XIX.

Muutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä,

joka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin

huolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä

ihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä

tulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa

katselemaan.

Heidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän

huomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli

miltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua

ujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut

aavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.

Geneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä,

eikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi.

Sittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä

aina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä

hakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen

kohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin

teeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan;

kuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa,

ettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.

Hän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi

niin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi

hiukan syrjään.

Mutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla,

jonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla

kauniisti veistellyn lippaan.

Hän huusi heti:

-- Oi, kuinka tämä on kaunis!... ja kuinka sievästi se on tehty!... Ja

entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!...

Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.

-- Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?

Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja

äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:

-- Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?

-- Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.

Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo

tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun

äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte

unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla

salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.

Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle

tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin

yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut

voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen

muistossansa pysyneet.

Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt

kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut;

hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.

-- Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä

tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä

panen viisikolmatta franc'ia lisää... Luulisinpa sen olevan kelpo

hinnan.

Rouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä,

mutta Jacques pidätti häntä.

-- Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden

maksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä,

että olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se

ei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.

-- Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève

niin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.

-- Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat

ja nyt pisti ne äitinsä käteen.

Rouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa

niin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen

päähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!... Hyväksi onneksi

tuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja

neiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin

kuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.

Heidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi

rouva de Préal ankaralla äänellä:

-- Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta

on! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin...

Sillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa,

ilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että

äskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja

rouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa

taistelussa voittanut.

-- Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi

kasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan

kehnommasti, täti?

-- Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä

tapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän

seura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää,

että oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja... Ennen hänen

lähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi

sanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.

-- Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään

sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on

loma-aikoinaan sen tehnyt... Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos

hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?

-- Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi

meille muistoja jakelemaan!... Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève...

Minä soitan Felicietä.

Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä,

joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli

vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:

-- Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin

sitä estää.

-- Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.

-- Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen

raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.

-- Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?

-- Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua

vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään

kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin

teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti,

sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin

olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut

ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?

-- Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi

rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja

silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.

Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.

Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan

huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa

joukkoon?... Ei hän itsekään sitä tietänyt.

Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana

Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden

joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö,

jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut.

Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin

jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa -- nälkä ja jano yhdessä,

sanoivat ihmiset -- ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä

ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa

toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä

syleilemästä.

Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen

poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa

niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä

poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi

niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä,

eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja

hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä

kupua kutoivat.

Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin

luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun

pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain

kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni,

muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.

Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.

-- Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän

tarkoitti.

Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti

tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä

puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet,

kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ

siellä kesti.

-- Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi.

Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään... Se on surkeata.

Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.

Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa

lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta

Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.

Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut

hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö

häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden

sydämensä niin kovaa tykytti.

Vihdoin Jacques sanoi:

-- Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.

-- Se on hän! Felicie huudahti... Tuo Jacques, josta hän niin paljon

piti.

Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita

ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja,

jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse

olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka

olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein

tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa

värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.

-- Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan

vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier...

Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti

rakastin... Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama

Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta... Kuitenkin se oli tosi...

Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?

Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat

täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.

-- Te olette Jacques Marceau, hän sanoi... sama mies, jota minä niin

hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin

aamuin otti minun syliinsä... Nyt minä jo muistan... minä muistan

kaikki.

Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin

syliin.

Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte

hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:

-- Jääkää hyvästi.

Ja hän katosi yön pimeyteen.