Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka
oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa,
teeskenneltyä ja pintapuolista.
Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut
sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat
ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa
eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla
eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia
tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen:
ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset
tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana
huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää,
kuin alttiiksiantaminen.
Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen
luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät
lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen
vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa.
Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä
olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei
koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi
rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä
hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on
itsekkään käskettävänä.
Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään
häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä,
eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän
sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen,
jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden
korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita,
kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille
heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä,
surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa
isoissa, synkeissä saleissa.
Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta
hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille
ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä
siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston
ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon
langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä
rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet,
siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun
vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat
toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan,
taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.
Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin
ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla
hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä
rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli
lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää,
mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin
ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään
minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin
esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista
mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän
tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie
kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen
lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni
vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.
Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi,
tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä
oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva
de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi
tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä
ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla
mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut
nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja
vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista,
surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei
millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan
suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen
tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden
pelko.
Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan,
ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta
tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä
olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että
itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana,
jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja
anteliaisuuteen.
Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan,
kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa
tämä vasta vimmastui.
-- Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä
mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta... Kun kaikki
sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin,
lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.
-- Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun
hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.
-- Hän hoitaa sairaita lasareetissa.
-- Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen
hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.