Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand
pahaksui suuresti -- muuta mainitsemattakaan -- Genevièven penseyttä
hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti
hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut?
Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat
häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?... Olihan se
todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta
löydetty...
-- Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun:
hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle
soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi
hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa,
että häntä vaan armontullen täällä pidetään.
Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa
niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva
de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen
kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä
heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä
ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla
varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta
omaan itseensä.
-- Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand
kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein
erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään,
mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi
huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä,
kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia.
Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin
kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin
täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on
kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista
hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy
siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta,
että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo
säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin
huvittamisessa?
Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal
puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen
toisaalle.
-- Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on
hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän
olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa
kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.
-- Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti,
uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja
senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.
Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.
Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan
ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:
-- Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on
kaikilla halpa ja itsekäs sielu.
-- Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia
asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle
köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.
-- Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?...
Onhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja
jalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja
antoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö
epäilemättä on sinun perillisesi...
-- Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin
rohkeasti.
-- Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut?
Varmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika,
herra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä
vaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut,
että tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun
sisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.
-- Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta,
vakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja
saattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.
-- Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!... Sinun pitää antaa tuon
hölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa
kumpaakaan... se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.
-- Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.
-- No, kaikkea tässä kuullaan!... Pysykäämme totuudessa, äläkä
sinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin
jaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: "nelikko haisee
aina silakalta", mutta minä sanon päinvastoin: "silakka tulee aina
nelikolta". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta
franc'ista.
-- Ei se ollut hänen oma äitinsä...
-- Mitä sinä minua vastustat?... Hän oli samaa säätyä.
-- Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle
hakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja
muassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat
olivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut
rohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi,
kun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa
ihan lähellänsä.
Tämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli
tehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan
tuntee olevansa tervetullut.
-- Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?
-- Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.
-- Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen
on?
-- Epäilemättä.
-- Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen
vastenmielistä?
Hetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:
-- Kirjani miellyttää minua suuresti.
-- Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan
en pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan
epäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän,
neiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani.
Sitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä
päättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää,
kuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei
teillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?
Tämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.
-- Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla
esitellään.
-- Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa,
kaunis tyttöseni?... No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja
siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de
Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen
tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle
palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä
liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän
päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne
merkiksi?
-- En, vastasi Geneviève ja nousi.
-- Mikä jäykkyys!... Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?
Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.
-- Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva
de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan
teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita
pieniä juonia surra.
Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle
sikariansa polttamaan.
Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet
olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa
sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan
yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä
Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt
oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään
puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä
vaivaamaan.
Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:
-- Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi
koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy
poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole.
Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla
alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi,
ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla,
siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen
ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin
luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun
valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!
-- Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun
keskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun.
Miksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä
puolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan
näyttäytyä.
-- Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten
suosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden
itseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja
siinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa
jouduttamaan... Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa,
ennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen,
että olen täällä ikävään kuolemaisillani.
Kun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä
hymyili tyynesti ja vastasi:
-- Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä
tavoittamaan.
-- No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei
ensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni
asia on tullut päätetyksi.
Mutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden,
että tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut
epäilemään asiansa menestymistä.
Päivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla,
eikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei
herra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä
uskallusta?... Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei
viekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut
mitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä
keinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.
-- Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt,
sanoi rouva de Préal tädillensä.
-- Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.
Molemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan
vimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de
Rochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut
pelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.
Tuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka
tienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.
-- En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa
minulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka
paljoa parempi olisi...
Rouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä
sisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä
uutta vastusta.