I.

Edessämme on pieni katu eräässä Parisin mitä köyhimmistä

esikaupungeista. Asujamet näissä kurjissa majoissa, joihin niin

niukalta on ilmaa ja tilaa suotu, ovat lähteneet ulos vähän raitista

ilmaa hengittämään. Sillä puolen katua, johon seinät luovat kapeata

varjoa, istuivat naiset käsitöilleen parittain, mitkä huonoilla

tuolirohjilla, mitkä ovien kynnyksillä. Joukko lapsia, jotka ovat liian

pieniä koulua käymään, leikkii kadunojissa, joista lemuava löyhkä

nousee; muutamat niistä ovat paljain päin polttavassa auringonhelteessä

ja itkevät, tietämättä, mikä heitä oikeastaan vaivaa. Seinien

vieruksilla maata loikoo muutamia miehiä; viinikauppiaan tykönä, kadun

kulmassa, melutaan ja hälistään, ja sieltä kuuluu alinomainen äänien

pauhina, jota naurun taikka kiukun remahdukset väliin keskeyttävät.

Naiset ovat valkoisiin yö-nuttuihin verhottuina, jotkut sangen

varattoman näköisiä, harjaamattomine hapsineen, eivätkä ylipäänsä näytä

ulkomuodostaan pitävän lukua. Ylenpalttinen kuumuus ja unen puute tekee

heidät huolimattomiksi ja laiskoiksi. Kuinka olisikaan mahdollista

saada nukuttua noissa pienissä, umpinaisissa kammioissa, joissa makaa

viisi, kuusi, ehkäpä usein, ken tietää, kahdeksankin henkeä yhdessä.

Ja kuitenkin suvi on köyhäin paras aika.

"Kesän tullen köyhä riemuitsee," sanoo runoilija. Muistakoot ne, jotka

rientävät raittiimpaa ilmaa hakemaan, niin pian kun Parisi, heidän

suuri, vilvakka, huolellisesti ruokottu Parisinsa muuttuu, kuten heidän

on tapansa sanoa, sietämättömän tukalaksi, muistakoot ne noita tuhansia

köyhiä, jotka eivät koskaan saa vetää keuhkoihinsa mereltä tai vuorilta

tulevaa tuulahdusta... Taikka olkoot heitä ennen muistamatta, jos itse

tahtovat nauttia.

En tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujamet

noita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaan

ja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylen

väsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivat

koneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakin

ne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovalla

vuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma oli

tulossa.

-- Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuori

nainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.

-- Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpea

vaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja.

Jos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.

-- Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkalla

leyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.

Mutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikki

neulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyi

vitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuin

jotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaista

kivikatua.

Hän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katua

pitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'ei

mahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle.

Hiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astui

pitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hän

meni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.

-- Siinäpä yksi, jonka ei tarvitse neulaa kiskoa, eräs neulojista

sanoi; hänen yllänsä on enemmän silkkiä, pitsejä ja kalliita kiviä,

kuin mitä meikäläinen kymmeneen vuoteen saisi ansaituksi, vaikkapa yöt

päivät työtä tekisi. Ihme että tässä maassa on semmoisiakin kuin tuo,

jolla ei ole muuta tehtävää, kuin hemmoitella itseänsä ja koreilla kuin

pyhä neitsy, kun me sitä vastoin...

-- No, no, hyvä lapsi, älä Jumalan tahtoa vastaan nurise, keskeytti

häntä puolisokea ja halvattu ämmä, jonka lempeät, suvulliset kasvot

erosivat toisten naisten raa'asta ulkomuodosta.

-- Ah, Gervais-muori, te ette suinkaan ole omianne saattamaan

minua siihen uskoon, että Jumala on hyvä, vastasi nainen, joka

äsken oli puhunut. Kun tekee raskasta työtä koko elinaikansa, kun

ei milloinkaan ole tehnyt kenellenkään vääryyttä, kun on pannut

itsensä alttiiksi jokaisen edestä ja sitte, kun vanhaksi tulee ja

työhön kykenemättömäksi, ei ole leipäpalaistakaan eikä edes pääse

vaivaishuoneesen... tuota kaikkea teidän hyvä Jumalanne meille suo.

Hän on kentiesi hyvä niille, joilla on vuotuisia korkoja, mutta meille

toisille...

