II.

Isänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä

oli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei

hänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana,

vaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen

tehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko

elämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle

sydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa

toivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa

pian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu

alkaa.

Jacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta

ahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut,

mitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa

alle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.

Muutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan

huoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla

oli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja

jotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan

ystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän

nimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään

tilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa.

Rouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta

kuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan

muutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat

eivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen

rakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia.

Eihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain

edessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä

pikkukaluja...

Yksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta.

Hieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän

itsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen

näköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata

vallattomuutta havaittavana.

Astuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan

kotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli

uneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin

pöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan,

kun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta

oli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut

nähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin

viehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki

jokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva,

jonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis

olemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan

Jacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä

hänen omituinen kohtalonsa... Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin

hän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.

Kuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän

oleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli

tullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin,

mutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!

Olivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen.

Väliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän

lukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän

säännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen

ymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään,

joka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli

hankkinut kaikki tietonsa.

-- Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan

työpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän

kasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut

ensimäisenä, sen varmaan tiedän.

-- Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin

osaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.

-- Niinkö arvelette?... Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena,

kuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän

olisi Akatemian jäseniä.

Rouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys

Akatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.

-- Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa

saadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota

väsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen

enempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä

sankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka

kestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!

Rouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta

kuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää

Jacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan

tarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi

hän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien

kirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja

antoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.

Tänlaiset Madeleinen puheet -- tämä oli rouva Olivierin nimi --

innostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella

tuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta

ja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa

heikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.

Näin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura

kokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa

kautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena.

Itse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli.

Työ kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla

ansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.

Olivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko

perheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin

pysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja

joitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan

nurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka

sitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.

Tuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin

ja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan,

todellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei

ollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques

eli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen

tilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein

ymmärsi.

Vielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja

sopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt

ja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi,

ikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot

olivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa

loi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla

sammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä

ääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen

haamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan,

rakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että

silmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi

voinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.

Kaksi vuotta... sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla

kyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen

vaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko

tulevaisuudelle.

Tämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei

kauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen

vaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan,

tauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin

perästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen,

kesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä

kuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen

sana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet

silmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.

-- Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät

olivat sammuneet.

Jacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen

oikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta,

voidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä,

saadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa

vastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia

täyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua

mistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä

työtä jokapäiväistä elatustansa varten.

Ja kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

Jacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja.

Suuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.

Hänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja

ensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista

olentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti,

kun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja

aikovansa pitää lupauksensa.

-- On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.

-- Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei

heillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan

Madeleine uskoi lapsensa.

Ja koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin

rouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta

oli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja

vieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä

hän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi

ihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin

pian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi

olallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun

pienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen

niin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä

antanut kenenkään toisen istua "Sakk'in" sylissä, niinkuin hän häntä

nimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun

ja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja

haaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt

suosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä

usein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän

siltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko

lempeytensä ja kaikki hyväilynsä "Sakk'illeen," ja se oli oikein, sillä

äitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa,

saadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut,

ei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.

Kokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään

tulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko

työpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin.

Työnantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit

pitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä

ollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän

ijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä

siitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:

-- En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.

Mutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa

muuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen

nuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi

silloin ollut vaikeata häntä tuntea.

Niillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään -- ei hän

Genevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin,

jotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi

-- hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin

kaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan,

hienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan

harmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan

nuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää

lomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten

äitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:

-- Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa

parempaa huolta pidettäisiin.

-- Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan

tytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi

rouva Marceau katkerasti.

-- Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran

äkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko

työpalkkani, heille annan.

Tämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen

silkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän

pitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen

ylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä

kummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon

joutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman

ainoatakaan suuteloa.

-- Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä

nostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt

työhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?... Rouva Marceau, joka

todella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään

kärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan.

Huomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta

tämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte

hän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon

olkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen

toistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:

-- Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä

kummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.

-- Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta

voisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole

heidän sisarensa.

Sitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain

elämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret

silmänsä kasvatus-äitiinsä.

-- Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut

tuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?

-- Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista

vuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä

kaksoispari.

-- Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin... Tiedättekö,

että siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä

on noin monta elätettävänä?

-- Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?

-- Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin

mitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä

sukulaisia ole?

-- Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut

Parisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen

kirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.

-- Toivottavaa kuitenkin olisi, että joku hänet teiltä ottaisi.

-- Me pidämme hänestä, ikäänkuin hän olisi omaa perhettämme, sanoi

rouva Marceau, joka vielä oli pahoillaan eilisestä vääryydestänsä, ja

olletikin Jacquesin olisi vaikea hänestä erota.

Tohtori veti kellonsa taskustaan.

-- Huomenna tahi ylihuomenna minä tulen takaisin katsomaan, onko lapsi

aivan parantunut. Juottakaa hänelle hiukan lihalientä, jos teillä

semmoista on, ja antakaa hänen nukkua niin kauan, kuin mieli tekee.

Parin päivän päästä tohtori palasikin. Hän teki ehdotuksen, joka tuotti

rouva Marceaulle, paljon huolta ja levottomuutta.

Eräs rikas, lapseton leskirouva oli pientä kasvattia vailla ja koska

tiesi tohtorin monta köyhää perhettä tuntevan, niin hän oli kääntynyt

hänen puoleensa.

Lapsen piti olla tyttö. Ijälleen se ei saisi olla yhtä vuotta nuorempi

eikä neljää vanhempi; sen pitäisi olla orpo ja syntyisin kunniallisista

vanhemmista, joidenka kuolintauti ei ollut sitä laatua, että lapsi

olisi voinut sen periä; sillä ei saisi olla sukulaisia, jotka tulisivat

sitä takaisin vaatimaan. Ja päälliseksi lapsen tulisi olla kauniin,

terveen ja kaikin puolin runsaslahjaisen.

-- Puolen vuotta tämä asia jo on ollut minun huolenani, tohtori

kertoi; minulla ei enää ollut juuri toivoakaan, että nuo monet ehdot

täydellisesti saattaisivat tulla täytetyiksi, ja nyt tapaan teillä

lapsen, joka jokaisessa suhteessa täyttää nämät vaatimukset. Sitä

paitsi lapsi on teille raskaana taakkana. Kuinka kauvan se on teillä

ollut?

-- Tulevassa kuussa vuosi tulee täyteen.

-- No niin. Antakaa suostumuksenne, ja asia on päätetty. Ei tässä ole

epäilemisen syytä. Jos ette oman itsenne tähden sitä tekisikään, niin

teidän tulee tehdä sen lastenne ja varsinkin vanhimman poikanne tähden,

joka pikemmin tahi myöhemmin tulee vaipumaan niin suuren taakan alle.

Ja lapsenkin tähden teidän on suostuminen, sillä ei teillä ole oikeutta

kieltää siltä niin loistavaa tulevaisuutta, kuin sillä nyt on tarjona.

-- Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka

puoleksi suostuen vastasi.

-- En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te

menettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä

siitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän

vast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta

noutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun

hän on teillä ollut.

Viisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau

ei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa

hyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä

muutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana.

Viisi sataa franc'ia!... Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka

monen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä

onnistunut.

-- No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta

noutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se

merkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.

-- Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.

-- Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty.

Minä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.

-- Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä,

jossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.

-- Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei

enää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten

välillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.

Minua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa

lapsen kasvatti-tyttärekseen.

Jos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei

varmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää

voisi purkaa jo antamaansa lupausta.

Hän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!...

Mielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja

sanottuaan:

-- No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.

Silloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten

kohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia

tuottaisivat.

Siinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona

paahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä

kaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä,

mutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet

hänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.

Tämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä

hänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut

ennen "Genevièven myyntiä", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli

äidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista

tahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa

ja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu.

Herkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi

kipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi

tuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi

sen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin,

oli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt.

Hän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut

muuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa

edestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei

milloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän

lohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa,

niin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen,

sitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon

säteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa,

kaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo

auringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi

ja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä

kaikki myynyt -- hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen

runoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa

sitä milloinkaan anteeksi antaa.