VIII.

Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle

etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa

kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin.

Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa

epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki

hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa

häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta

tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti

sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle

oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi

kuin muistelmiinkaan.

Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä

täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen

oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen

erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt

enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä;

Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa

ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.

Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja

ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta

yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin

uskonnosta.

Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt

sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena,

vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana.

Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa

jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku

yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli

oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita

ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein

pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja

jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne

tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset

mielikuvituksensa.

Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan,

kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen

huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli

vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan

ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei

sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.

Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa

saarnaa arvostelemaan.

-- Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.

-- Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole

minun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole

minusta kylliksi huolellista.

-- Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty

rouvasihminen.

-- Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.

-- Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi

sivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee

pitää muodosta parempaa huolta.

-- Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta.

Huomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:

-- Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa

ihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa

on kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita

kuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa

sovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin

kehoitettuna sanomaan saarnaajalle: "Oi, kuinka suurta iloa teidän

puheenne on minulle tuottanut!... Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti

toista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen

pahoille mielin."

Vapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset

ensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan

päätöksen.

-- Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi

joukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin

kotiin kävelemään.

Rouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.

-- Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.

-- Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi

sinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.

-- Geneviève saa istua pikku-istuimella.

-- Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.

Rouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä

vapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan

uuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi

heidän ohitsensa.

-- Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa

hänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.

-- Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa

valkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?

-- Ei hän kaunis ole?

-- Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä

ääni ja kauniit liikunnot.

-- Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen

kaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna,

ikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta

polvilleni.

-- No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä

vaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon

elehtelekään... hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.

-- Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija.

Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa.

Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan,

joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin

ikävää murhenäytelmää katsomassa.

Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään

tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet

hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei

koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi

omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt

oman itsensä.

Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden

evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia

ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:

-- En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän

puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee

omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee,

eikä mikään puheentaituri.

Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota

eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä

outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!...

Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen

oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen

kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.

Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen.

Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää

häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen

sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet

nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan;

sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat

olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä

sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et

ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt..." Tämä

tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi

oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa

murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.

Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.

Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa.

Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi

yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina

läsnä..." astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen

runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen

elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa

syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa,

jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon

säteissä puhkeamaan.

Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen

kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä,

mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä

tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten

sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä

huomannut.

Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin

hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta

hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.

Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi

halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.

Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä

vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä

hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä,

joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee

niin kipeätä katsellessakin.

Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut

almuja kerjäläisille... Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja

puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun

suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle.

Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut.

Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen

seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien

puoleen.

-- Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten

vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota

kuulimme!

Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa

noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki

kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.

Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden,

oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen

muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella

kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.

Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin,

huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat,

pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen.

Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain

piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat.

Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin

maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun.

Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen

nähnyt.

Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan

hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli

hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.

-- Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän

lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään

ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo

aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä

kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin

niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa

myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää

kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.

Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa

luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän

tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat

tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin

kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."

Astuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen

katseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun

muka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.

Katseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja

toisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:

-- Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?

-- Se on erään taudin seuraus.

-- Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?

-- Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.

-- Kuka teidän talouttanne hoitaa?

-- Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en

itse pääse liikkumaan.

-- Voitteko työllänne itseänne elättää?

-- Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.

-- Paljonko te ansaitsette?

-- Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.

-- Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?

-- Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.

-- Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä

paljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä

varten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.

-- Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.

-- Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään

kieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat.

Säästölaitos olisi viini-myymälää parempi.

-- Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?

-- En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä

puuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta

mitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle

mieleen; määrätkää siis kohtu hinta.

-- Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa.

Samassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen

vaatetettu, paksu nainen astui sisään.

Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen

ikäänkuin katsomassa.

-- Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.

-- Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.

-- Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No,

näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.

-- Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire

iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian

ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?

Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.

-- Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi

rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja

tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun

saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille

tekisivät?

