Céline kuiskasi:
-- Jääkää vaan!
-- Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.
-- Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.
-- Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä
sanoma oli suuresti mieleen.
-- Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan
ansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.
-- Sittehän he ovat kovin onnettomia?... sanoi Geneviève, joka oli
liian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.
-- He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En
tiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.
Ihan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä
Jumala!... Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja
haikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon
neidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö
ei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken
Célinen kanssa olemasta.
Hän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille
vaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita
askeleita.
Hän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä,
mutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.
-- Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä
sen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli
täällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut,
ilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli
saanut arvonsa.
Tervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti,
oliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin
mitään osteta... ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi
istunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.
Onneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät,
hän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista.
Mistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista?
Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?
Savigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka
herkeämättä loi silmänsä poispäin.
-- No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena,
jona teitä ei ole näkynyt.
-- Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.
-- Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen,
antamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon
lihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen
olette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden
te noin olette laihtunut?
Savigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui
synkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.
-- Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella,
jonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan
taottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä
hyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä
huvittaa näitä nuoria neitosia.
Näin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä
ivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.
-- Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä
tehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen
useampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja
silloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus
kielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi,
menemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen
taskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin
joukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä
varten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti
haastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin
tulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille
tehdasta näyttämään.
-- Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja
samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti.
He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me
söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi
jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse
saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja
tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä
äänensä kuului vielä etäämmälle.
-- Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?
-- Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän
kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.
Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:
-- Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!...
Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi
meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen
pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta
sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa
vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta
tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo,
joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina
kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja
antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi,
sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä
vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät
lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.
Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi
oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin
rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas:
-- Se onkin yhtä kaikki... ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö,
mitä leski teki?... Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen
apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea
lasta elättää... eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän
vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en
ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin
onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."
-- Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.
-- Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat
pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.
Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti
lisäsi:
-- Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut
paremmaksi... Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin
teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.
-- Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.
Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi
häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon
komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut.
Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi,
niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.
Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä,
ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli
pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa
luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi
mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua.
Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi
ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut
häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin
lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.
Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään
väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen
nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.
-- "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että
väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?... Mutta ei tyttö hänestä mitään
tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.
Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.
-- Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä
murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä
silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni,
rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä
rakastamme.
Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.
Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin,
koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.
-- Ei suinkaan! ei nyt vielä!... huusi Céline, joka jälleen tointui.
Ja aivan hiljaa hän lisäsi:
-- Minkätähden hän tuli?...
-- En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi
ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste
tulen käymään.
Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa,
eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.