-- Tyttäreni, vanha ämmä sanoi, eihän teidän sovi noin puhua, sillä

todestaankin se on Jumala, joka on taivuttanut teidän sydäntänne

hyvyyteen minua kohtaan.

Toinen lensi punaiseksi ja mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.

Hän jakoi usein keitostansa vanhalle naapurilleen, vaan ei olisi

sallinut siitä puhuttavan.

-- Minulla on yhtä hyvä sydän kuin kenelläkään muulla, ja mielelläni

minä jakaisin kaikki, mitä minulla on, virkkoi muuan paksu vaimo, jonka

olkapäät molemmin puolin olivat paljoa ulompana pientä koppatuolia,

jolla hän istui. Mutta mikäpä tulee neuvoksi, kun mies en semmoinen

hirviö, ettei edes tuo kuivaa leipää taloon?

Pari kolme naisista katsoi hymyillen toisiinsa. Tiesiväthän naapurit,

että tuo lihava vaimo, joka sanoi paljasta kuivaa leipää syövänsä,

joka ehtoo pienessä kyökissään paistoi hyviä liha-ruokia. Sitä ennen

hän aina huolellisesti sulki ovensa, mutta ruokahalun herättävät

höyryt, joita hän ei millään muotoa saanut kokonaan sisäänsuljetuksi,

ilmaisivat asian. Hänen paasto-jutuillensa hiukan naurettiin, mutta

vaan salassa, sillä hänellä oli kamala kieli, senhän kaikki tässä

kaupungin-osassa tiesivät.

Sillävälin tuo pitseillä koristettu rouva oli astunut ylös pimeitä,

mutkaisia portaita ja seisoi nyt neljännessä huonekerrassa. Ei hän

koskaan ennen eläissänsä ollut semmoisia nähnyt.

Jota korkeammalle hän pääsi, sitä paremmin valaisi ylhäältäpäin tuleva

päivänvalo hänen tietänsä, niin että saattoi lukea nimet, jotka joka

ovelle ovat kirjoitetut. Olikohan mahdollista, että niin suuri paljous

inhimillisiä olentoja mahtui näin ahtaasen tilaan asumaan? Mutta hän ei

seisahtanut näihin yleisiin mietteisin; hänen tulollaan oli tarkoitus,

ja hänellä oli kiire päästä sen perille.

-- Neljäs huonekerta, kolmas ovi oikealla kädellä vasemmassa

käytävässä, hän itsekseen kertoi, -- Marceau... niin, sehän se on!

Hän kolkutti ovea.

Ei kukaan vastannut; huoneessa olevain lasten melu esti mitään

kuulemasta, mutta avain oli suulla, ja hän astui sisään.

Huone oli joksikin iso työmies-perheen asunnoksi, mutta vieraan

silmiin, joka oli avarampiin oloihin tottunut, se näytti aivan

pieneltä. Siinä oli esiriipulla varustettu vuode, pöytä, kaappi ja

neljä koppatuolia. Yksi ovi vei pieneen, pimeään komeroon, jossa

saattoi lattialla eroittaa olkipatjan sekä muutamia seinällä riippuvia

vaatekappaleita. Toisella puolen huonetta oli toinen, vielä vähäisempi

komero, johonka ei mahtunut muuta, kuin kaksi rautaista sänkyä.

Akkunasta, jossa ei varjostimia ollut, tulvasi silmiä huikaiseva valo

huoneesen, ja sen pielessä istui vainio ommellen. Hän nousi äkkiä

ja käski lasten, jotka hänen vieressään leikkivät, olemaan hiljaa,

hiidellä silmäyksellä vieras oli nähnyt tämän kaikki.

-- Epäilemättä te olette minua odottaneet, hän alkoi. Minä olen se,

josta tohtori Maury on teille puhunut. Näyttäkää minulle lapsi... Se ei

liene näitä?

Hän katseli kahta pientä poikaa, jotka liikahtamatta häneen

tuijottivat. Kumpikaan ei ollut kaunis.

-- Pienokainen nukkuu, sanoi äiti jotensakin karhealla äänellä,

ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuiva. Menkää ulos kadulle

leikkimään, lapset!...Menkää heti... No, ettekö kuule?...

Lapset tottelivat vastahakoisesti; heidän olisi tehnyt mieli tietää,

mitä asiaa tuolla komealla rouvalla oli.

