III.

Rouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan

linnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä

avatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä

ja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville

silmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty

metsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan

ihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin

hän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja

toisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:

-- Minä tahdon Sakkeani nähdä!

-- Mikähän tuo "Sakk" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan

kysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin

kaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi

pyyntöänsä matki.

Täytyi panna hänet maata, voimatta sitä arvata; itkein hän vaipui

uneen. Seuraavana aamuna oli sama leikki.

Vihdoin hänen hoitajansa mieleen juolahti valoisa aatos.

-- Mimmoinen tuo Sakk'isi on? hän kysyi. Isoko vai pieni?

-- Kovasti iso, lapsi kattoon katsahtaen vastasi.

-- Ja mitä hän tekee?

-- Ottaa syliinsä ja hyväilee.

-- Kas, nytpä vasta ymmärrän... Minä luulin sen olevan jonkun lelun tai

pienen elävän, josta hän piti. Onko hänen nimensä Jacques?

-- On, "Sakk" se on, Geneviève vastasi ja kuullessaan tuon tutun nimen

hänen silmänsä loistivat.

-- Pikku raukka, sanoi Felicie, jolla oli hellä sydän, ja joka rupesi

rakastamaan tuota viehättävää olentoa. Emme voi sinulle Jacquesiasi

antaa, mutta kuitenkin sinä täällä tulet olemaan onnellinen. Tulepas,

niin menemme puutarhaan kakkia poimimaan.

-- Kun rouva de Préal käski Genevièven kutsua häntä äidiksi, niin lapsi

suurilla silmillään totisesti häntä katseli ja sanoi:

-- Ei äidit semmoisia ole.

-- Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei

yhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.

-- Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa,

on niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte

minulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En

minä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!...

Joka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia

äidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa,

ennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.

Heti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin

täti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de

Chabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar

ja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina

kohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat

vanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut

rouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja

ennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki

oli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla

pontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli

suuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että

hänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis

ollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa

oli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo

riemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista

iloa.

-- Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen

viehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä

tulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian

esiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä.

Halvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus

tässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se

siinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja

surujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi.

Koska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että

semmoisia sinulla on, se on minun uskoni.

Tuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle

hymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään

hänet pois.

-- Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä

luulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?

-- Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset

väsyttävät vanhoja ihmisiä.

-- Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki

vanhatkaan ole pahoja...

Jerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti

iloisia hetkiä.

-- Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla

hyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.

Geneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi:

ikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät

himmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen... Vanhuus

tietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan

ei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun

hänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen

kukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti.

Genevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui

ikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle

hellää myötätuntoisuutta osoittaa.

Käyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa,

hän palasi saliin.

Ovi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli

vaikeata saada avainta väännettyä.

-- Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa

ovi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli

häntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.

-- Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei

suinkaan kuulunut lempeämmältä.

Geneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli

häntä tarkasti.

-- Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.

-- Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on

sanonut, hävytön lapsi?

-- Kun ette hyvä ole... Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole,

vaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha...

Senvuoksi minä tulin teitä syleilemään.

-- Kaikkea tässä kuulee!... Vai neitsy tässä rupeaa minua

puolustelemaan... Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja

kärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.

Sääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.

-- Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän,

vaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja

ehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan

minua toru, vaikka hänkin on vanha.

-- Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen

nauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen... Saanpa

sinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!

Rouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos,

mutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein

selvää tästä tapauksesta.

-- Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.

Vanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti

hänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän

linnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin

mahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.

Neljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi,

eikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt

ottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi,

halutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa

täydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka

tykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon

kautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka

häntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän

olisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä

mukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti,

ja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.

Vaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä

vieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän

vaimon perässä, huutaen: "Äiti, äiti!" Ennen pitkää hän palasi,

itkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon

yhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan

käski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.

Kun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja

sisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève

valkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja

hiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen

kumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin

olivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli

tukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin

kolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.

-- Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä,

joka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha

kyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te,

joka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.

Ja hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät

heidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä

heidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.

Eroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan

pikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen

jupina.

-- Mikä herttainen lapsi!

-- Sehän on oikea ilmestys!

-- Aivan enkelin muotoinen!

-- Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen

sanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.

Mutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia,

joiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista,

hän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de

Préaliin, hän käskevästi sanoi:

-- Heidän on nälkä!

-- Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.

-- Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä...

Rouva de Préal soitti.

-- Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi

palvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun

luokseni, Geneviève!

Mutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa

uteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka

tunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.

Onhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi,

seuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin

armeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.

-- Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään,

vastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.

Olipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy

kasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen

asemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka

oli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen

kasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut

rohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.

-- Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka

oli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin

usein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön

vanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli

alhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä

huomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän

erinomaisen hieno luonnostaan.

Niin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi

keittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat

päässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä

vatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan

lörpöttelivät.

-- Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève

ystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa.

Heidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta

rouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan

heidän tulla, äiti?

-- Me menemme heitä katsomaan, rouva de Préal vastasi, mutta he eivät

enää saa tänne tulla. Kuulitteko, lapset?... Me tulemme äitiänne

katsomaan, vaan te ette enään saa tänne palata. Jos tulette, niin

teidät ajetaan pois.

-- Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä

irti äidistään, seurataksensa lapsia.

Rouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina

lapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.

Rouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.

-- Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan

tuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.

-- He ovat kilttiä!... Minä rakastan heitä... Minä tahdon heitä vielä

nähdä!

-- Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen

leipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli

heidän tulla tänne.

-- Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?

-- Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni

tyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä

kaikki, mitä äiti käskee.

Uppiniskainen pieni tyttö ei vieläkään näyttänyt vakuutetulta;

mielessään hän koetti jotakuta vaikeata kysymystä selvittää.

-- Miksi ette suo heidän olla minun ystäviäni?

-- Siitä syystä, että ovat likaisia, huonosti vaatetettuja ja kehnosti

kasvatettuja.

-- Mutta sopiihan niitä saippualla pestä; yksi minun hameistani

annetaan pienelle tytölle ja Felicie saisi tehdä vaatteet pojalle.

Silloinhan he olisivat hyvin vaatetettuja.

-- Ei se käy laatuun, lapseni; sinä saat viedä heille almuja, mutta

sinulla ei saa olla muuta tekemistä heidän kanssansa, etkä myöskään saa

heitä halata. Muista se.

-- Silloin ennen olen sinne menemättä; heille tulisi paha mieli, kun

minä en heitä syleilisi.

Rouva de Préal otti lasta sanasta. Hän lähetti apua äidille, eikä

lapsia sittemmin näkynyt eikä kuulunut; mutta Geneviève muisteli heitä,

alinomaa mielessään miettien tuota kysymystä, joka myöhemmin kaikissa

eri muodoissaan tulisi olemaan hänen elämänsä vaivana.

Kysymys kuului tällä hetkellä näin:

-- Miksi en saa heitä syleillä, kun kuitenkin heitä rakastan?

Tämä pieni tapaus oli herättänyt rouva de Préalin huolen. Kuitenkaan

hän ei hetkeäkään epäillyt voivansa Genevièven lapsellisesta sydämestä

perin juurin hävittää semmoiset mielipiteet ja tunteet, jotka

eivät soveltuisi siihen asemaan, jonka hänen kasvatti-tyttärensä

seuraelämässä tulisi omistamaan. Joka päivä hän siitä iloitsi, että oli

sattunut saamaan niin sievän ja luonteensa suhteen niin lempeän, niin

hienon, sekä kaikin puolin niin lahjakkaan lapsen.

-- Ei hän olisi saattanut paremmin onnistua, vaikka hän olisi varsin

minua varten tehty, hän sanoi.

Yksi seikka lapsessa ei kuitenkaan ollut hänelle mieleen: sillä, näet,

oli järkähtämätön ja armahtamaton johdonmukaisuus päätelmissään.

Genevièvellä oli omituinen tapa ymmärtää kaikki neuvot ja opetukset

juuri sanain mukaan, johtaen niistä kaikenmoisia päätöksiä. Tuo oli

vaivalloinen tapa, joka osoitti, kasvatti-äiti ei voinut olla sitä

myöntämättä, tytöltä puuttuvan älyä vivahduksia eroittamaan. Hän

milt'ei pelännyt opettaa, tälle lapselle evankeliumin käskyjä, koska

niiden käytännöllinen noudattaminen olisi siitä välttämätön seuraus.

-- Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän eräänä

päivänä oli opettanut.

-- Onko tuo köyhä mies meidän lähimmäisemme? Geneviève samana päivänä,

kysyi, nähdessään sokean miehen, joka tien ohessa heille hattuansa

kurotti.

-- On kaiketi, vastasi rouva de Préal, mitään aavistamatta.

-- No, kuinka te vaan yhden sou'n hänelle annatte, vaikka teillä on

niin paljon kauniita rahoja kukkarossanne? Teidän tulee panna ne

tasan...

