XVI.

Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut

lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ

oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja

myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä

täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja

Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta.

Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään

uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti

ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.

Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä,

ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein

kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin

kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän

liverryksen pianolla... Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven

elämästä, joka eli niin lähellä häntä... ja kuitenkin niin kaukana.

Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista

hienon naisen elämää... Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan

hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli

koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä

ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita,

kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte

huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan... ja

lukea... ennen kaikkea lukea... ei vaan yhden sou'n sanomalehteä

taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja

viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita

kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa

näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita

kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita;

iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain

puitten varjoon... tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa

ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia,

jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli

noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että

saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä

kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa

ja katkeruutta.

Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka

olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi.

Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään

hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen... mutta naisia hän

miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö

olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään

muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen

olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään

vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä

miesten kanssa.

Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta

pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon

laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita,

joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän

pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista.

Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni

metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se

ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla

ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili

pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden

pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat

muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti

niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi

näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona

kaikille... kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse

isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin,

kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques

vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien

himmeässä valossa oli nähnyt!

Ihmeellistä!... Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut

ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä

heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä

nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä

nykyisen elämämme kanssa.

Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä.

Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta

mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen

vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin

läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven

mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.

Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies,

joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta,

eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen

suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin

antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä

mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen

tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève

huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt

häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.

Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut

Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen

omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.

Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra

de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin.

Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin

kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen

hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun

Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun

hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään

ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.

Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten

ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne

haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa

häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden

ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa

ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen

ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita

hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle

opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen

perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä

luottamuksella omaistensa viisauteen.

Muutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa,

ja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille

heistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön

tuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä

alkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille

annettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan.

Päinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen,

rouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista

Genevièven läsnäollen sanonut:

-- Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa

hääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria

vartioida.

Ihmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida,

ja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut,

että tapa oli semmoinen.

Heidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan

heillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa...

siihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan

vuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta

kuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.

Tuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei

hän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus

oikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän

oli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään.

Tämä oli vastannut:

-- Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun

mieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä

tapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään

vastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva

de Préalin puoleen.

-- Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?

Ja tämä vastasi yksitotisesti: -- Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin

kasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja

luotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.

Vieläkin pettymys... Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus

kysymykseensä.

Rouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista

ennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista

löytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?

Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua

sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut.

Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli

säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu

mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää.

Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon

salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon

kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu

jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei

milloinkaan pääse alkuunkaan.

Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja

Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse,

jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin

paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de

Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen

eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä

luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin

hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja

rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen

syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman

ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä,

jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan

tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta,

silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.

Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa

salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa,

voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka

oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin

oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori

sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli

matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.

Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään

edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei

nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä,

epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja

huolettomasti puhui.

-- Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen

sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.

-- Mutta neiti, minusta näkyy...

-- En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla

sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni,

joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin

katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä

puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni,

ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa,

niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"

-- Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt

viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta... Jos rouva kuulisi...

-- Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut

mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä

muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä

luulen, että sydämeni on jäänyt heille.

Kenelle, neiti?

-- Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä

ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä... Minä rakastan

heitä... En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.

-- Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?...

-- Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut

niin hyvä minulle... Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen...

-- Miksi ette ole?

-- Kun tahtovat minua naittaa...

-- No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita... mutta luulisihan

tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun

seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.

-- Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?

-- Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.

-- Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin

minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan

omaa itseänsä.

-- Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella,

vastasi Felicie varovasti.

-- Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet...

Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi

häntä nauraen silmiin.

-- Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä;

mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään,

niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan

ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan

sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi

niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle

sanomista, niin minä menen huoneeseni.

Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.