Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon
surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin
kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine
houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun
keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin
oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi
tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle
hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi
kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan
piiritystä nimeksi vaan.
Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun
päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut
jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa,
ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen
mahdollisuudesta.
Muun muassa hän kirjoitti:
-- "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon
sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan
katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni
seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä
meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka
kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista,
totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa
pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja
olla."
Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa
Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki
tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä
ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi,
mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa
keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen
kanssa ja sen edestä.
Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo
puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.
Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan
semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän
punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka
suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut
kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi
edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline
ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.
Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä
työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja
käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä
puhumasta.
Mutta Céline ei saattanut totella.
-- Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?
-- Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi
Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin
päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne,
Céline.
Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen.
Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä,
joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä
liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa
kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa,
jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän
omissaan piteli.
Tauti oli tehnyt tehtävänsä.
Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän
kysyi lempeästi:
-- Miksi te itkette?
-- Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.
-- En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan
hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa
sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja
minulla ei ole ollut.
-- Onhan se kärsimystä... kauheaa kärsimystä.
-- Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin
kuuma, jotta helposti voi hengittää.
-- Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän
tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan...
Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen
mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:
Maalla nyt lienee kaunista... Jacques en minulle siitä kertonut.
Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara
taivas, jonka voi kokonansa nähdä...
Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen
poskensa punastuivat.
-- Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?
-- On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla
on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes
tiedä, puhuiko hän teille?
Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä
semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli
kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat
tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.
-- Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan
kerran.
-- Ja te tunsitte hänet?
-- En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä
olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.
-- Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla
ilolla.
-- Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.
-- En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä
tahtonut.
Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan,
mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta
itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä
pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi
suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa
hänen tulevaisuutensa suhteen.
Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä
ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire
sisään.
Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti
käsiänsä taivasta kohden.
-- Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin
Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja
jättää köyhät kärsimään!
-- Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.
-- Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi
Geneviève nauraen.
-- Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat
kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään
sekä kengänpohjia järsimään... Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi
semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä!
Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa;
en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset
tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla,
jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei
enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten
säästettävä... Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa
maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti
hyödyttäisi!
-- Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi
Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että
suututti.
-- Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko
Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä,
eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs
poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin...
eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka
heillä maitoa onkin!... Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei
minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan
kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."
-- Pienet lapsi-poloiset... sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne
Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella,
mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.
-- Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset
siitä niin paljon kärsi kuin me muut... heillä on hyvä vatsa. Vaan
tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko
hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä
kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin
hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa
herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa
tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo
ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.
-- Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on
tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli
jättänyt auki, seisoi mies.
-- Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?
-- Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi.
Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!
Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään
Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa
viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut
aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin
kasvoihin.
Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja
paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä
nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo
oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon
asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.
-- Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.
-- Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla
hyödylliseksi.
-- Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin
häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta
tarvitse, kuin katsoa ympärillenne... tilaisuutta ei suinkaan tule
teiltä puuttumaan.