-- Se on mahdotonta, lapsikuita. Silloin meillä pian ei olisi mitään

jäljellä, ei itseämme eikä muita varten.

-- Mitä sitte! Olisi kai silloin muita, jotka teitä auttaisivat, koska

te heidän lähimmäisensä olette.

Tuolla tavalla Genevièven oli tapana ratkaista kaikkia vaikeita

kysymyksiä.

Rouva de Préal hymyili, mutta oli kuitenkin hiukan suutuksissaan tuosta

itsepintaisuudesta.

-- Lapsi ei ole muiden ikäistensä lasten parissa, hän itsekseen sanoi:

hän on liiaksi jätetty omien ajatustensa valtaan.

Mutta linnan läheisyydessä ei ollut ainoatakaan perhettä, jolla olisi

yhtä pieniä lapsia ollut, niitä oli vaan naapurikylässä, vaan ne olivat

talonpoikais-lapsia, eivätkä siitä syystä sopineet Genevièven kanssa

seurustelemaan. Kaukaa hän joskus kadehtien heitä katseli; mutta eihän

tuommoisia lähimmäisiä saisi rakastaa muuta kuin etäältä, sen hän jo

oli oppinut. Ei hän saanut heitä lähestyä eikä puhutella, vaan hänen

täytyi tyytyä siihen, että sivumennen sai heille hymyillä. Nämä, jotka

eivät osanneet aavistaa, kuinka mielellänsä hän olisi ottanut osaa

heidän leikkeihinsä, katselivat jonkunmoisella vihalla tuota "pikku

ryökinää," kun hän hoitajansa kanssa oli kävelemässä, taikka linnan

komeissa vaunuissa ajoi heidän, ohitsena.

Kun Geneviève oli täyttänyt seitsemännen vuotensa, muutti rouva de

Préal Parisiin. Silloin lapselle alkoi uusi elämä, joka nähtävästi

milt'ei kokonaan eroittanut häntä entisyydestä. Hän sai Lalande-nimisen

opettajattaren, jonka ainoana peri-aatteena ja vaikuttimena oli

rakkaus sääntöihin ja laadulliseen käytökseen, sekä viha kaikkea

rahvasmaisuutta vastaan. Hänen oppilaansa halpa syntyperä oli alati

hänen muistossaan ja teki hänet kahta vertaa ankarammaksi kaiken

suhteen, joka soti hänen soveliaisuuslakejansa vastaan.

Neiti Lalanden seuraamana Geneviève sai ottaa osaa noihin muodikkaihin

oppi-jaksoihin, joissa lapsen kunnianhimoa niin ylenmääräisesti

yllytettiin, ettei sillä enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus:

olla ensimäisenä. Myönnettävä on, että tämä oli Genevièvelle helppo

asia, taikka ainakin mahdollista. Hän oli opettajien lemmikki ja

eli jonkunmoisessa kuumeentapaisessa innostuksen vimmassa, jonka

tuo alinomainen ylistys oli vaikuttanut. Ja rouva de Préal oli yhä

kiitollisempi Jumalalle, joka näin ihmeellisen lapsen oli hänelle

antanut.

Kuitenkin hänen ensimäisen lapsuutensa muistot joskus vieläkin

joutuivat Genevièven mieleen, mutta yhä hämärämpinä ja sekavampina.

Nuo kysymykset, joita hän ennen niin yksinkertaisesti oli ratkaissut,

tulivat vielä hänen ajatuksiinsa, kun hänellä väliin oli miettimisen

aikaa. Varsinkin sunnuntaisin nuo selittämättömät surumielisyyden

ja milt'ei epätoivon tunteet häntä vaivasivat. Hän tunsi itsensä

yksinäiseksi maailmassa, vielä yksinäisemmäksi kuin nuo lapset, jotka

hän näki kulkevan katua pitkin leipäänsä kerjäämässä; ja silloin hän,

ikäänkuin vaivataksensa itseään, senkin seitsemän kertaa mielessään

matki, ettei rouva de Préal ollutkaan, hänen oma äitinsä ja että hän

_tahtoi_ tavata oman äitinsä.

Hän karttoi tarkoin ilmoittaa näitä ajatuksia neiti Lalandelle, joka ei

rouva de Préalin luona asunut, vaan ainoastaan arkipäivinä tuli sinne,

antaen sunnuntaina oppilaallensa vapauden olemaan mielensä mukaan joko

iloissaan tahi murheissaan.

