Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä
viimeisestä kiittämään.
-- Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi
kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän
vaatimuksia.
Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo
sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:
-- Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.
Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt
iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine
akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja
pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt
huonetta hiukan hauskemmaksi.
Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka
kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään,
tuoden muassaan nuoruuden, ilon... kaikki oli yht'äkkiä muuttunut.
Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé
Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen
lause:
-- Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.
-- En, vastasi Geneviève.
Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:
-- Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa,
minä toivoin teitä kohdata.
Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä
hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita
salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella
luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.
-- Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun
abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen
arvannutkin.
-- Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka
äänensä kuului totiselta.
-- Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota
minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te
sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä
tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata
olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te...
-- Mitä _te_ uskoksi sanotte?
-- Kun tietää jonkun asian varmaksi... eikö niin?
-- Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota,
sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei
mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä
Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo
ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla,
kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento
on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta
minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta
tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri
sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä
rakastamaan. -- Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan
on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.
-- Tuntuuko teistä todellakin siltä?
-- Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia,
jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten
täällä puhuttiin.
-- Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti
toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.
-- Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia,
löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että
me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme
Jumalaan?...
-- Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi...
-- Jesus?... Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.
-- Ja kuitenkin hän kärsi... hän kiusattiin... hänellä oli
taistelunsa... hän rukoili... yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä
Isänsä kanssa... Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun
tahtosi, eikä minun." -- Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä,
mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään
osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla
sama rakkaus.
-- Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta... mutta
minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.
Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla
meidän kaltaisemme.
-- Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin,
tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.
Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.
-- Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta
asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä
tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?