Kaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871
vuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen,
noita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia,
kauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään
visertivät. Mikä surkea iva!
Viimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä
päässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli
vielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään
meni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä
parempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten,
taitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei
hänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli
näin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa
laitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun
sanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.
Kun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven,
joka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna.
Geneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja
lujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta.
Näkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien
jälkiä jättäneet.
Jacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä
vapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi... Nyt
he näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto
vieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.
Geneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:
-- Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi
Célinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen
suunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin
saattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.
-- Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen
nojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että
hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.
-- Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua
murehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin
saada teitä tavata, ja tässä te nyt olette...
-- En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin... En luullut teitä niin kipeäksi.
-- Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä
huomaa... Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.
Jacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.
-- Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä
itse puolestanne?,
-- En, mutta sodassa on toista. Ja sitäpaitsi ei kukaan minua kaipaisi;
mutta kuinka teidän isänne käy, jos te, Céline, kuolette?
-- Isäparka!... Mutta kait te usein tulette häntä katsomaan, eikö niin?
Kuten aina ennenkin, oli pöydällä nytkin kukkasia, joukko valkoisia
syreenejä, joita Céline oli rakastanut siitä saakka, kun Geneviève
ensi kerran kävi hänen luonansa; huhtikuun aurinko loi kirkkaan valon
huoneesen, joka oli juhlallisen näköinen.
Geneviève nousi lähteäksensä, mutta kumartui ensin Célineen ja kuiskasi
hänelle muutamia sanoja.
-- Tuokaa hänet vaan, vastasi Céline, minä tahdon mielelläni häntä
nähdä, koska hän on teidän ystävänne. Isä ei rakasta pappeja, mutta hän
tyytyy kaikkeen, mikä teistä lähtee.
-- En minä häntä tänne pappina tuo, mutta minä niin mielelläni soisin,
että hän oppisi teitä tuntemaan! Minä olisin jo ennenkin pyytänyt
häntä tulemaan, mutta hän on puutteista ja työstä ollut sangen huonona
sairaana. Eilen hän kuitenkin laskettiin ulos sairashuoneesta. Hyvästi
huomiseen!
Hän ojensi kätensä Jacquesille; he katsoivat toistansa silmiin, sitte
Geneviève kääntyi ja meni. Jacques jäi liikkumattomana seisomaan,
silmät yhä oveen luotuina.
Céline ensiksi puhkesi puhumaan. Hänen äänensä oli niin suloinen ja
kuului niin juhlalliselta, että Jacquesia sitä kuullessa värisytti.
Hänestä tuntui, ikäänkuin tuo ääni olisi tullut hyvin kaukaa, ikäänkuin
Céline jo olisi seisonut toisen maailman kynnyksellä.
-- Minua haluttaisi puhua teille yhtä asiaa, Jacques. Huomenna ehkä en
enää voi sitä tehdä. Tahdotteko tänään minua kuunnella.
Jacques ei vastannut, vaan loi häneen silmänsä, jotka olivat täynnä
ahdistusta... Hän luuli aavistavansa, mitä Célinellä oli sanottavaa;
epäilemättä hän aikoi varoittaa häntä mahdottomia toivomasta, jos hän
olisikin ollut kylläksi rohkea siihen... Céline, joka oli niin viisas
ja taitava päätöksissänsä. Paras siis, että hän kohta sai sanoa, mitä
hänellä olisi sanottavaa. Tämän armaan ja lempeän käden tekemä haava
tulisi tosin kirvelemään, mutta Céline yksin saisi nähdä, miten siitä
verta vuoti. Jacques oli valmis...
-- Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline... itsekin lakkaamatta sitä
vakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki
toivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka
kun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte,
miltä tuommoinen rakkaus tuntuu!
Hän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut;
mutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea,
kuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka
tietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?... Entä nuo pitkät unettomat
yöt... ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä
olisi ollut surusta pakahtua?... Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka
peräti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet...
Mutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei
hän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat
olleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja
tuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta
itsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.
Hän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen,
jota hän ei voinut ymmärtää.
-- Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.
-- No, mitä muutoin?
-- Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.
Jacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.
-- Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää
uskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti
miettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa
tekemään, kun hyvää tarkoitan... Minä tunnen perinpohjin Genevièven.
Hänen sydämensä on teidän kanssanne.
Kuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin,
Jacques rupesi vapisemaan, ja huudahti:
-- Onko hän sitä teillekin puhunut?
-- Ei hän niin suoraan ole sitä sanoin puhunut, mutta hän on sitä
monella tavalla osoittanut. Hänellä on niin jalo sydän, että kaikki
etuoikeudet ovat hänelle vaivaksi, ja paljoa ennemmin hän kärsii
puutetta köyhän kansaa parissa, kun noitten vähälukuisten valittujen
kanssa ylellisyydessä eläisi. Eikä siinä vielä kaikki ole. Jacques,
minä uskon... minä olen varma, että hän rakastaa teitä.
Jacques peitti kasvonsa käsillään.
-- Se on mahdotonta, sanoi hän, mahdotonta... mahdotonta...
Ja jonkunmoisella kiivaudella hän jatkoi:
-- Minä olen vaan työmies... enkä ole mitään opetusta saanut, eikä
minulla ole semmoista käytöstä, enkä osaa siihen tapaan puhua, johonka
hän on tottunut... Ja sitäpaitsi oletteko tullut kaikkia ajatelleeksi,
Céline?
-- Niin luulisin, vastasi Céline.
-- Oletteko ajatellut, minkälainen hänen elämänsä tulisi olemaan?...
tuo elämä, jonka eri kohdat aina ovat tuntuneet minulle niin
inhottavilta, joka en ole muuta nähnytkään... Ei, ei, en milloinkaan
mene hänelle semmoista elämää tarjoamaan.
-- Minä en luule hänen olevan näissä asioissa samaa mieltä teidän
kanssanne. Hänelle on kauneus paljoa vähemmän arvoista kuin hyvyys...
-- Niin se tulee siitä, ett'ei hän ole kokenut... Hän ei voi
aavistaakaan, mitä kaikkea ihminen saa tuommoisessa viheliäisyydessä
kärsiä. Ei ylenmääräinen työ, eipä vielä nälkäkään mitään ole, vaan
kaikki muu...
Lausuessaan nuo sanat "kaikki muu", johtui hänelle uudestaan mieleen
kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ennenkuin heräsi tuohon jalostuttavaan
elämään, joka vähän aikaa sitte oli kohottanut hänet hänen
viheliäisyydestänsä ja tehnyt hänestä ehkä jalomman miehen, kuin mikä
hänestä milloinkaan olisi tullut, elleivät isänmaansa onnettomuudet
olisi uudelle uralle ohjanneet hänen tunnettansa, kärsimään muiden
kanssa ja muiden edestä. Vaan tänä hetkenä hän ei muuta ajatellut, kuin
tuon elämän ilkeyttä, jota hän jälleen tulisi viettämään, elettyänsä
hetken aikaa toista; ihmeellisen ihanaa elämää.
-- Kentiesi Geneviève tuleekin kärsimään. Vaan muistatteko, että hänen
äiti-vainajansa osasi muuttaa kaikki ympärillänsä.
-- Hänen äiti-vainajansako?... Oi, niinpä... vaan eihän se milloinkaan
ollut muissa oloissa elänytkään.
-- Se on totta... mutta jos tuntisitte Genevièven, niinkuin minä hänet
tunnen...
-- Minä sen sijaan tunnen köyhän elämän paremmin kuin te, Céline, sanoi
Jacques ja nousi... Pienessä kammiossanne, jossa olette elänyt isänne
ja kukkaistenne seurassa, teidän ei ole tarvinnut kokea mitään maailman
raakuudesta, ilkeydestä ja saastaisuudesta. Ja kuitenkaan ette ole
voinut unhottaa Augustinea...
Céline painoi päänsä alas; hetkeksi hän oli hänet todellakin unohtanut.
Hänen uskalluksensa katosi.
Mutta kun Jacquesin vielä taudin jälkeen epävakaiset askeleet olivat
lakanneet portailta kuulumasta, palasi Célinen uskallus, ja hän kertoi:
-- Jacques ei tunne häntä, niinkuin minä hänet tunnen.