-- Näyttäkää minulle lapsi, tämä kertoi, kun ovi oli lapsi-parkain

jäljestä sulkeutunut.

Rouva Marceau saattoi häntä huoneen peräpuolessa olevaan pieneen

komeroon.

Lapsi oli neljävuotias tyttö, joka puoleksi riisuttuna makasi toisella

noista kahdesta vuoteesta. Hän oli ihmeen kaunis, kun hän tuossa

makasi, pienet käsivarret pään ylitse asetettuina ja keltaiset kiharat

hajallaan karkealla päänaluksella. Hänen ihonsa oli hieno kuni ruusun

lehti; pitkät silmäripset varjostivat poskia, ja suu hieman hymyili.

Vieras katseli hetken aikaa tuota ihanaa pikku olentoa, tarttui sen

pieneen käteen ja myönsi, että se oli moitteeton muodoltaan: sitte hän

kysyi:

-- Minkä karvaiset hänen silmänsä ovat?

Ikäänkuin itse vastataksensa, lapsi aukaisi suuret tummat silmänsä

ja loi ne noihin tuntemattomiin kasvoihin, jotka olivat kumartuneina

ylitsensä, mutta sulki ne kohta, varmaankin luullen unta näkevänsä.

Lapsen kirkkaita, kummastelevia, suuria silmiä olisi sopinut verrata

kukkasiin, jotka olivat tuodut jostakusta tuntemattomasta maailmasta;

ne olivat sekä väriltänsä että muodoltansa erinomaisia, semmoisia,

joita harvoin näkee, eikä milloinkaan unhoita.

-- Tohtori Maury ei todellakaan minua pettänyt, puhui vieras ikäänkuin

itsekseen. Sitten kääntyi hän rouva Marceaun puoleen:

-- Olemmehan kaikesta sopineet, hyvä rouva, eikö niin? Te olette

tohtorille antanut lapsen papintodistukset: tässä on rahat käteenne,

viisi sataa franc'ia, ja tuossa kuitti, johon teidän tulee kirjoittaa

nimenne. Sen sijaan teidän pitää antaa minulle lapsi. Tässä on

uudet vaatteet, jotka saatte pukea sen ylle. Herätelkää sitä hiljaa

ja varovasti, ett'ei se rupea itkemään. Minä menen vaunuihin ja

odotan teitä kadun kulmassa. Puolen tunnin aikaa minä teille suon.

Ymmärrättehän?

Rouva Marceau oli käynyt kalpeaksi.

-- Voi kuitenkin! hän puhkesi puhumaan, enhän minä luullut, että näin

äkkiä piti hänestä erota. Minä pidän tästä tyttösestä, vaikka se ei

olokaan omaa lihaani ja vertani niinkuin nuo toiset lapset. Ja mitähän

Jacques sanonee?... Oi, hyvä Jumala, jospa vielä voisin saada asian

muutetuksi!

-- Ei sitä enää käy muuttaminen, vastasi vieras päättäväisesti

ja toisen myöhäistä katumusta korviinsa ottamatta. Te olette jo

panneet nimenne lupauskirjan alle. Ajatelkaa sitä, että lapsi

tulee onnellisemmaksi minun luonani kuin teillä, ja että sen osuus

elatuksesta jää teidän lapsillenne.

-- Kuitenkin sydäntäni särkee, kun täytyy hänestä erota, vaimo parka

valitti.

-- Älkäämme tuhlatko aikaamme turhiin puheisin, vaimo tylymmästi

vastasi. Puolen tunnin päästä minä teitä odotan.

Hän luuli vaimon noilla valituksillaan sitä ehkä vaan tarkoittavan,

että saisi enemmän rahaa häneltä houkutelluksi.

Sitten hän vitkalleen rupesi astumaan epätasaisia portaita alas, meni

vähäisen, pimeän pihan poikki ulos ahtaasta portin solasta ja seisoi

taas kadulla auringonpaisteessa, jossa uteliaat naiset kateellisesti ja

vihaisesti häntä katselivat, kunnes hän kadun kulmassa katosi näkyvistä.

-- Juoksepas, Julien, ja tule minulle sanomaan, mihinkä hän menee,

sanoi yksi vaimoista isolle pojalle, joka kadulla pikkulasten kanssa

vetelehti. No, lähdepäs sukkelaan!

