Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli
lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan
sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin;
vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä,
johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut
kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana
veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä,
jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä
turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän
luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen,
oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut
tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen
päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut
omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä
murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus
ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut
vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut,
joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän
ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa
rakkautta osoittanut?... Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa
suojella?... ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä
rakastaa?
Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru,
hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui
inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen
vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä
tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli
hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut
kuollut epätoivoon.
Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen
mielestään... Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä
tuohon suureen erotukseen?... Vaan kun tämä ajatus johtui hänen
mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève
olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin
olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen
äitinsä oli ollut... On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna...
puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö
hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea
kärsimystä vastaan?... Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi
tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi... olisipa hän saattanut
mahdottomiakin tehdä.
Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa
luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen
kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän
kovista kokemuksista varjelemaan?... Geneviève olisi päinvastoin
kärsinyt, ja hän olisi masentunut... hän ei olisi saanut elää
tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen... hän ei olisi
saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa
määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille,
että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt
tekemään Genevièven elämää ihanaksi.
Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että
preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut
ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon
sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle,
jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan.
Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:
-- Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?...
Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques
aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa
kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja
kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.
-- Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen
seisahtui tiellä hänen eteensä.
-- Mitä te tahdotte? kysyi hän.
-- Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen
Augustine... Oletko minun unhottanut?
-- Unohtanutko?... Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!...
Tuossahan seisoi hänen edessänsä... häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus
ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli
kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin... ne
seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen
edessänsä...
Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä
tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli
säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja
lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas
heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle... Hän seisahtui ja koki katsoa
naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää
palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin
hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.
-- Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.
-- Sinun kotiisi?... Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä
sinun kotiisi tule... mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen
nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole
viikkokausiin mitään ansainnut.
Jacquesia hirvitti.
-- Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua
puhutella.
-- Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen
entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu
tyttöpahanen, -- siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta
kotiripityksiä...
Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:
-- Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian
myöhäistä.
Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin
kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan
taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä,
vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti
toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä
epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on
tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa
syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle
anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."
He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja
tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti
kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää
olisi voinut häntä tuntea... Tavallansa hän oli hienontunut, koska
oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen
silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli
peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei
hävytön.
Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma
sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön
pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä
muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen
käydä istumaan.
-- Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle
jotain, niin menen.
-- Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.
-- Sinun luoksesi!... Mitäpä sinä minulla tekisit?... Et sinä ennenkään
minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä
minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen
työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle
jotain, että ennen päivää pääsen menemään.
Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän
kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi
taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä;
vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän
mielensä:
-- Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni... Minä
lupaan olla sinua nuhtelematta.
Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen
viinipisaran kurkkuunsa.
-- Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä... parempi vaan meille
kumpaisellekin, että minä menen.
-- Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan
sinulle kaikki, mitä minulla on.
Augustine remahti kolkkoon nauruun.
-- Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme
näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä:
sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne
aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin
tunkeutumaan...
Jacquesia rupesi iljettämään.
-- Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle
kolmekymmentä sou'tansa.
Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä
Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä
hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla.
Tämä oli avannutkin oven... Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi,
mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä
valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.
Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita,
hän kirkasi:
-- Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon
hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin... sido minua köysillä! Älä
laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää
saata, minä en saata muulla tavalla elää!
-- Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.
Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä,
hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.
Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:
-- Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.
Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi,
pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä
peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen
äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:
-- Ei, ei; älä sitä!
Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja,
vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski
sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.
Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei
paikalla uneen.
Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain
ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa;
hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät... Näkikö hän
unta, vai ajoiko häntä painajainen?
Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo
väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat,
pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin
nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.
-- Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää
taida kannattaa ylvästellä?
Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä
hänellä olisi ollut vastattavaa?
Hän meni ohitse kehenkään katsomatta... Minkätähden johtui tänä hetkenä
tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa,
että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla,
korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen
esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen.
Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä
karkoittaaksensa.
Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä
pohjaton syvyys!