XII.

Joulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen

jäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan

ulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de

Préalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli

saapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan

hänen luonansa.

Silloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska

rouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan

ollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin

kävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi

Savignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin.

Tuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja

innostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä,

koski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat

voineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä

kuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä

vaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli

tullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta

työntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli

kokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut.

Hän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta

kaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja

kuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.

Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa

varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden

omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien

ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää,

vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.

Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli

noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä

liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi

samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä

olisi säälistä pakahtumaisillaan.

Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta

hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään

ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan

joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu... Ei

hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana

häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä

ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka

voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn

läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa

puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti

vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan

puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.

Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka

kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä

kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta

kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan

kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi

ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi

käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan

ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa

ilosta häneltä riistettiin?

Hänen isänsä ei huomannut mitään... Hänen silmissään Céline vaan oli

sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta

tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä

ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista

janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän

näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet

ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin

käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle

itsensä esimerkiksi...

-- No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa

elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen... Tulenko minä

keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta

maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän

velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin... Ainakin minulla on

se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä

minua nuhdella.

Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket

päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa

hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin

synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että

hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta

säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei

Jacques enää tullutkaan.

-- Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä

päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin

hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli

saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?

-- Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä

on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä

ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut

muualle asumaan... Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen...

Hän ostelee itsellensä kirjoja... Semmoinen häntä miellyttää.

-- Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.

-- Se on myös hänet jättänyt.

-- Hänen sisarensako?

-- Mikä hänestä on tullut?

-- Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta

ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin

masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika

on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut.

Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä,

me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä

ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän

muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan.

Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin

kiintyä.

-- Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi

Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan

aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.

-- Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se

on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin

muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan

hiukan virvoitteleekin... Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä

unhottaa... Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin

murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin,

että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa

ajan heille; mutta siinä ei syy ole.

-- Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi

rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa

häneltä ongituksi.

Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen

puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi

Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa

Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin,

hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.

Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen

sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa

Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt,

niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä,

mutta jos hän olisi oikein arvannut... Ja oliko hänellä edes oikeus

salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève

oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle

haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä

kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila,

jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan.

Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki

aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin

ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän

lietensä ääressä.

Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques

sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia

sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui,

kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen

äänensä vapisi.

Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun

hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän

huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan

sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta

hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua...

Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin

suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:

-- Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa... Erästä ajatusta,

joka lakkaamatta tulee takaisin... Mutta ehkä se onkin hulluutta.

-- Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli

niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä

kuin ennenkin.

-- Minä luulen... minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on

sama...

Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään

virkkanut. Céline alkoi jälleen:

-- Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama... että

hän on teidän pikku Genevièvenne...

Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi

kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne

entistään vielä synkemmiksi.

-- Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?

-- En tiedä... Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo

ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.

Jacques mietti hetken aikaa.

-- Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää

siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin

minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja

minun välilläni on suuri juopa.

Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.

Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän

aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.

-- En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin

velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on

totta!...

-- Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän

milloinkaan saisi sitä tietää... Arvattava kuitenkin on, että hän on

kaikki unhottanut... hän oli silloin vielä niin vähäinen!... Ehkä häntä

hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa

ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä... ja se musertaisi minun

sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta,

jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen

äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on

ihanaa ja suloista... Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.

-- Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja

hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.

Jacques jatkoi jälleen:

Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève,

nähdä häntä... ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta

elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä

vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen

tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa

hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille

molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää,

mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja

ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.

Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä,

että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan,

pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:

-- Te olette niin yksinänne!... Teillä ei ole ketään, joka teitä

rakastaisi!...

-- Sille en mitään voi... Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo

minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni.

Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!

-- Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.

Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa

muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei

enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki

vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli

yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.

Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski

kätensä hänen käsivarrellensa.

Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli

muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään

tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen

sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.

Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.

-- Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla

onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä

olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista

asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta,

ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta

eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee

ihminen muutakin... Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin

rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!... Meidän asuntomme, meidän mustat

ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme,

vaatteemme, kaikki minua inhottaa!... Entä nuo likaiset kauppapuodit,

joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme

kyynäspäitämme... Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun

puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin

hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää.

En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää

itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän

oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät

sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt

kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että

jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen

sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt

syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut,

voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin

syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä

rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan

kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.

Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä,

sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän

tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen

sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita

kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta,

jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen

lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka

olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet,

jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi

tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa

järjestystä, vaivoistansa huolimatta.

Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen

onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos

Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni

paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa,

ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia,

katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä

Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan

hänellä olisi... ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua,

joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.

Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen

hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen

sieluansa.

-- Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta

ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei

ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on

siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan,

jossa kaikki on niin ihanata.

-- Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,

-- Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä

huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä

maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa

elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä,

kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa

meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan

aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni,

valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä

murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin

tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa

elämme.

Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään

noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä

kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä

ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:

-- Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!

Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut

tehnyt, sanoen:

-- Kiitoksia.

Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta

itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut

suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki

Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän

unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä

rakastanut.