Julien totteli; olihan tämä hänelle mieluista tehtävää.

-- Hän oli "armeliaisuuden sisaria", lausui joku joukosta. Ettekö

huomanneet, ett'ei hänellä enää ollut tuota pakettia, jota hän

tullessaan kantoi?

-- Hän oli liian komeasti vaatetettu, ollaksensa niitä, sillä

semmoisilla on eri puku, johon he pukeutuvat, kun menevät köyhiä

katsomaan, ennemmin hän on noita kauniita vallasnaisia, jotka joskus

luovat silmäyksen köyhäin asuntoihin; sen he vaan huvikseen tekevät,

koska heidän väliin kuuluu olevan ikäväkin.

-- Ei minun totta tosiaan olisi ikävä, jos noin komeasti voisin

koristella ja saisin vatsani täyteen syödä, sekä nukkua niin paljon

kuin haluttaisi.

Julien palasi aivan hengästyneenä.

-- Rouva käveli koko etukaupungin kautta ison kadun kulmaan saakka, ja

siellä hän nousi vaunuihin.

-- Tuossapa näette!... Sanoinhan niinä, ett'ei se mikään armeliaisuuden

sisar ollut...

-- Mutta vaunut olivatkin vaan vuokravaunut, Julien lisäsi.

Hän ei tuntenut ainoatakaan kirjainta aapistossa, mutta taisi hyvin

eroittaa vuokra-vaunut muista vaunuista.

-- Miks'ei hän vuokra-vaunuissaan ajanut tänne asti?... Tuossa kaikessa

on jotain salaperäistä, joka aivoille työtä antaa. Paras lienee, että

menen vanhan isä Loriotin kanssa hiukan haastelemaan. Hän tietää

ainakin sanoa, kenen luona hänen hyyryläisistään tuo ylhäinen vieras on

käynyt.

Tuo paksu vaimo meni kadun poikki ja katosi pitkään portti-solaan.

Mutta hetken kuluttua hän alakuloisen näköisenä palasi.

-- Hän on uppiniskainen kuin aasi, tuo vanha Loriot. Tahtoi minua

uskottaa olevansa kuuro, vaikka minä aivan hyvin tiedän, että hänellä

on tarkempi kuulo kuin minulla! Oli mahdotonta saada sanaakaan häneltä

ongituksi. Vaan sen hän vielä saapi minulle maksaa!

Tuskin hän vielä oli ennättänyt käydä pienelle, liian kapealle

tuolilleen istumaan, ennenkuin uusi tapaus jo veti tuon uteliaan

pikkuihmiskunnan huomion puoleensa.

Rouva Marceau, joka oli aivan vähän tuttu tässä kaupunginosassa, jossa

hän vaan muutamia kuukausia oli asunut, näkyi portin-solassa, kantaen

käsivarrellaan pientä, keltakiharaista tyttöä, jonka kauneutta kaikki

ihmettelivät. Kuumasta ilmasta huolimatta lapsi oli kääritty vanhaan

huiviin, mutta naapurivaimojen terävät silmät huomasivat pian, että

se vaan oli pantu peitteeksi lapsen oudolle puvulle. Geneviève näytti

kummastuneelta ja levottomalta, mutta rouva Marceau piti hänestä

kiinni, halasi häntä ja kuiskasi hyväilysanoja hänen korvaansa. --

Mihin pientä enkeliänne viette, huusi uteliain joukossa, kaikuvalla

äänellä.

-- Minä vien hänet kumminsa luokse, vastasi rouva Marceau pysähtymättä,

ja minä kannan häntä sylissäni, koska hänen jalkansa on kipeä.

Kadun kulmassa vaunut odottivat. Vapisten rouva Marceau lähestyi

ja syleili lasta innokkaasti, ennenkuin laski sen vieraan rouvan

ojennetuille käsivarsille; annettuaan hänelle papintodistuksen, hän

otti vastaan rahat. Kaikki oli siis päättynyt.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi tuo elävän kauppatavaran uusi omistaja.

Olen unohtanut kysyä hänen ristimänimeänsä.

-- Geneviève, vastasi rouva Marceau, syleillen vielä pienokaista, joka

ei asiasta mitään ymmärtänyt.

-- Se on erittäin hieno nimi, sanoi vieras itsekseen. Toimittihan tuo

tohtori minulle oikein kalliin pikkuaarteen.

