IV.

Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla,

toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa

ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja

innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle,

runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä

nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen

silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi

ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti

kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin

sitä hetkeä, jona kukka puhkee.

Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa

uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa.

Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen

puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt

velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.

Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja

hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia,

kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen

ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli

kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan

pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen

unelmiansa häirinnyt.

Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut

tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään.

Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen

viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän

maailman onnesta.

Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta

kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli

työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan

ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut

ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä,

ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi

kaiken muun suhteen.

Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle

äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen

käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi

alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon

kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan

itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta

tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään

onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.

Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset.

Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi.

Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat

aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva

de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat

Jumalalle varsin otolliset.

Vierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa;

Genevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa

elähyttämässä.

Istuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä

olevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli

erinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja

yhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita

kohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla

oli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan

ollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja

lapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se

tapahtui työn puutteesta!... Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää?

Kyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän

itsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen

himmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat

kuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.

Ruokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja

arveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan

ympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja

hopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean

näyn.

Oltiin hetken aikaa ääneti.

Apotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli

seurakunnan pappi, luki siunauksen.

Silloin kuului ääni, joka puhui:

-- Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla

koossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko

veljiämme kuolee nälkään!

Rouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka

oli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies,

jonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla

osoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.

-- Niin oikein, vastasi rouva, meidän tulee olla kiitolliset. Tuntuu

niin suloiselta olla ystäviensä parissa!

-- Ainahan me olemme kiitolliset armaalle emännällemme, joka on

koonnut meidät ympärillensä, näin suurta vieraanvaraisuutta meille

osoittaakseen.

Kuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève

katsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui

tuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä

hajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun,

uneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden

apulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna

oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu

vieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska

yksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei

saanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui,

kuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän

aikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.

Oli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista

seikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.

Rouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen

milt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä

osassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän

tuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka

oli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman

viisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet

keskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.

Ettepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein

hämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut

semmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin

luulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille

luetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies

oli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä

koetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.

-- Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua

kuunneltuansa, kysyi.

-- Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.

-- Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.

-- Kuinka?... Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan

työmiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä

ylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin

tuumiinne suostumatta.

-- Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä,

että heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He

tietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen

sydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä

suostumuksena.

-- Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta

vaaditte?

-- Vapaus on kaunis sana, hän vastasi, mutta se ei olekaan muuta kuin

sana vaan. Te voitte sanoa vangille: "Sinä olet vapaa, vankihuoneen

ovi on avattu", mutta kuitenkaan hän ei voi päästä ulos, koska kahleet

häntä pidättävät. Meikäläisille on työnteko kahleena, joka pienestä

pitäen kokonansa pitää meidät vangittuina; alituinen työ ilman lepoa,

ilman sääliä, ilman kiitosta, työ joka väsyttää, heikontaa ja vieläpä

murtaa meidät; meidän kahleemme ovat nälkä, tauti ja ennen kaikkia

tietämättömyys... Kaiken maailman tuulahdukset voisivat ympärillämme

puhaltaa... vaan meillä ei ole keuhkoja niitä hengittää. Jos teidän

laki-sääntönne olisivat täydellisiä, niin meiltä puuttuisi kuitenkin

voimaa käyttää niitä hyväksemme. Te saatatte jokaisessa lakikirjassanne

julistaa tasa-arvoisuutta, mutta kuitenkin on teidän ympärillänne

kokonainen paarias-luokka.

-- Hän oli kauno-puheinen, tuo mies, sen vakuutan.

-- Mutta mitä te oikeastaan tahdotte? minä kysyin.

Hän vastasi: oikeutta.

-- Vaan kuulkaapas, ystäväni, minä sanoin. Se joka teidän silmissänne

näyttää oikeudelta, ei minun silmissäni siltä näytä.

-- Kyllä minä sen uskon, sanoi hän, katsoessaan minua pilkallisesti.

En kuitenkaan suuttunut, vaan pidin hänelle pienen valtio-tieteellisen

esitelmän, jota hän keskeyttämättä kuunteli.