-- On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen

itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta

voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo

mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin

ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle

ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta

väsyttää sitä joskus kumminkin.

Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei

uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi

hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan

aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän

söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin

mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.

Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä

ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta.

Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän

väliä hänen puhettansa, sanoen:

-- Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille

suruja, koska hän rakastaa meitä.

-- Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin,

ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä

velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä

soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän

olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi

tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.

-- Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän

antaa jokaiselle tarpeensa.

Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo

suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen,

mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan,

saatti hänet äänettömäksi.

Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon

käteen.

-- Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan,

sanoi hän juhlallisesti.

Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja

huudahti:

-- Kahden franc'in raha!... Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta,

mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo

ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa

vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.

-- Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos

lian olisi kaksikymmentä antanut.

-- Mitä turhia!... jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut,

niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset

neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.

Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle,

joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen,

punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle

valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:

-- Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?

-- Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että

Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.

-- Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen

sulkeutui.

Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet

kukkaset.

-- Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan

yhtäläisiä.

Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen

vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.

-- Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin

hänen viereensä istumaan.

-- Äiti, se olikin taskussani.

-- Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa.

Kuinka ajattelematon olet!...

-- Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.

-- Geneviève!

-- Minä tahdoin häntä vielä tavata.

-- Tuota pientä kukkasten tekijää!... Minä en voi sinua ymmärtää,

lapseni...

-- Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!...

Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.

Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta

täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.

Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän

Felicien itseänsä seuraamaan.

-- Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa

kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.

-- Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja

siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on

sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.

-- Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!... Mitä rouva sanoisi?...

Felicie-parka huusi.

-- Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.

-- Hän siis tietää?...

-- Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee,

jota täytyisi häneltä salata.

-- Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä

seurannut.

-- Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.

-- En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti,

sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.

-- No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa;

mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin

sovi? Ja sinä odotat minua täällä.

He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat

sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui

Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.

Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi

vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän

tunsi vieraan.

-- Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.

-- Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa

tyttären luo.

-- No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä

tulen puistoon.

Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä

tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä

puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven

lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi

rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta

rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän

vaipui ajatuksiin.

Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui

hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli

uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin

Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia

tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli

hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän

oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen

kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques

kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta

metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.

Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä

ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.

-- Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.

-- Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.

-- Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa

ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.

-- Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.

-- Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en

millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.

-- Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella

äänellä.

-- Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän

nimestännekään.

-- Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän

teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on

Geneviève de Préal.

-- Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä

Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?

-- On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon

suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen

olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" -- Mutta

rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään

ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.

-- Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin

mielelläni tietää kaikki.

Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan

yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui

isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin

suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.

-- Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève

hänen puhettansa.

Céline ei voinut olla nauramatta.

-- Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin

hänettä toimeen?

Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei

tänne pian tule! -- Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.

-- Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.

-- Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne

kerro?

-- Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta

minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne.

Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä... Ne ovat kyllä mieleeni, sillä

minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa

ole, senhän ymmärrätte.

-- Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien.

Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin

vähäsen, tuskinpa mitään.

-- Mitä tahtoisitte tietää?

-- Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia!

Yhden kerran minä kävin metsässä... Oi, kuinka siellä oli kaunista.

-- Yhden kerran! toisti Geneviève.

-- Niin, ennenkuin sairastuin... koulukumppanieni seurassa. Poimin

yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia... Oi,

kuinka onnellinen olin!

-- Yhden kerran metsässä... yhden ainoan kerran... Geneviève ajatteli

noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä

lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut.

Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.

Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:

-- Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.

-- Kanssa-ihmisiännekö?

-- Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan

niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän

ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja

rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani

-- taisin olla noin kymmenen vuotias -- minulta annettiin luettavaksi

kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?

-- Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle

lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.

-- Se on kaunista, sanoi Céline.

-- Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin

ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä

vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan

lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta

kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät

riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli

liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin

nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla

ei ole kumpaakaan... Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä

räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.

-- Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat

semmoisia tehdä!

