X.

Célinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän

suven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta

iloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä

mitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi

hemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.

Epäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä

suuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli

tottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän

niin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan

nuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä,

jolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä

iloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa

rouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa

ansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut

häntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että

hän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se

hänen viallisuutensa tähden oli.

Vaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas.

Hänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa

vaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten

korvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten

koristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli

nähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden

unelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut

Jacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi.

Ei sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän

oli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei

katsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta

lakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä

tämä ei sanoilla selittänyt.

Aivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun

hän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta

seikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon

erinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa

voimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät

ensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen

elämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja

salamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä

vaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi

siitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata

kotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja

yksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle

itselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka

painoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta

Jacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen

kuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa

pikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen

kodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän

valta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan

ankarassa muodossansa.

Ehkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä

määrässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia

toivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan,

että hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja

että hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta

ammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä

johtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja

muiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?...

Näinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa

hengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven

kynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän

katseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja

silloin hän surullisesti hymyili.

Tuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de

Préal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen

hymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän

rupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen

kevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen.

Eivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi

se ei voisi olla hän?... Oi, jospa hän voisi olla varma siitä... jos

hän taitaisi sanoa Jacquesille: "tässä hän nyt on, tuo kadotettu."

Hän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi

hänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka

toisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa,

jota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista

aarretta?... Mutta silloin häntä alkoi väristyttää... hän tunsi

vilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili,

teki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi

olikaan Jacquesille sanottavaa?... Että hän, hänen surumielisyyttänsä

ajatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä

suuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista

surua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan

Augustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen

tiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!... Tokkohan neiti

Préal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä...

he eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin

yksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus... Puoleen

vuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti

ei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän

oli syleillyt ikäänkuin sisartaan.

Silloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus

tuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä

kuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien

unelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein

hänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä

hänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut

mahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.

Hän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan

jonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus

oli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota

lempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan

omaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä,

vapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin

hänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn

seurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei

sanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi

Célinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.

Kesä oli kokonaan kulunut, eikä mitään ollut Savignysta kuulunut.

Lebeau sitä jo ihmetteli, ja eräänä sunnuntaina hän päivällistä

syötyänsä alkoi huoliansa haastella.

-- Olen aina peloissani, että joku onnettomuus häntä kohtaa, sanoi hän;

tuo poika on sitä laatua, että hän käskemättä saattaisi pistää päänsä

vaikka tiikerin kitaan.

-- Jumala varjelkoon, huusi rouva Gregoire, sitä minä en tahtoisi

katsoa... Se saattaisi minut vallan kipeäksi Mitähän tuolla miehellä on

tiikerien kanssa tekemistä?

-- En minä nyt puhu Jardin de Plantesin tiikereistä, vaan semmoisista,

jotka väijyvät ihmisparkoja, elleivät ne pysy alallansa. Mitä on

montakin, jotka ovat saaneet paljon kärsiä, kuri eivät ole osanneet

hillitä kieltänsä. Jos Savigny vaan jonkun aikaa pysyy poissa, niin

minun aina johtuu mieleeni, että hänellä kai on maksuton asunto

jossakussa valtion vankilassa... Mutta siitä hän ehkä kuitenkin antaisi

meille tiedon...

-- Kyllä kai hänellä itselläänkin olisi varoja maksaa huonestansa,

sanoi rouva Gregoire. Minä puolestani en suuresti pidä tuosta

Savignystanne, sillä kun hän täällä on, niin hän ei minusta sen enempää

välitä kuin tuolistakaan, ja kahvikuppinsa hän nielee, ikäänkuin se

olisi jotakin lääkettä, eikä edes kiitäkään; mutta siltä minä kyllä

voin uskoa, että hän kykenee itseänsä elättämään.

-- Kykenee!... huusi Lebeau, hän joka voisi tulla rikkaaksi mieheksi,

jos hän vaan huolisi vähäisen omia asioitansakin hoitaa! Mutta Jumala

tiesi, muistaako hän edes joka päivä syödäkään. Kaiken työansionsa hän

antaa muille. Minä olen nähnyt hänen makaavan lattialla oven edessä,

koska hän oli antanut huoneensa eräälle perheelle, jolla ei ollut muuta

kotia kuin katu.

-- Onhan se kaunista, sanoi Jacques.

-- Kaiketi se kaunista on, ja se on minun uskoni, että hän saa

palkkansa toisessa elämässä, koska korkein olento on ihmisiä

vanhurskaampi; mutta tässä maailmassa eivät hyvät työt aina tuota

ihmiselle suosiota ja kiitosta. Jos Savigny noin pitkittää, niin hän

vielä joutuu pahaan pulaan... Ei hallitus näetten semmoista kärsi.

-- Hallitus!... toisti Jacques hämmästyen, ei hän toki siihen

sekaantune?...

-- Se on aivan selvää, näetten; ell'ette ole niinkuin kaikki muutkin,

niin te olette epäluulon alainen... teitä pidetään silmällä... Jos

asian oikein sanoo, niin Savigny on vallankumooja... Hän tahtoisi

muodostaa maailman oman mielensä mukaiseksi... Ja hänellä on senkin

seitsemän ehdotusta päässään!... Kyllä hänen aivoissaan painoa on, sen

takaan. Onpa kummallista ajatella, ettei hän seitsemäntoista vuotiaana

vielä osannut lukeakaan, ja että hän itse opettamatta on kaikki

oppinut. Minusta tuo mies on oikea ilmiö.

-- Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja

vieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa

ja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!... Se katsoi

minua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!...

Älkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään

kaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi

nähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi

sydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun

vatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.

-- Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.

Ja rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi

siitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi

pois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.

-- Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen,

kun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.

Kuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä,

ikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.

-- Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän

näkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan

varmaankin on kahdet aivut.

-- No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä

hentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.

Ihailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän

jatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.

-- Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa

perille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta

hän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta

linnunpoikaista.

-- Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.

-- Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan

tässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.

-- Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.

-- Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt

noita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille

tuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä

tuumaatte?

-- Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.

-- Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen

kun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni... pikku

Célinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään

mullistuksia toimeen.

Ei Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut

Célineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut

tilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta

he eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni

aikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.

Eräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä,

astui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon

kauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.

-- Kuinka laiha ja kalpea te olette!... sanoi Geneviève, käyden hänen

viereensä istumaan. Oletteko sairastunut?

-- Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:

-- Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa

puuttuvassa huoneessanne...

-- Onhan täällä raitista ilmaa kyllä... Näettekös, vastapäätä tätä

huonetta ei ole yhtään rakennuksia.

-- Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän

ajan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö

tekin minua vihaa?

Céline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi... hän

tunsi itsensä muka niin onnelliseksi!

Geneviève jatkoi:

-- Oletteko minua ajatellut?

-- Joka päivä ja melkein kaiket päivät... ainakin kun olen yksinäni

ollut.

-- Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen

minäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia

lähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä

tunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät

ummessa, mutta kirjeen on peräti toista.

-- Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki

puoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa

sana oli loihtinut hänen sieluunsa.

-- Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina;

mutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.

-- Miksi ette?

-- Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja

minun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.

Hänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei

tavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut

Lebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.

Se teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa

seurassa.

Hänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.

Mitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen

ahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa

ollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella

katseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä

tapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä

odottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève

silloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä,

armeliaisuutta muka harjoittaakseen.

Hän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli

yksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut

noudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan

perinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.

Maalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa

häntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti

toista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli

mitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli

häntä kuin vihollistaan.

Hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut;

se hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä

epäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.

-- Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.

-- Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.