Vaan Geneviève, jota äkkinäinen ero kasvatusäidistään sekä vaunujen

pikainen liikunto alussa oli hämmästyttänyt, rupesi vähitellen tilaansa

ymmärtämään ja puhkesi epätoivon huutoihin.

Rouva Marceau seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte hän äkisti astui

askeleen eteenpäin, ikäänkuin tyttöä seurataksensa. Hän koetti saada

vaunua pysähtymään ja saada lapsen takaisin, vaan se oli liian

myöhäistä... Vaunut olivat jo kadonneet muiden vaunujen joukkoon, joita

liikkui bulevardilla sadottain.

Ohitse kulkeva toimitusmies lykkäsi häntä kylkeen, tiuskasi hänelle

tylysti ja puhutteli häntä ankarasti: siitä hän jälleen alkoi tulla

tunnoillensa. Hän kävi lähellä olevalle penkille istumaan ja itki

katkerasti. Vaimo parka ei saattanut ymmärtää, kuinka oli voinut antaa

pois Genevièven, jota toista vuotta oli pitänyt kuin omaa lastansa, ja

hän oli hänet antanut rahasta!... Tässä hänen mieleensä muistui rahat,

joita hän piti kädessään, ja ne alkoivat häntä hirvittää. Ja kuitenkin

ne vapauttaisivat hänet jokapäiväisten tarpeitten huolesta. Mutta mitä

Jacques sanoisi?... Tämä ajatus, tämä pelko valtasi hänet kokonaan.

Vaan kun hän huomasi, miten mies, joka istui samalla penkillä kuin hän,

salaa häntä tirkisteli, niin hän kätki rahat taskuunsa ja lähti äkkiä

pois. Ensi kerran eläissänsä hänellä oli syytä varkaita peljätä.

Hän alkoi astua kotiin päin. Katu oli tyhjänä; rajuilma, joka koko

iltapuolen päivää oli uhannut, oli vast'ikään puhjennut, ja jokainen

oli mennyt koppiinsa. Molemmat lapset odottivat äitiänsä ovella,

likistäen itseänsä toinen toiseensa, kun ukkonen läheni.

-- Missä Geneviève on? kysyi toinen heistä.

-- Kumminsa luona, äiti arvelematta vastasi, sillä olihan tämä valhe jo

kerran ennenkin hänet pulasta pelastanut.

-- Palajaako hän pian?

-- Sitä en tiedä. Antakaa äidin olla.

Lapset nousivat äitinsä kanssa ylös portaita ja kävivät surumielisinä

ylimmäiselle astuimelle istumaan. Molempien mielestä koti oli ikävä,

kun Geneviève oli poissa. Vanhemmat lapset, jotka rankkasateesta

likomärkinä palasivat kouluista, saivat saman vastauksen; mutta eivät

he yhtä helposti siihen tyytyneet. Heillä oli lukemattomia kysymyksiä

tuosta kummista, josta eivät tähän päivään saakka ollut kuulleet

sanaakaan, ja vihdoin äiti lyhyesti käski heidän olla vaiti.

Oltiin ääneti. Mutta omituinen alakuloisuus vallitsi kaikkien mielessä.

Rouva Marceau oli levoton ja katsoi usein kelloa.

Vihdoin kuului portailta nopea ja miehekäs astunta; sen lähestyessä

rouva pian huomasi, ett'eivät ne olleet hänen vanhimman poikansa

askeleita, ja hänen levottomuutensa muuttui uteliaisuudeksi.

Käsi koputti malttamattomasti ovea ja avasi sen samassa.

-- Tekö, herra tohtori, siellä olitte!

-- Minä juuri. No, onko hän täällä käynyt?

-- On, mutta astukaa sisään vähäiseen huoneeseni, rouva Marceau

vastasi, luoden silmänsä uteliaisiin lapsiin.

-- Minulla on helkkarinmoinen kiire, sanoi tohtori, Seuraten häntä

lastenkamariin. Kertokaapas, hyvä rouva, kahdella sanalla kaikki. Oliko

lapsi hänelle mieliksi? Ja veikö hän sen kohta muassaan?

