Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana
talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina
oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo
rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras
parantaja.
Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa
kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin
virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève
kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka
haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka
kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa
ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen
hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain
kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat
koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he
puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän
saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.
-- Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy
ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä
enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt
innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.
-- Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen
emme tietäneet, mitä se merkitsee.
-- Voipi niinkin olla... Céline myönsi; ainakin on varma, että hän
paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin
ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä
pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.
Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:
-- Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa... Isä
kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.
-- Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä
Jacquesista tiedätte.
Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä --
eikä sitä ollut kuin hiukka vaan -- rupesi sairas tyttö puhumaan
Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään
puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen
hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka
Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut
varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun,
jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut
hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät
hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.
Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse
oli arvannut, Céline jatkoi:
-- Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin
ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut
iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi...
Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä
ja hyrähti katkeraan itkuun.
-- Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?...
Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin
olisin ollut onnellisempi.