XXIII.

Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä

edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata

kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että

Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen

vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet

hänen ainoat ystävänsä?

Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään

lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen

päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen

kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti,

kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei

mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät

ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.

Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden

ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa

mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen

ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä

herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden

kanssa.

-- Céline, Augustine on tullut takaisin.

Céline huusi ilosta:

-- Teidän sisarenneko?... Ah, mikä onni!... Missä hän on?

-- Hän on minun kodissani... Mutta hän on kovin muuttunut... hän on

kipeä.

Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.

-- Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän

ei ole enää muu kuin raunio.

-- Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.

-- En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei

olisi mitään tervettä. Hän on sairas... siinä kaikki, mitä hänestä on

jäljellä.

Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja

Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä

hänen sydäntänsä painoi.

-- Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.

-- En tiedä... Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä

käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi

matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä

kaikkea peljätä.

Céline sanoi ujosti:

-- Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?

-- Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?

-- Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.

Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä

odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä

päivittelemisiä... ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja

niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä

kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä

tuotaisiin hänen luoksensa.

-- Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen

ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en

koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa... Onhan

kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni

ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan

sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä

tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin

hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti

kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin

häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen

voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta

hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita

ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka

olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun

huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun

näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa... eikä

kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän

teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta

olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin

hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin

että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla

kuitenkin arvoni.

Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa,

ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva

Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle

onnettomalle tyttöparalle.

Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri

kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.

Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,

-- Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.

-- Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa

olla mitään hänen kanssaan tekemistä.

-- Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän

lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään

kuulunkaan tähän maailmaan... mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa?

Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä

on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin

voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin

tehdä hänelle hyvää.

-- Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.

-- Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä... Jesus on rakastanut häntä,

koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään

sitä, kuin kadonnut oli.

Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että

Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian

perisi.

-- Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti

ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan

kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi

syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven,

pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja

oli nukkuvinaan... mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset

huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut

kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.

-- Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun

ainakaan sovi vanginvartijana olla.

-- Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut

ystävällisesti ottaa sinut vastaan.

-- Mutta minä en tule... Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet

minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen...

-- En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset

rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.

-- Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan... Ja ehkä sinne tulee tuo

turhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.

-- Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs

pelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna

palaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö

tahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista

elämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu

sinulle sietämättömältä... Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen

oikeaksi naiseksi?

-- No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine

hävyttömästi.

Vaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on

rappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä

siveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:

-- Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön

luontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi... Ei minua

saa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi... Anna minun

mennä... minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää

tarvitse kuulla minusta puhuttavan.

Hän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.

Tunnit kuluivat hitaasti... Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan

pimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei

uskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon

talon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin

Augustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään,

kääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä

estänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun

näki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi

sääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:

-- Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.

Hiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin

otsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta

päivässä maksaa.

Seuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen

hänen luoksensa.

-- Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä

itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun

kanssani tekemistä.

Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.

Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään,

kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin

kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset

ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin;

alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä,

silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä

siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin

uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle

puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?

-- Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline

lempeästi.

-- Minkä palveluksen?

-- Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.

Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen

kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi.

Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.

-- Olen, minä olen sangen kipeä.

Augustine tähysti häntä terävästi.

-- Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta

onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole

minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.

-- En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa

jäljellä.

-- Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin

tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut

heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.

-- Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä

kuolemaa seuraa.

-- Niin, kyllä tiedän... mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin

minun nykyinen oloni.

-- Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.

-- Sielu... Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä

minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään... ellei se ole se, joka tekee,

että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te

ette voi sitä ymmärtää... te joka olette viaton kuin kukkanen, hän

lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle

omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:

-- Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee

huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin

eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja:

te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä,

jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli

aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita

viettelijöitä... ja sitte... Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä

on!...

Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan

yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo

kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta,

heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla

hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.

Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta

virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi.

Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan,

voidaksensa paremmin häntä auttaa.

Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.

-- Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!...

-- Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette

luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä

olento.

-- Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline,

ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.

Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:

-- Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa,

ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä... Siksi me olemme peräti

eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen

oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta

veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja

syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.

Augustine nousi lähteäksensä.

-- Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.

Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin

ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline

tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän

ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin",

hän vastasi vaan:

-- En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.

Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.

-- Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin

vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus.

Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se

ihminen. Jääkää hyvästi!

-- Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä

odottamattomista sanoista.

Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin,

oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.

Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:

-- Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.

-- Onko mahdollista?... Voi, mikä suru Jacquesille!... Mutta oletteko

varma, ettei hän vielä tule takaisin?

-- Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja

muassani, lukekaa te.

-- Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.

Rouva Gregoiren täytyi odottaa.

Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.

-- "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden

luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota

Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on

ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."

Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule

sinua vaivaamaan.