, sitte hän vaaleni ja jäi liikkumattomana
seisomaan. Céline oli siis arvannut, minkä hän tuskin oli uskaltanut
itselleen tunnustaa.
Mutta nähdessään, miten kuolevaisen jo lakastuneet silmät yhä häneen
katsoivat, ikäänkuin vastausta odottaen, puristi hän lujempaa hänen
kättänsä, kuitenkaan mitään vastaamatta. Silloin Céline painoi päänsä
jälleen päänaluselle ja sulki silmänsä.
Hetken kuluttua hän taas ne avasi ja näki Savignyn seisovan vähän
syrjässä, katsoen häntä tuolla innokkaalla, palavalla rakkaudella, joka
aina ennen oli saattanut Célineä kääntämään pois kasvojansa, mutta nyt
se ei enää häntä peloittanut.
-- Savigny, sanoi hän ja hymyili enkelin muotoisena, löytyy maa, jossa
vanhurskaus asuu.
Savigny laski polvillensa ja kätkien kasvonsa käsiinsä, hän ensimäisen
kerran Lucetten kuoltua purskahti itkuun.
Tämän perästä Céline ei enää puhunut; hän makasi, silmät ummessa ja
suu puoleksi auki, ikäänkuin vielä olisi hymyillyt. Toisinaan kävivät
hänen suloiset kasvonsa tuskallisen näköisiksi, mutta sitte ne taasen
rauhoittuivat. Ehtimiseen pyyhkäsi Geneviève hänen hikistä otsaansa ja
kastoi hänen ohauksiansa. Muutoin ei kukaan huoneessa liikahtanut.
Tunnit kuluivat. Vihdoin alkoi hengittäminen käydä epätasaisemmaksi;
väliin se lakkasi sitte se taasen hiukan kulki...ja vihdoin se aivan
taukosi.
Geneviève ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään kuolevan... Oliko
siis kuolema tämmöistä?...
Itsessään se ei miltään vaikealta eikä kauhistuttavalta näyttänyt,
mutta sitä seuraava hiljaisuus ja liikahtamattomuus, sekä tunto siitä,
ettei mikään enää voi saavuttaa tuota olentoa, joka hetkeä ennen
puristi meidän kättämme ja katsoi meitä silmiin... tuo tuntematon
maailma, johonka hän on muuttanut ja johon emme voi häntä seurata,
kaikki tuo salaperäisyys... Geneviève kalpeni, vapisi ja tunsi olevansa
pyörtymäisillään. Jacques yksin huomasi sen.
-- Minä tulen saattamaan teitä kotiin, sanoi hän kuiskaten, ja itsekkin
ihmetellen omaa rohkeuttansa.
-- Mutta Geneviève viittasi, että hän tahtoisi jäädä loppuun saakka.
Sitte, menivät Lebeau ja Savigny toiseen huoneesen, jossa Céline
oli asunut, kunnes heikkous oli pakottanut häntä makuulle. Jacques
läksi ulos ja palasi vasta tunnin päästä, tuoden muassaan tavattoman
ison vihkon valkoisia sireenejä, Geneviève pisti pari oksaa kuolleen
ristissä oleviin käsiin, ja loput hän varisteli ylt'ympäri vuodetta.
Näyttipä siltä, ikäänkuin Céline olisi hymyillyt noille kukkasille,
joita hän eläissänsä oli niin suuresti rakastanut.
-- Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka
tähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut
paljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt
päivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan
hänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on
yksi ja sama... ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin
olevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa
minun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä
on, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen
tehnyt... Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee... No, herra
Lebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut,
olenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli
sanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö... Enhän minäkään salli
surun itseäni masentaa.
-- Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi
Lebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä
hyvää te olette Célinelle tehnyt.
Akkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen
ääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin
kasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä,
kuin suu olisi ruvennut puhumaan... Mutta se ei ollut muuta kuin
väräjävän valon leimuamista.
Kaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.