-- Voi, hyvä tohtori! vaimoparka itkuun purskahtaen huusi, antaisin

vaikka mitä maailmassa, jos tuo työ olisi jäänyt tekemättä ja

pikku kevätruusumme olisi täällä!... Voi kuitenkin!... Mitähän

Jacques-raukka sanookaan? Minä tein väärin, kun tämän häneltä salasin.

Jospa te edes sanoisitte, missä tyttö asuu... mikä tuon ylhäisen rouvan

nimi on...

-- Minä olen luvannut, etten sitä ilmoittaisi, tohtori päättäväisesti

vastasi. Katumus on nyt myöhäinen. Ymmärrän kyllä, että tämä asia

tuntuu teille karvaalta, mutta pelastaahan raha teidät suuresta

pulasta... ja sitä paitsi, eihän lapsi teille kuulu, eikä teidän

velvollisuutenne ole ottaa leipä omien lastenne suusta, sitä hänelle

antaaksenne. Ja sen lisäksi minä takaan, että lapsi tulee onnelliseksi

ja tulee saamaan hyvän hoidon ja hyvän kasvatuksen. Ei teillä olisi

ollut oikeutta kieltää häneltä semmoista tulevaisuutta.

-- Oi, jospa saisin hänet nähdä, jospa vielä kerran saisin häntä

syleillä!... Ja näettekös, herra tohtori, minä olen vielä päälliseksi

tuottanut pojalleni suuren murheen. En tiedä, antaako hän milloinkaan

minulle anteeksi.

-- No, mutta kuinka vanha tuo teidän poikanne on? Yhdeksäntoista

vuotias, eikö niin? -- Viikon päästä hän ei asiaa enää muistakaan.

Ostakaa hänelle uudet vaatteet, ne tuottavat hänelle suurempaa iloa

kuin mikään kevätruusu, tohtori nauraen lisäsi.

Rouva Marceauta ei ensinkään naurattanut.

-- Te ette häntä tunne, hän totisesti sanoi.

-- Mitä?... Tahdotteko minua uskottaa, että hän niin paljo

neljävuotiaasta pikkutytöstä välittäisi!

-- Hän rakastaa häntä enemmän kuin äitiä, veljiä ja sisarta, ja se on

useinkin minua harmittanut. Mutta tottahan te, herra tohtori, kuitenkin

annatte minulle tietoja, kuinka hän jaksaa.

-- En minä itsekään saa sitä tietää... Hän viedään kohta pois

Parisista. Paitsi sitä, on jokainen, sekä suora että välillinen yhteys,

teidän ja lapsen välillä kielletty. Se ehto tehtiin.

-- Se on kovin kovaa...

-- On kaiketi, mutta parasta se lienee, ett'ei suru uudistu. Hyvästi

nyt, hyvä rouva. Sanokaa, mitä sanotte, niin tiedän tehneeni hyvän työn

sekä teille että lapselle... Miltä teistä muuten vieras rouva tuntui?

Rouva Marceau oli kahden vaiheilla.

-- Hän on ylhäinen nainen, hän vastasi. Hän ei näyttänyt uskovan,

että köyhät ihmiset ovat lihaa ja verta niinkuin hän itse. Minä toin

hänelle tuolin, mutta olisipa luullut hänen pelkäävän, että vaatteensa

likaantuisivat, jos olisi meillä istunut. Ja te, herra tohtori, kyllä

tiedätte, että kaikki täällä on puhdasta.

-- Sen kyllä tiedän. Jos kaikki kodit näin puhtaita olisivat, niin

minulla ei olisi niin monta sairasta tässä kaupungin-osassa, eikä

minulla nyt olisi niin kiire. No niin, rouvaseni, nyt olemme kylliksi

jaaritelleet. Rohkaiskaa mielenne ja sanokaa pojallenne terveisiä

minulta, että hänen sopii iloita, kun hänen taakkaansa on vähennetty.

Rouva Marceau sulki oven hänen jälkeensä ja huokasi:

-- Soisin mielelläni, että tuo tohtori olisi ollut minun asioihini

sekaantumatta!

Sitte hän rupesi illallista laittamaan.

Kello löi kahdeksan. Miehen askeleita kuului taas portailta. Tällä

kertaa oli se Jacques. Hän astui tavallista hitaammin, päivä oli ollut

lämmin sekä työ väsyttävää, ja hänellä oli tunnin matka työpaikasta

kotia. Hän astui sisään jotensakin huolistuneen näköisenä, tervehti

äitiänsä, joka aamulla hänen mennessään vielä oli nukkunut, taputteli

molempain pikku lasten päätä ja nähdessään, että ovi makuukammioon oli

suljettu, hän kysyi:

-- Joko pienokainen makaa? Äiti ei vastannut.

