XIII.

Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun

perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli

muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier

ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta

enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko

piti hänen erillänsä ystävistään.

Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti

mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo

oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan

mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen

huoneesensa.

Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.

Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä

katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti

tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään

lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja

katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:

-- Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan;

se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen

minkäänlaista selitystä.

-- Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän

minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää

hyvyyttä vaan.

Lebeaun kasvot kirkastuivat.

-- No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?

Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään

selittäneet.

-- Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt

pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin

harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.

-- Sunnuntaina minä tulen.

-- Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako... se koskisi meihin

kipeästi.

Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin

tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen

tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka

häntä vapisutti.

-- Mikä sinun on?... Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika

tulee meillä käymään?

-- Onhan se minulle mieleen, isäkulta.

-- Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan

ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee

noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo

pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta

pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle

olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.

Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti

valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n

maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.

Céline pidätti kyyneleitänsä.

Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita

saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut,

jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. -- Se ei ollut

mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.

Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä... Tällä kertaa

hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin

ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa

että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään,

nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta,

jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa?

Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun

istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta

tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen

kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.

Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen

kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa

kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin

käsinojalle.

-- Jääkää hyvästi, sanoi hän.

-- Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.

-- Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen

porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.

-- Hän on sangen kipeä, hän sanoi.

-- Kuka? kysyi Lebeau.

-- Teidän tyttärenne.

-- Ei suinkaan, ei suinkaan... ei se ole muuta kuin hiukan

verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole... Onhan meillä jo

maaliskuu käsissä... kai kevät taas häntä virkistää.

-- Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.

-- Eihän se ole ollut tarpeellista... Meidän ei nyt kannata panna rahaa

tarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää

viiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.

-- Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen

kouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen

pitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa

sairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako

tietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä

sitä hänelle sanomasta.

-- Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.

Hämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän

riensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä

sulki oven jälkeensä ja huusi:

-- Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä

olen sanonut.

Sangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen

kultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä

polttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.

Céline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja

niinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän

päätti salata koko asian tyttäreltään.

Kun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen

ei muulloin ollut tapana tehdä.

-- Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.

-- Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.

-- Oikeinko totta?... Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko

terveeltä... Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena

ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?

-- Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen

hiukan väsynyt.

-- Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.

Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen

kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.

-- Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.

Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski

levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon

pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle

takaisin.

-- Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä

lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?... Olisi

jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.

Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli

kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä

saavansa vahvistusta vakuutukselleen.

-- Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan

kipeän.

-- Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta

hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret

ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä

rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö

minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta

ei myöskään ota vaaria puheestani... Minun nuoruudessani oli ihmisillä

enemmän rohkeamielisyyttä.

-- Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole

saapuvilla.

-- Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet

syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei

niitä söisi.

Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän

keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.

Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket

lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan

valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen

pilkku.

Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei

säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen

kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen,

niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua.

Hän alkoi heti:

-- Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen

tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen... Ei hän minulle mitään

suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin

on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt

väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys,

jossa hän elää. Se on hän. Jacques... annatteko minun ilmoittaa se

hänelle?...

Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti

niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja

peljästyneenä hän pysähtyi.

-- Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla.

Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo,

että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa

käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä.

Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.

-- Te ette tunne häntä, muistutti Céline.

-- Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen,

tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka

sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla

minkäänlaista keskuutta.

-- Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.

-- Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on

turhaa vaivaamista.

Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut

keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.