Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt
neiti de Préalia.
Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään
käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi
hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen,
joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän.
Yrittäisikö saada häntä tavata?... Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään.
Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään
enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan
samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli
unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli
ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen;
nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi
itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi
häneen.
Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?... Mihinkä hän ottaisi
turvansa... ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?... Pitkiä aikoja
oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli
vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä
vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta.
Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa... niin hän ainakin uskoi.
Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista,
tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä
suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!...
Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat
hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!... Mikä
sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden
lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet
kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan... Siinäkin jo pitäisi oleman
tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen
ääniä.
Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin
juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa.
Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet,
ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen
kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään
kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei
taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten
välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle
viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus
liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja
taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui
syvään uneen.
Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän
vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut... nyt hän jo
kuuli puhuttavankin... Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei
ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen
päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen
haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen
puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan
liikutti itseänsä.
-- Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan.
Jättäkää hänet tänne... se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata
ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa... Näettenkös, tuossa yksi
juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.
-- Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.
-- Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on
minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja
taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.
-- Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen
puhuja halveksivalla tavalla.
Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan
silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää
voinut häntä juopuneeksi uskoa.
Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja
pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra
Bousquet.
-- Mikä täällä on hätänä?
-- Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.
Rakennusmestari lähestyi.
-- Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota
neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi,
rouva de Préal.
-- Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei
voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole
yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.
-- Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän
puistonne yömajaksi.
-- Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se,
joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de
Préalin.
-- En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei
ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon
pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä
asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.
Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä
Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat
yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien
puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka
ihana tuo ilmestys oli... Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin
suloinen!... Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman,
ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.
-- No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet,
ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat
puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?
He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.
-- Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin
kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota
miestä.
-- Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet.
Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua
meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.
Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa
olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen
häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi
häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin
hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä
nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan
kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.
Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä,
oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan
pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään,
niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu,
nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen
kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä
seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää
hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi,
kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.
Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin
vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli
nähnyt Genevièven.