-- Samalla tavalla kuin Jumala on luonut ihmiset erinkaltaisiksi

voiman, kauneuden ja älyn puolesta, on hän myöskin säätänyt

yhteiskunnallisia erilaisuuksia, minä hänelle selitin. Kuitenkin

on suutari, joka tekee työnsä kelvollisesti, Jumalan silmissä yhtä

suuriarvoinen kuin provessori tai valtiomies. Jumala määrää jokaiselle

hänen asemansa tässä avarassa maailmassa; toisia hän on luonut

käsityötä, toisia sieluntyötä varten. Minä pidän esitelmiä, taikka

teen kirjoja... te teette kenkiä tai nauloja... se on yhtäkaikki, jos

me vaan kumpikin koemme parastamme tehdä. Meidän ei tule kysyä työn

paremmuutta, vaan sen kelvollisuutta ja sitä henkeä, joka on siihen

kehoittanut.

Minä sanoin hänelle, että varallisuuden eroituksella, joka tulee

kaikenmoisten työ-tuotteiden erinkaltaisuudesta, on oikeutensa.

Muurareilla tahi suutareilla ei ole yhtä suurta edesvastausta kuin

rahakauppiaalla tahi teollisuuden harjoittajalla. Ja jos rupeamme

lukumiehistä puhumaan, niin eikö sielun väsymystä ja aivojen

kuluttamista miksikään lueta, vaikka ne kalvavat elämänlankaa paljoa

enemmän kuin ruumiillista työtä seuraava väsymys, joka päinvastoin on

terveellinen? -- Uskokaa pois, hyvä ystävä, eroitus ihmisten välillä ei

ole niin suuri, kuin te luulette, ja jos perin pohjin tuntisitte noiden

ihmisten elämää, jotka teidän silmiinne näkyvät niin kadehdittavilta,

niin ehkä ihmeeksenne huomaisitte, että parempi onni on tullut teidän

osaksenne.

-- Kuinka ihmeen kaunista!... keskeytti häntä rouva de Préal

innokkaasti. Minä soisin, että tämä puhe painettaisiin ja että sitä

jaettaisiin luettavaksi satoja tuhansia kappaleita. Epäilemättä

miesparalla ei ollut teille mitään vastattavaa.

-- Hänen kaltaisilta ihmisiltä harvoin vastausta puuttuu. Hän katsoi

minua pilkallisesti ja sanoi:

-- En rupea mieskohtaisuuksiin, koska en teitä tunnekaan, hyvä herra;

mutta entä jos sattumuksesta olisi niin tapahtunut, että minä, ehkä

määrätty suutariksi, kuitenkin olisin teitä kelvollisempi esittelijä

eli kirjailija, taikka vieläpä olisin mahdollinen valtakuntaa

hallitsemaan, niin mikä siitä seuraisi?

-- Meidän aikanamme, vastasin minä, voivat kaikki kykenevät miehet

päästä virkoihin.

Minä luettelin hänelle muutamia esimerkkejä halvoissa kodeissa

syntyneistä miehistä, jotka älynsä, lujan tahtonsa taikka ymmärryksensä

kautta ovat nousseet korkeaan arvoon.

-- Niin, kyllä kai ne ovat tunnetuita, nuo kymmenet, ehkäpä sadatkin

onnelliset; mutta kuka on lukenut niitä monia tuhansia, jotka

taisteluissa ovat saaneet surmansa, joita kivi, jota he yrittivät

nostaa, on murskaksi musertanut; kuka heidän nimensä tietää?

Ja täyttä päätä hän rupesi järjettömyyksiä puhumaan.

-- En huoli kertoa kaikkia tyhmyyksiä, joita hän puhui; loppulause

tuosta sekasotkusta oli se, ettei muka vapaus itsestään mikään ole,

että osittaiset parannukset ovat vahingolliset, koska ne myöhästyttävät

yhteiskunnallista uudistusta, joka yksin voi toimeenpanna oikeuden

aikakauden. Tuostapa näette, mitä se hyödyttää, kun kokee

harhaantuneita ihmis-raukkoja järjilleen saattaa. Varmaa on, etten minä

paheksunut, kun matkatoverini vaunuista lähti.

-- Se on hirvittävää... sanoi rouva de Préal. Jumala auttakoon, mihin

joudummekaan?

-- Kuitenkin luulen kelpo ihmisiäkin vielä kansassa löytyvän, jotka

eivät salli tuommoisen vaarallisen opin itseänsä viehättää, sanoi

lepyttäen abbé Thomas.

-- Kansa on perinpohjin turmeltunut.

Se oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken

aikaa ääneti.

-- Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä

kuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.

-- Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne,

kansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen

sekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot...

Ennen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli

tyytyväinen osaansa.

-- Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on

oivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä

tulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon

alalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen,

joka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia

ja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää

semmoisena kohdella.

-- Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä

ääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen

kunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen

esimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat,

että heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: "Tässä on teidän

osanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?... Keitä

me olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne

emmekä pyydä tuntea?"

Abbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi

vastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.

-- Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän

katseen -- hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä

puhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti,

-- minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä,

koska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan

ystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä

sen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo

yhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun

mielipiteitäni.

Abbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi

hänelle:

-- Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä

seurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä

pappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen,

mutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija

kun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.

-- Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella

kauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän

pöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.

-- Ei, ei, älkäät sitä katuko. Noita eksyväisiä henkiä ei saa heidän

omiin valtoihinsa heittää, ja kukapa voisi voimallisemmasti heihin

vaikuttaa kuin etevä, hurskas ja hyvillä mielipiteillä varustettu

nainen?

Hän oli todellakin rakastettava mies, tuo abbé Thomas. Hän jatkoi:

-- Oli suuri erhetys, että hän kutsuttiin Parisin, jossa paremmin kuin

missään muualla tarvitsisimme sekä intoa että ymmärrystä. Meillä on

tukala aika edessämme. Meidän rakas kirkkomme, tuo aaltoisalla merellä

kiikkuva, jalo haaksi, tarvitsee koko viisauttamme ja uskollisuuttamme.

Hyvin ylpeänä, kun häntä muka kirkon valkeutena pidettiin, rouva de

Préal liikutettuna vastasi:

-- Minä en pelkää, niin kauan kuin semmoiset miehet, joita minulla nyt

on onni nähdä ympärilläni, pitävät perää.

-- Me olemme vaan heikkoja, harhailevaisia ihmisiä, mutta ainakin me

olemme lujasti päättäneet pitää kirkon lippua korkealla, maksoi se

meille mitä tahansa.

Sillä välin kuin he matalalla äänellä näitä sievistelyitään

ja jaloja tunteitaan vaihtelivat, oli abbé Hardouin jälleen

vaipunut äänettömyyteensä. Kentiesi painoi häntä herra Bousquetin

tyytymättömyys, kun hän hampaittensa välistä mutisi:

-- Minun tekisi mieli panna kapula kaikkein suuhun, jotka

järjettömyyksiä puhuvat.

Abbé Thomas, joka oli erinomaisien naishyveiden ihailija, semminkin

sellaisten, jotka olivat samettiin ja silkkiin vaatetetut, johti

puheenjuoksun vähemmän vaaralliseen suuntaan, ja rupesi liikutusta

herättävällä tavalla kertomaan ylhäisten naisten armeliaisuudesta,

joidenka oli tapana käydä vankiloissa ja sairashuoneissa.

-- Eilenkin, vaikka ilma oli niin hirveän rankka, kuin itsekin

tiedätte, näin kreivinna B----n vaunut Charite-sairashuoneen oven

edessä ja tapasin hänet yhdessä saleista. Hän kävi yhdeltä vuoteelta

toiselle, kumartuen sairaitten puoleen ja puhuen heille lempeästi

ikäänkuin vanha tuttava ja kajoten heihin hienolla, hansikoidulla

kädellään... Minä en saattanut olla hänelle sanomatta: "Armollinen

rouva, kansan tarussa puhutaan, että enkelit joskus ihmisen hahmossa

ovat tulleet onnettomia lohduttamaan. Nyt vasta tiedän, etteivät nuo

tarut ole valhetta puhuneet."

-- Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi

aivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana

viehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti

erästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.

-- Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä

armeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas,

kuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.

Rouva de Préal punastui.

-- Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta

ja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään

semmoista iloa kieltää?

-- Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on

viheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.

Nämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven

vieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan

oli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa

keskusteluun.

Rouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta

seurannut, sanoen:

-- Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.

Nuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan

suutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat

toisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän

tuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan

kiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti

toisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.

Hänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta

ei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua

jokapäiväisistä asioista.

Samassa Geneviève alkoi:

-- Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen

pappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.

-- Kuinka te sen tiedätte?... kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo

luottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.

-- Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta

saarnaavan. En koskaan sitä unhohda.

-- Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä

ennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken,

aavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin

hänen oma sydämensä... Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä,

ja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että

tämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen

elämästä tiesi?

-- Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi

arvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista

kuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle

uutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita

asioita olen ajatellut.

-- Onnetoin... ja minkätähden?

-- Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos

olisimme totisia kristityitä.

-- Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.

Rouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen

pöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta

pöydästä.

Moni vieraista siemasi hätä hätää lasinsa tyhjäksi, ja useamman

mielestä emännällä oli ylen kiire.

Herra Bosquet rypisti kulmiansa, mutta leppyi pian, kun kuuli syyn

tähän äkkinäiseen menettelyyn.

-- Se taisi kai olla parasta, hän sanoi, vaikka tuo mies-parka kalpeine

kasvoineen ei näytä ylen vaaralliselta nuorelle tytölle. Pikemminpä

luulisi hänen pelkoa herättävän.

-- Geneviève ei olekaan niinkuin muut tytöt. Hänellä on eriskummainen

luonto.

-- Niinpä näkyy. Täytyy viipymättä istuttaa hiukan järkevyyttä tämän

pikku hupsun aivoihin.

Herra Bousquet näkyi katsovan tuota pientä toimitusta aivan helpoksi

asiaksi.

-- Täytyy saada häntä ymmärtämään, että hänen asemassaan olevan nuoren

tytön ensimäinen velvollisuus on sovittaa omaa tahtoansa ja omat

mielipiteensä hyväntekijänsä tahdon mukaan. Tietääkö hän edes, kuinka

suuressa kiitollisuuden velassa hän teille on?

-- Hän tietää, ett'ei hän ole minun tyttäreni. Minä luulen hänellä

olevan sekavan muiston ensimäisestä lapsuudestaan.

-- Tarvitsee antaa hänelle tarkkoja tietoja kaikesta. Jos hän ei ole

kiitollinen, vaikka hän teidän hyvyydestänne on korotettu semmoiseen

asemaan, joka hänelle ei oikeastaan kuulu, niin hänellä on kiittämätön

luonto.

-- Saamme vielä siitä puhua: jätän asian teidän arvosteltavaksenne.

Toimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta

ystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn

pöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota

oli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.

-- Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui:

Minusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle

rakkaaksi.

-- Ette sitä siis rakasta?

-- En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän

kuin katkismusta.

-- Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?

-- Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus

oli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja

sairaitten keskellä... Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se

on kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin

saada.

Tuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin... meidän tulee

uudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia

tuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi,

asuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos

vaan uskoisimme Jumalaan.

Kummastuen Geneviève toisti:

-- Jos vaan uskoisimme Jumalaan?... Mutta rouva de Préal, huolestuneena

tästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta

löysi.

-- Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä

et sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.

Ja kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän

sanoi:

-- Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä

ihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.

-- Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä

silmillään.

Ja rouva de Préalin vastattua, hän toisti: "Kuusitoista vuotta",

ikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta,

olisi suuresti häntä rasittanut.

Geneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli

puoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut

ruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata

itseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten

tapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista.

Oleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa?

Rakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen

silmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli

tullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut

ymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.

Vaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin

läksi.

Tyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina

ollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten

parissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa

joutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka

oli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut

lievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää

saisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista,

joissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia

niitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren

tyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt

tilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen:

Hän oli suuresti pahoillaan.

Hän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä

miellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan

ne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut.

Sulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.

Hänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin

pienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut

olivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin

muutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja,

joiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka

istuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta

rakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta,

kuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei

kuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä

ollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa

kammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää

esinettä.

Abbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.

-- Yksin!... hän mumisi, aivan yksin... muualla samoin kuin

täälläkin!...

Hetki sen jälkeen koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.

-- Mitä kuuluu?

-- Herra abbé, tuo paikkasuutari poloinen on tullut ilmoittamaan, että

lapsi tekee loppua.

-- Minä tulen, sanoi pappi, sammuttaen lamppunsa.

-- Ottakaa edes liina kaulaanne, herra apotti, kehoitti hyväntahtoinen

vaimo, nyt on oikein kylmä ilta. Huomenna tuotan teille puita, eikö

niin?

-- Odottakaa, kunnes minä teitä käsken, hän miltei jäykästi vastasi.