-- Niin, eivätkö ole?... No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja

sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista

haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen

varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän

ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt

lienee puolituntia jo kulunut?

Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa

kultavitjoissa.

-- Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten

tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.

-- Luulen, että se hiljan löi puoli.

-- Eikö teillä ole kelloa?

-- Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.

-- Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse,

meillä on joka huoneessa pöytäkello.

Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.

-- Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla

lujuudella. Ottakaa se pois.

-- Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi

teidän omanne.

-- Mutta minä en huoli siitä.

Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:

-- Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.

Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.

-- Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä.

Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä

rakastaa?

-- Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan

koulu-toverini, mutta hän on kuollut.

-- Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni

yksinäiseksi... Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota

minä niin paljon rakastin!...

-- Onko hän kuollut?... Céline kysyi.

Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista

kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen

ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève

voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan

mahdotontahan se oli.

-- Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei

unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.

-- Vai Jacques... Céline vitkalleen toisti.

-- Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua

odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te

olette?

-- Kaksikolmatta ja puoli vuotta.

-- Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua... Sitä minä en olisi

uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?

-- Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.

-- Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin

syreenikukat.

Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa,

ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi

nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa.

He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa

kasvoja eroittaa.

-- Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.

-- Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut

kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on,

ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät... Geneviève de Préal...

minä rakastan niin tuota nimeä...

-- Geneviève!... kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?

-- Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi

Céline, joka oli hiukan hämillään.

-- Hänen äitinsä... Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä

näköinen?

-- Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.

Jacques jäi hetkeksi miettimään.

-- Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja

vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen

silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame

likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.

Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä

kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin

mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.

Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève

ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia.

Paraiten hän muisti Jacquesin -- hän oli kuulevinansa hänen sanovan:

"Minun pikku kuningattareni!"

Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä,

että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja

istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:

-- No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä

silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.

-- Neiti!... jos rouva teitä kuulisi.

-- Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie,

kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!

-- Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.

-- Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä

ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta

mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.

-- Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan

ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?

Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut

turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi,

eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle

kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta

Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.

Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian

suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli

iltapäivänsä viettänyt.

Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!... Miksi et minulle edeltäpäin

siitä virkannut?

-- Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.

-- Olipa tämäkin tottelemattomuutta.

-- Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin

veitte minut sinne.

-- Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia

ostamaan?

-- En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka,

tämä resedan oksa.

-- Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit

tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän

hänen suustansa!...

-- Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa.

Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin

ottaminen.

-- Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.

-- Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi

minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.

Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.

Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän

ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi... Olipa

onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään.

Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.

Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin

kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden

opetuksien tarpeessa.

Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä

tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset

olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri

sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.

Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa,

masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra

Bousquet'in tuloa.

Herra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka

rauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen

ky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain

uskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä

neuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu

oli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset

ihmiset tosin häntä "hevois-paarmaksi" nimittelivät -- pikemmin häntä

olisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata -- mutta se ei ollut hänen

tiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei

missään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä

tarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme

hänettä olisi vaikea pysyä radallaan.

Herra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia,

piti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti

jokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja

oli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä

oli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli

helisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva

de Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen

älykkäänä miehenä.

Tuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä

rouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa

valittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka

sitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin,

hän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi

ensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella

kasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.

Kuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra

Bousquet rypisti kulmiansa.

-- Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista

hulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään

ole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton

tapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen

elämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.

Ja useampia kertoja hän matki:

-- Se on harmillista... todellakin harmillista... kaikessa kohtuutta

tarvitaan... kaikessa kohtuutta tarvitaan.

-- Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin,

joka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan

ketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle

itse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja

mielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.

-- Kaiketikin... kaiketikin... Puustavi kuolettaa, mutta henki

tekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me

joutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin

sääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä

kokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä

välin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.

-- Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.

-- Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen

tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla

järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja

kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis

hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota

pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen

ihmisen saamme.

-- Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.