Abbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän
ihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä
taitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa;
hänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän
näkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala
hänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä
opettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi
ilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus
eivät ole soaisseet.
Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan
saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus
pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle
kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä,
Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa
ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana
kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän
maailman jättävä?... Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä,
mutta hän uskoi hyvyyttä... tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut
hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli
ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä
luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt,
yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän
suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys
oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi
hänelle hymyilivät... Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian,
että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran
tulisi tuntumaan tyhjältä.
Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä
valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä
tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?... Mitä
myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?... Savigny jäi
häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.
Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa
olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua
taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut.
Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä
suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva
ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.
-- Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole
tyhmäkään... Mikä hän siis on?
Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin
kohteliaalla tavalla kysyi:
-- Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?
Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut
hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan
hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt
sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka
vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.
Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat
miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa
silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä
palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.
Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut
papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.
-- Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?
Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:
-- Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan
uskoisi... Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka;
jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa
voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa
vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa?
"Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen,
on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan
kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.
-- Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka
toivonne panette?... Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme
ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on
tässä silmäimme edessä?
Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi
poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.
-- Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan
riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema... nuoko
kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?... Minä puolestani olen ennen
häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.
-- Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja,
joita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon
Jumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on
jaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan,
koska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa
muualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen
jumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän
kuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.
-- Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi
Savigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin
me... hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä
tuntenut.
Minä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: "Sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", eikö se juuri ole tämä
jumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna
uudestaan synnyttäisi maailman?
-- Käytäntöön pantuna... eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan
harjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka
eivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me
toiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus,
näetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei
kukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä
tuntemaan... minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin.
Puolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja
kunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi,
mutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa
tyydyttää!... Minä en heiltä enää mitään odota.
-- Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi
abbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt
ihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut,
olen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä.
Lieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa,
joka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?... Ja
rikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja
kauniita avuja löytänyt!... Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin
päiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän
öitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona,
hoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö
ole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen
luonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan
kuvana.
-- Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme
paljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa
kerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei
pääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta,
kärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa
määrässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä
nähnyt.
-- Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.
-- Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä
uudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa
rakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin
asti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus
on tapahtuva... Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä
jouduttaakseni.
-- Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni,
saadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.
He puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä
tunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side,
rakkaus ihmiskuntaan.