Porttikammiossa odotti mies. Nähdessään hänen riutuneita kasvojansa,

abbé Hardouin ei mitään kysynyt.

-- Mennään joutuin, hän sanoi.

He katosivat yön pimeyteen.

Suljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli

puhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:

-- Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä

tunnen... Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi

noita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?...

-- Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän

rukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä

kuolemasta... Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.

-- Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton

raukka yksinkin paratiisiin osaa.

-- No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi

pannut maata, niinkuin minäkin.

-- Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta,

eiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee

hyvää, kun häntä vaan katselen.

-- Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään

tule heistä minulle puhumaan... Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei

heissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa

soittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni

hänen tähtensä vaivaamaan.

Mutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä

aamuun saakka.

Rouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin

päivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen,

ja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen

kanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.

-- Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja

sen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän

haastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä

hänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit,

ikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?

-- Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka

joka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat

aikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti

hyvästi.

-- On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat

minun olla rauhassa.

-- Ketä tarkoitat, lapseni?

Geneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet

hänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.

-- Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi

matka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.

-- Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen

merkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja

valistuneet ihmiset puhuvat...

-- Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat

mustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana

on puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät

puutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä

tarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät;

jos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en

todellakaan voisi häntä rakastaa.

-- Nyt sinä tuomitset Jumalaa...

-- En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.

-- Kuka sitä siis tahtoo?... Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset,

ellei hän?... Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä

tahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia,

lapseni... Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista

olennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen,

että kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.

-- Minä en milloinkaan voisi sitä Jumalan tahdoksi uskoa, että ihmisten

täytyy nähdä lapsensa kuolevan nälkään, vaikk'eivät muuta pyydä kuin

työtä, niitä elättääksensä...

-- Mitä me olemme, lapseni, että rupeaisimme Jumalan töitä

tuomitsemaan? Turhia kapinoitsemisessa on paljon ylpeyttä... Ei

kenelläkään ihmisellä ole sen enempää syytä kiitollisuuteen ja

luottamukseen kuin sinulla, joka olet suuresta viheliäisyydestä

pelastettu ja asetettu semmoiseen tilaan, jossa saat nauttia hyviä

päiviä sekä äidin hellyyttä ja voit saada, mitä suinkin mielesi tekee.

Kuullessaan näitä sanoja, Geneviève nosti vilkkaasti päätään ja, luoden

palavat silmänsä rouva de Préaliin, hän sanoi:

-- Oi, äiti, sanokaa minulle kaikki! Minä pyydän teitä, sanokaa minulle

kaikki! Minä tahtoisin tietää kaikki!

-- Eihän tässä erittäin mitään ole sanottavaa, vastasi rouva de Préal

hätäisesti, Genevièven mielenliikutusta säikähtäen. Kuolema oli

temmannut sinun vanhempasi, ja eräs sangen köyhä perhe oli ottanut

sinut hoidettavaksensa... Jos en minä olisi sinua lapsekseni ottanut,

niin kuuluisit niiden joukkoon, jotka elävät kurjaa ja työlästä elämää,

ja nyt sinulla päin vastoin on huokeat ja iloiset päivät. Tietysti

Jumala on niin tahtonut, koska hän sinut tielleni asetti.

Geneviève ei sen enempää kysynyt, vaan meni omaan huoneesensa.

Sinä ehtoona hän kauan makasi valveillansa ja hänen päänalaisensa

kastui kyyneleistä, Se eivät olleet kiitollisuuden kyyneleitä; ei hän

ensinkään ollut kiitollinen niille, jotka olivat tehneet hänen elämänsä

hupaiseksi ja huokeaksi, sillä yhä uudelleen hän kuiskasi:

-- Miksi en minä ole heidän kanssansa, joiden elämä on työlästä ja

jotka kärsivät puutetta, koska minä kuitenkin heihin kuulun. Olisi

pitänyt jättää minut heidän luoksensa.

Jos hän likeltä olisi saanut katsoa, minkälaista Augustinen,

hänen entisen sisarensa, elämä oli, niin häntä epäilemättä olisi

kauhistuttanut. Köyhyys, nähtynä etäältä ja jonkunmoisen sädekehän

koristamana, ja viheliäisyys, nähtynä likeltä kaikkine hirvittävine,

miltei välttämättömille seurauksineen, ovat kaksi eri asiaa.

Geneviève-paralla oli vielä paljon opittavaa.