-- Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa,
sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä
aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä
ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun
kamarissani.
Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.
Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka
mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui
omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista
muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä
hakemaan.
Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:
-- Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!
-- Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.
-- Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa
tekemistä, saanko kivaa kysyä?
Geneviève ei vastannut... Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin
hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa
tekemistä?... Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi
voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä
ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä
kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä
lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää
toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin
kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille,
vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli
vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta,
ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä
tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa
käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat
selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä
lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.
-- Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi
rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne
seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän
pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi
seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.
-- Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät
vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.
-- Oivallisessa... tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas
on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin,
ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta
toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista
elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti
syökään... Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi...
Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin
sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?...
Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita... Ja jos
alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin
tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa.
Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei
huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa
elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän
heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla
täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku
roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka
puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa
todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.
-- Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta
vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut
vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen
tuumiinsa ja sanoi vaan:
-- En minä usein huoli häntä kutsua... Sitä paitsi hän ei ensinkään
ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen
taipumuksensa ovat vaarallista laatua.
-- Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se
on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi
valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä,
mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista
ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta,
johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus
semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?
-- Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä
kovasti paheksui?
-- Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle
miehelle vaivojansa valittelemaan.
Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui
kuitenkin nytkin.
-- Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä
kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen
sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon
ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä,
jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani
jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka
kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin
olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni.
Jokaisen tulee pysyä säädyssään.
-- Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.
-- Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska
hänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä
paitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella
kuin sinä, ystäväni.
Tuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin
suun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän
oli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että
häntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.
Tämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta.
Mutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti
niitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja
ymmärryksensä, puhkesi puhumaan.
-- Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat.
Nyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta
myötätuntoisuutta herättänyt.
-- Geneviève... sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo
jättänyt huoneen.
Silloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:
-- Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole
toivomista lapsesta, jonka kadulta löysit... Hänellä on rotunsa,
taipumukset.