-- Hän on mennyt kumminsa tykö, joku lapsista sanoi,

-- Kumminsa tykö? Minkä kummin?... En minä koskaan ole kuullat mistään

kummista puhuttavan.

-- Olen minä vienyt hänet kumminsa luokse, virkkoi äiti vakavasti.

-- Niin pian kuin lapset ovat panneet maata, minä kaikki sinulle

selitän.

Jacques, joka nähtävästi oli levoton, koki syödä, mutta pani pian

lusikan täysinäisen lautasensa viereen, lykkäsi tuolin pöydästä ja

sanoi.

-- Lämmin karkoittaa ruokahalun.

-- Niiden, jotk' eivät tee työtä, käypi olla syömättä, mutta sinä,

poikaseni, et saa istua jouten kädet ristissä, vaikka lämmin onkin;

sinä et saa hyvin nukutuksi, jos vatsasi on tyhjä.

Nuorukainen loi katseen helteiseen komeroon, josta hänen sänkynsä

näkyi. Siellä mahtoi olla vaikea nukkua, vaikka ovi jätettäisiinkin

auki. Kuitenkaan hän ei mitään virkkanut, hänen ei ollut tapanaan

valittaa.

Augustine, perheen ainoa tytär, riisui eteisen takana vaatteet yltään

ja laski hiljaa maata isoon sänkyyn, jossa hän äitinsä kanssa nukkui ja

jossa Genevièvelläkin tähän saakka oli ollut makuutilansa. Muut lapset,

sekä suuret että pienet pojat, nukkuivat jo kaikki perimmäisessä

kammiossa. Äiti siirteli pois astiat paikoilleen.

-- Sanokaapa nyt, äiti, mitä tämä kaikki merkitsee, ja mistä tuo kummi

on ilmaantunut, josta en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan.

Rouva Marceau istui poikansa viereen, joka oli selkä sänkyyn päin

käännettynä. Hän puhui niin hiljaa, että Augustine, joka koki pysyä

valveillaan, saadaksensa jotakin kuulla, ei voinut muuta käsittää kuin

joitakuita yksityisiä sanoja, joissa ei ollut keskinäistä yhteyttä.

Mutta yht'äkkiä hän kavahti ja kyykistyi seinää kohti, että luultaisiin

hänen nukkuvan, jos tultaisiin häntä katsomaan. Jacques oli äkkiä

noussut istualtaan ja sanoi äänellä, joka oli kaukaisen ukkosenjyrinän

kaltainen:

-- Olenko teitä ymmärtänyt?... -- Onko mahdollista?... Kuollessaan

hänen äitinsä uskoi hänet meidän haltuumme... ja te olette hänet

myynyt...

Rouva Marceau ei vastannut. Nuo viimeiset sanat musersivat häntä. Ei

tuo ajatus ennen ollut hänen mieleensä johtunut.

-- Enpä minä olisi voinut tuommoista teistä uskoa... Kun ette sanaakaan

siitä minulle virkkaneet, ettekä minulta neuvoa kysyneet!... Te olette

kohdellut minua ikäänkuin lasta, ja kuitenkin minä nyt olen perheen

päämies.

-- Voi, poikani, sinun tähtesi minä sen tein. Sinä tapat itsesi tuolla

ylöllisellä työnteolla, etkä sinä ajan pitkään jaksa niin monta henkeä

elättää. Eikö ole sinulle helpoitusta, kun yksi syöjistä on pois?

Kaksi neljännestä hyyrystä on maksamatta, jopa pian kolmaskin; me emme

koskaan ennen ole olleet näin ahtaalla. Silläpä minä noin mieletön

olinkin... Ja sinun tähtesihän minä sen tein... vaimoparka vielä kerran

matki, ikäänkuin rauhoittaaksensa itseään.

-- Olisitte kuitenkin ensin minulta kysyneet, Jacques kolkosti sanoi.