Felicietä kohtaan Geneviève ei ollut yhtä umpimielinen.

Kun hän eräänä päivänä oli tämän kanssa kävelemässä, tuli heitä vastaan

kaksi huonosti vaatetettua lasta, jotka toinen toistansa kädeltä

taluttivat.

-- Minä tahdon heitä syleillä, hän huusi.

Ja ennenkuin Felicie ehti häntä estää, olivat lapset kummastukseksensa

saaneet koko joukon suuteloja tuolta samettiin verhotulta

pikkuryökynältä.

Felicie katsoi hämmästyen ympärillensä, sitten hän vei itkevän lapsen

muassaan läheiseen tarhanteesen, jossa hän asetti hänet erinäiselle

penkille istumaan.

-- Mitä ajattelittekaan, neiti Geneviève? Miksi noin teitte?

Tiedättehän, että äitinne olisi teitä torunut, jos hän olisi sen nähnyt.

-- Ei hän olekaan minun oikea äitini... Voi, Felicie, minä tahdon mennä

oman äitini luokse.

Felicie istui hänen viereensä, ihmetellen suuresti tätä surun

purkausta, sillä hän, samaten kuin rouva de Préalkin, oli luullut,

että Geneviève oli kaikki unhottanut. Mutta häntä oli neuvottu, miten

tämmöisissä tilaisuuksissa tulisi puhua.

-- Tiedättehän, armaani, että oma äitinne on taivaassa. Ettehän toki

vielä tahtoisi kuolla, hänen luoksensa päästäksenne?...

-- Se on minun kaunis äitini, joka on taivaassa, vaan minä tahdon

toista äitiäni tavata.

-- Kuulkaa minua tarkkaan, sanoi Felicie, joka päätti yhdellä iskulla

lopettaa tuon kummallisen surumielisyyden: Jumala on ottanut luokseen

oman äitinne, kun te vielä olitte aivan vähäisenä; se, joka sittemmin

teitä hoiti, ei ollutkaan teidän äitinne eikä voinut tehdä teitä niin

onnelliseksi kuin nykyinen äitinne. Hän asui viheliäisessä huoneessa,

eikä voinut hankkia niin kauniita vaatteita ja muita kalliita kaluja,

kuin teillä nyt on. Jos olisitte luinen luoksensa jäänyt, niin teillä

olisi yhtä huonot vaatteet kuin noilla lapsiraukoilla, jotka vast'ikään

meidän vastaamme tulivat, te olisitte usein saanut nälkää nähdä, ettekä

olisi saanut mitään oppia. Ettekö ele mielissänne, kun rouva de Préal

otti teidät, tehdäkseen teistä hyvästi kasvatetun ja sievän neidon, sen

sijaan että olisitte ollut kerjäläistyttö?

Geneviève ei vastannut, vaan tuijotti maahan. Felicien sanat tekivät

kaikki nuo ajatukset, jotka tähän saakka olivat epäselvinä ja sekavina

hänen päässänsä pyörineet, tuskaa tuottavaksi todellisuudeksi. Hän

tunsi vaivan, jota ei itsekään olisi voinut selittää. Oli ikäänkuin hän

olisi ikävöinyt sitä kohtaloa, jota näin surkeaksi kuvattiin, mutta

joka oli hänelle aijottu.

Palattuansa kotiin, hän sulki huoneensa oven ja itki kauvan. Sitten

hän koki ponnistaa ajatuksiansa, voidakseen noita muistelmia käsittää

ja saadakseen niitä selkenemään. Selvimmästi hän muisti Jacquesia;

hän muisti hänen nimensä ja ymmärsi, että hänellä oli ollut työmiehen

vaatteet. Ei mikään siinä piirissä, missä hän nyt eli, ollut sen

muiston kaltaista. Hän ajatteli niin kauan noita muistelmia, joille

Felicien selitykset olivat antaneet todellisuuden, että hän vielä oli

kuulevinaan Jacquesin äänen lausuvan: Pikku kuningattareni!

Ainakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli

silloin kymmenvuotias.

Tapahtuipa kerran, että hän salissa, jossa häntä ei läsnä olevaksi

aavistettukaan, sattui kuulemaan keskustelun, jota ei suinkaan oltu

hänen korviansa varten aijottu.

Kaksi vieraisilla, olevaa rouvaa odotti siellä rouva de Préalia.

Toinen näistä oli rouva de Chabrand, joka ei vuosien vieriessäkään

ollut leppynyt siitä, että hänen sukulaisensa oli ottanut Grenevièven

kasvatiksensa.

