VII.

Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa.

Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti:

vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka

oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut

sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja

vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin

työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin,

kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin

Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli

kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva

Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat

askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä

alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin

ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin

huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin

toimiin, joihin ei voimia tarvittu.

Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen

epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen

tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi

kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin

ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa,

jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista

huolettavaa vaivaa.

Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut

virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan

tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista

laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle

oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut

kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä

kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän

muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä

uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.

Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen

asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän

löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja

päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä

hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä

tuntunut.

Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai

yksin kotiin jäädä.

-- Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä

kysyi.

Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat

tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien

nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava,

rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo

aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.

-- En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.

-- Onko hän niin ujo? Koettakaa edes...

-- Ei hän ensinkään ole kuin te... ei hän missään suhteessa ole teidän

näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.

-- Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin

tyttöäni tehtaasen pannut.

Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta

silloin Lebeau puuttui puheesen:

-- Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa

tehdä, mitä tahtoo.

-- Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka

ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta

aivan riutunut.

Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita

kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen

ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan,

ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt

olisi vaatinut heitä ymmärtämään.

-- Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.

-- Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön,

mutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy

ruveta taloutta hoitamaan.

Se tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.

Céline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:

-- Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.

-- Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi... Ette kuitenkaan saattaisi

hänestä pitää.

-- Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.

Seuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka

hiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja

ylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline

otti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai

hänet pian liiaksikin tutustumaan.

Augustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin

sikarreja.

-- Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne

luona.

-- Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine

äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi

värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.

-- Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.

-- Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin

olen kotona.

Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.

-- En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa

rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen

puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän

huvitellakin... Sehän on luonnollista, eikö niin.

-- Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.

-- Onhan kumminkin.

Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun

leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat,

ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun

ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät

niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin,

ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat

heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli,

mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset

todellakin kiitettävää laatua.

-- Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä

olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.

-- Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta

siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on

kaikki mennyt alaspäin vaan.

-- Mikä pienokainen? Céline kysyi.

-- Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille

mitään virkannut?

-- Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.

-- No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä

puhu... Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin

kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan

selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi

tytön lähteneen kumminsa luo... Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei

oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai

sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli... Äiti itki, minä olin

nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti,

kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet

myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta

saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques

on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa

tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut... Ja Jacques on

ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika -- tosi kuitenkin

on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut -- mutta ei hän ainakaan

meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen

karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait

olemme ylen kelvottomia.

-- Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka

uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.

-- Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa,

missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.

-- Vai kasvattaakseen!... Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?

Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän

milloinkaan ole siitä teille kertonut?

-- Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin

salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.

-- Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se

tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.

-- Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä,

Augustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja

huolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän

on, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään

ajastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.

-- Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.

-- Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias.

Kauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei

hän koskaan häntä löydä... ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että

täysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän

pöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän

vasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan.

Kuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen

kaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä

välitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä,

ovatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut

tuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään

hauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.

-- Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.

-- Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi

kiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?

-- Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.

Augustine kohotti olkapäitään.

-- Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta

vakaisen näköiseksi.

Kun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut

odottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa,

joka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.

Rouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa

pitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti

Augustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka

Jacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin

suuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain

kohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli

sen omaksensa saanut.

-- Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?

-- En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.

-- Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline

puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.

-- Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta

lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta

elätettävänä.

-- Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli,

jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän

kunnioitan.

Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.

Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille

ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija

hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet

hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa,

kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli

hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä...Minä uskon varmaan, että

te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet

kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista,

jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.

Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä

äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät

olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.

-- Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi

hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.

-- Sitä hän ei jaksaisi.

-- Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä

olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut.

Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään

olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus.

Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta.

Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen

jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen

aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri

pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias

olla.

Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja

uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä

viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta.

Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan

poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.

-- Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä

äänellään.

-- Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas,

olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko

milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin

moni muu tekee?

-- Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä

moittivaisen katseen.

-- Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.

-- Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva

Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa,

niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi

heidän kiitoksettansakin elää.

Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan

ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti

ulos huoneesta.

-- Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä

tapausta ihmetteli.

-- Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä,

emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.

-- No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja

mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä

halveksitaan.

-- Mutta ei häntä halveksita.

-- Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa

häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian

harvapuheinen, Céline.

Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä

hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian

vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä

rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä

se ollut hänelle itsellenkään selvänä.

Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.

Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen,

toisten kukkaistensa joukkoon... Tuo unohdus painoi hiukan hänen

sydäntänsä.

Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä

hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä.

Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua

lattialla makaavaan ihmiseen.

-- Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna

maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.

Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän

sytytti kynttilän.

-- Loukkasitteko itseänne, äiti?

-- Hiukan... minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun

on hyvä mieli, että tulit, poikani...

-- Olen pahoillani, että olin poissa... minun olisi pitänyt jäädä

kotiin... Mitä minä teille tekisin, äiti?

-- Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.

-- Konjakkiako?... Onko sitä täällä?

-- Tuolla kaapin päällä on pieni pullo... Se on ainoa, joka pitää minua

voimissa, -- yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan... En ole pitkään

aikaan syönyt mitään.

Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja

katsoi häntä silmiin.

Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.

-- Minäkö anteeksi... äiti?...

-- Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä

anteeksi... Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta

olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta

vieroittaneena.

-- Minunko sydämeni, äiti?...

-- Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun

olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä

väärin tekemään... Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä

teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.

-- Tekö lähtisitte... ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi,

että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista

aikomusta.

-- Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon

elinvoimaa, loppu tulee.

-- Äiti!... äiti... Ei se voi olla mahdollista... ei vielä... Ette te

niin huono ole... Miksi ette ole sitä minulle sanonut?...

-- Mitäpä sille olisi voinut?... Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään

auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.

Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin

käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.

-- Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi... äiti kulta. Minä olen

ollut kova, julma... En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt...

Minä olen kelvoton poika.

-- Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole

kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko

työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä

annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun

pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.

-- Sitä minä en voi sanoa, äiti... Minäkö antaisin teille anteeksi,

minä... Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä... Oi, sanokaa te, että

annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.

Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.

-- Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.

Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan

poikansa käteen suljettuna.

Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin

lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:

-- Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman

muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti

näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon

työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä

syy hänen kuolemaansa.

Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen

tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä

tehnyt ja vähän syönyt?... Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin

sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?...

Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin

kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta,

voidakseen elää.

Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli

ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten

makasivat... ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin

oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt

uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä

ymmärsi! -- Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa -- sehän juuri on

kuoleman katkeruus...

Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:

-- Lapset... hän sanoi.

-- Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän

lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä

kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli

lakannut hengittämästä.

Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin

hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä

kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja

vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet

kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut

milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään

nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä

soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät

ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi

ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden

suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole

mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva.

Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon

sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen

sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean

naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista

vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.

Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista

puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon

varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan,

ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan.

Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli

kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut

äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa,

rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä.

Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella

rasittaa.

Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen

palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.

Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti

kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.

Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista

pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään,

valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat

aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa,

kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen

rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.

-- Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,

-- Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.

-- On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi

tuommoista virnastelemista.

Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin

seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin

todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän

meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut

tehtävänsä.

Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä

huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja

tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan

ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen

viimeistä hengähdystä.

Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää

huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa

hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja

rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan.

Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät?

ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon

alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä

vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista

oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.

Oi kuolema!... Sinä suuri tasoittaja...