Ja vaikka sade viitana tulvasi, meni hän ulos ja asteli katua pitkin

myöhäiseen, keskiyön tuolle puolen. Kun äiti, joka silmät kyynelistä

himmeinä oli istunut ommellen, kuuli hänen taas palaavan portaita ylös,

sammutti hän kiiruusti lampun ja pani maata.

Jacques pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteellensa. Kun äiti aamulla

avasi silmänsä, oli hän jo poissa.

Koko päivän rouva Marceau sitten oli vuoroin hyvillä mielin, vuoroin

katui. Vihdoin hän päättyi siihen vakuutukseen, että Genevièven

ero oli onneksi heille kaikille ja ennen muita lapsille itselle.

Epäilemättä hän olisi mieluummin kysynyt Jacquesilta, joka isän

kuoltua uutteruudellansa ja älyllänsä oli tullut perheen todelliseksi

päämieheksi, mutta tiesihän äiti, ett'ei hän koskaan olisi tähän

suostunut... Ja mikäpä hänellä siinä tapauksessa olisi ollut

neuvona?... Ei, parasta oli, että kävi niinkuin oli käynyt. Nyt kun

nuorukainen oli poissa, eikä hän enää nähnyt tämän ankaria kasvojaan,

tuntui hänen sydämensäkin keveämmältä. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka

edellisenä iltana oli pitänyt tekonsa niin kehnona, ja hän päätti

käyttää itseään sillä tavoin, jotta Jacques tulisi huomaamaan, että

hänellä oli puhdas omatunto.

Jacques ei virkkanut sanaakaan eilisestä tapauksesta. Äiti, jonka mieli

siitä rauhoittui, näytti hänelle kuitin, joka osoitti, että molempien

edellisten neljännesten hyyry oli maksettu. Hän lykkäsi pois paperin,

sanaakaan sanomatta... Mitäpä hänellä olisikaan ollut sanottavaa?...

Nuo rahat, joilla vuokra oli maksettu, häntä kammottivat.

Ja kuitenkin hän tiesi, ett'ei jaksaisi työllänsä milloinkaan maksaa

päivä päivältä kasvavaa velkaa.

Äiti, joka väärin ymmärsi syyn hänen äänettömyyteensä ja luuli hänen

jo rauhoittuneen, pisti hetken päästä kolme kultarahaa hänen käteensä,

sanoen:

-- Tuossa on uusiin vaatteisin, lapseni.

Jacques pudotti rahat, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen

sormiansa, pöydälle, ja sanoi jäykästi, ett'ei tahtonut niitä käyttää.

Rouva Marceau katsoi häneen ja ymmärsi, että kaikki kehoitukset

olisivat turhat.

Lapset joskus kysyivät, eikö Geneviève jo tule takaisin, vaan aikaa

voittain he vähitellen hänet unohtivat, niinkuin lasten tapa on.

Augustine yksin himmeästi aavisti, miten asian oikein oli laita, mutta

hän oli älykäs tyttö eikä ilmoittanut arveluitaan. Naapuritkin jättivät

viimein asian siksensä, eivätkä enään huolineet aprikoida, oliko tuon

pitseillä koristetun rouvan tulolla ja kevätkukan katoamisella mitään

yhteyttä.

Rouva Marceaukin lakkasi ajattelemasta tätä tärkeää asiata, jonka hän

jo piti ratkaistuna ja vaipui jälleen jokapäiväisin huoliinsa. Hän

oli alussa kaivannut Genevièveä, jota hän todellakin oli rakastanut,

mutta jokapäiväiset askareet, raskas työ ja kova täytymys veivät

häneltä niin tyyni joka hetken ja kaikki hänen voimansa, ett'ei hänellä

suuresti ollut aikaa eikä tilaa millekään erinäiselle tunteelle.

Tuolla äitiraukalla oli ylen monta nälkäistä suuta täytettävänä, ylen

monta ruumista vaatetettavana ja ylen monta uppiniskaista tahtoa

taivutettavana, voidakseen yhtä hoidokastaan lohduttamattomasti kaivata.

Ja kuitenkin oli Genevièven kanssa onnellisuus, valo ja suloisuus

kadonnut tuosta köyhästä, pimeästä majasta, jossa hän oli ollut

kevät-ruusuna, noiden kurjien ja kalpeiden pikkuolentojen joukossa.

Jacques sen kyllä tiesi, hän, joka oli lapsesta luonut elämänsä

runoelman.