XIV.

Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut

maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä

tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin

aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline

luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen

sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä

itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä

tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja

lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia.

Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain

välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo

hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat

noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi

katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt

tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle

tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.

Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen

työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen

täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen

sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui

päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja

kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen

sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä

puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä

ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle

ainoana keväimen osoitteena.

Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt

itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että

Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.

Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt

heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön

kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja

hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän

huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi,

että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava

halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä

sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän,

joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli

hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja

hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin

katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa

sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden

tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska

tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.

Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai

nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin

hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön

kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat

vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen.

Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.

Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä

aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli

nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten

tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota

pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi

sunnuntaina hänen tulisi lähteä.

-- Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea

kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas

teitä lähetetäänkään?

-- Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt

mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.

No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette

itseänne näyttämään?

-- Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka

hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi

hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja

hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus

olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan,

tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi

toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt

enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin

rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.

Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta

kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti

hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään

onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä

voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.

Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti

oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi

vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen

inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen

Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se

sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen

suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka

aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja

pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon,

onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä,

eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."

Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä

rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden

työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas

Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka

loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille

saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka

johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, -- kaikki nuo

suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen

häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän

ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi

voinut sitä omaksensa tunteakaan.

Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän

rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.

-- Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja;

mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja

vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita

omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee

tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal

kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.

Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja

kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä

hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa

löytyä?... Ja vaikka se olisikin hän?... No niin, sanoi hän

itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän

matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, -- vaikkapa se olisikin

hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua

siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän

vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään

olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä

tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin

sallittuna... sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun

elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni

hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin

ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan.

Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.

Rikas ja korskea vallasnainen... Ei Céline toki ollut häntä siksi

huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä... hänen, ei

ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa...

hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös

oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.

Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä

vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei

mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut

hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.

Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa

rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän

oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti

olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän

päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen

kautta saisikin siihen tilaisuutta.

Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin,

kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä

värisytti.

Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet

rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen

ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen

toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.

Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli

aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan

työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä,

kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen

tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut

äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt

sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut

voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut

sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä

holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei

kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.

Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi,

tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen

ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja

tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä.

Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni.

Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?

Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen

yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata

niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen

tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä

levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä

oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta

hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras

rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi

ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa

entiseen kauneuteensa.

Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.