-- Lapsi on erinomaisen kaunis, sanoi toinen vieras, joille vanhan

rouvan mielipiteet tässä asiassa olivat tuntemattomat ja joka luuli

puhuvansa mieliksi, kun tyttöä kehui. Olisipa ollut vahinko, jos hän

olisi alhaiseen säätyyn jäänyt. Olipa tuolla tytöllä onni!

-- Sisareni tytär teki tyhmästi, kun hänet otti, vastasi rouva de

Chabrand. Ei saa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä; ja saattepa

nähdä, että hän vielä sitä katuu.

-- Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. Minusta se oli suureksi onneksi

sekä lapselle että rouva de Préalille, mutta epäilemättä te olette

oikeassa, vieras ujosti lisäsi, ollen muka erhetyksestä hämillänsä.

Mutta näettekö, kuinka tämä tyttö on ikäänkuin luotu nykyistä tilaansa

varten?

-- Ei hän juuri hullumpikaan ole, mutta hänen kauneuttansa liiaksi

ylistetään. Saatte olla varma siitä, että hänessä on paljon

rahvasmaisuutta, joka aikanansa pistää esiin huolellisenkin kasvatuksen

kuoren alta. Minä puolestani uskon syntyperän vaikutusta. Jos niinä

olisin rouva de Préalin asemassa, niin tämä seikka suuresti minua

huolettaisi.

Mutta sanotaanhan vanhempien olleen korkeata sukua.

-- Niin rouva de Préal sanoo. Paitsi sitä, tiedättehän, että hän

itsekin on jotensakin halpaa sukua. Sisarenipoika nai hänet,

poloinen, vaan rahan tähden: sillä hän oli kotoisin peräti toisesta

säätypiiristä. Se seikka selittää monta asiaa.

-- Tuota en ole ennen kuullut... Minä olenkin vaan vähän aikaa ollut

tuttavuudessa rouva de Préalin kanssa. Minusta hänellä näkyy olevan

aivan säädykäs käytös.

-- Ainakin hän sitä harjoittelee, ja jo siitäkin huomaa hänen olevan

toista säätyluokkaa, että hän on niin arka ja aina pelkää astuvansa

soveliaisuuden rajain ylitse. Tuo pelko juuri häntä niissä rajoissa

pitää, ja siinä eroitus hänen ja meidän välillämme.

Tässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa... Rouva

de Préal astui huoneesen.

-- Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette

pahoin minua panetelleet.

Näin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja

sillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi

huoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras,

jolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:

-- Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno

hän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.

Rouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet

olla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta

kuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin

sisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti

tuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään

ymmärtänyt.

-- Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä

täytyy äidiltä kysyä.

Rouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan

kuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.

-- Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?

-- Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt

hänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin

itse tiedätte... Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi

minussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi

karkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!

-- Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi:

-- Se on käytöksen ja puheen karkeus sekä hienouden ja älyn puute.

-- Onko minulla siis karkea käytös?

-- Ei ole, lapsikulta. Epäilemättä vieraat eivät sinusta puhuneet.

-- Kyllä ne minusta puhuivat. Geneviève mietti mielessään tuota

salaperäistä rahvasmaisuutta, josta häntä syytettiin.

-- Tuonaan minä seisahduin kadulle hyväilemään ontuvata koiraa, ja

neiti Lalande sanoi, että se oli rahvasmaisuutta, hän jatkoi.

Rouva de Préal ei hetken aikaan tietänyt, mitä vastata.

-- Neiti Lalande on kaikin puolin säätykäs ihminen. Sinä saat luottaa

häneen kaikissa asioissasi.

-- Hän sanoo pikemmin sietävänsä jotakuta virhettä kuin

rahvasmaisuutta, Geneviève miettiväisesti lisäsi. Hän siis ennen soisi

minun olevan tottelemattoman tahi valheellisen, kuin antaisi minun

ontuvaa koiraa syleillä...

-- Eihän tuosta puheessasi mitään perää ole, lapsikulta. Kaduilla hyvin

kasvatetun pikku tytön kaiketi tulee käyttää itseään soveliaasti, eikä

hypätä ohitsejuoksevien eläinten perässä; mutta valhetella, senhän

tiedät, se on suuri synti.

-- Niin onkin, mutta se ei kuitenkaan ole rahvasmaista. Kerran minä

valhettelin, eikä neiti Lalande minua siitä yhtä paljon torunut.

Hiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että

keskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin

kiusallisia.