Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita,
mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää
tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi
jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän
poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja
rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa
koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun
nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan,
mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut
mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka
kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi
tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli
lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä
halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin
kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut
kuin sen tykkimistä.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin
voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat:
"Sydämeni on jäänyt heille."
Selvästi hän oli ne kuullut... se ei ollut mikään unelma. Tuo
Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen
voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei
ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi,
parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan.
Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut
mitään unhottanut... Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli
tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa
uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin...
Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä
murheistansa?
Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä
tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä
ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu.
Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui
vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei
milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt... ensimäistä kertaa hän
käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun
kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut
laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla
säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen
rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään
oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut
tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään
henkiin herännyt... mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa
syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli
tehnyt ahtaaksi!
Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta
unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli
nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole
monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata
kauniimmalta.
Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän
seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä
kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä
virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten
alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt
tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta
puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle
mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi... Hänestä tuntui
ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen,
ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois
tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää,
joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine
inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana... Ja jos
alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan
tapahtunut... Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta
eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?... ja eikö hän itsekin
vielä ollut työmies Jacques Marceau?... Mutta voi! Jos ei muuta olisi
ollut... ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä
myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion
tielle joutuneen tytön, veli.
Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati
hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena,
kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana,
inhottavana.
Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista
nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä
nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki;
hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä
laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan.
Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon
pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti
astua.
Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi
hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni
nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa
nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha
hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten... ja samassa
sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."
Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen
hävettävä haahmu... ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä:
Älkää häntä lähestykö!... Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan
hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain
uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen
sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä
vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.
-- Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen... ja sitä paitsi
hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan
omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa.
Tyttöparka!
Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.
Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton
ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin
miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.